Anssi Kela

Termillä tätienergia on jokseenkin apea kaiku. Kun makustelen sitä suussani, niin ensimmäisenä mieleeni tulee taannoisella keikallani eturivissä ollut keski-ikäinen rouva, joka laittoi esityksen aikana muun yleisön ruotuun mäiskimällä vierustovereitaan käsilaukulla päähän. Siinä oli energinen täti. Seuraavaksi mieleeni tulee Jutta Urpilainen, mutta tarkistin hänen ikänsä internetistä ja totesin, että Jutta on minua kolme vuotta nuorempi – niinpä hän ei voi mitenkään olla täti, koska olen itse viriili nuorison edustaja.

Tätienergiaa on olemassa sekä positiivisesti että negatiivisesti varautuneena. Positiivinen tätienergia purkautuu esimerkiksi Rodoksen reissun tervetuliaisillassa halukkuutena opetella paikallinen tanssi. Negatiivinen vastaavasti kanavoituu esimerkiksi kitkerinä yleisönosastokirjoituksina. Tätienergian protonit ja elektronit risteilevät toisinaan samassa henkilössä ja tällöin yhdistelmä voi olla vaarallinen: painopiste positiivisen ja negatiivisen välillä saattaa vaihtua silmänräpäyksessä – eikä negatiivisen tätienergian räjähtäminen ole naurun asia.

Sanaa tomera käytetään yleensä tätien yhteydessä kuvaamassa heidän energisyyttään. Mielestäni onkin hieman harmillista, että tämä adjektiivi on varattu pelkästään tädeille. Lukisin kernaasti esimerkiksi urheilusivuilta, että Kimi Räikkönen ajoi tomerasti. Tai kuvatekstistä viihdesivuilla: Lordi tomerana.

Mitä tomeruudella ylipäätään tarkoitetaan? Itse määrittelisin sen kaiketi jotenkin näin: tomera on elämänsä ehtoopuolella oleva naishenkilö, joka ei suostu antamaan periksi, eikä huoli kenenkään apua (ks. myös topakka). Pyrkimys tomeruuteen onkin ehdottomia tätienergian muodostamisen perusedellytyksiä.

Mutta nyt huomaan ajautuneeni jonnekin aivan muualle kuin mihin alunperin tähtäsin. Kirjoitin tätienergian otsikkoon ja sen jälkeen teksti vei miestä. Tarkoitukseni oli vain lyhyesti alustaa alla oleva video. Suunnilleen tähän tapaan:

Seuraavassa on tätienergiaa, jollaista soisi näkevänsä enemmänkin. Sister Rosetta Tharpe esittää kappaleen Up Above My Head I Hear Music In The Air:

Sister Rosetta Tharpe iTunes Storessa

Olin asunut kerrostalossa viisi kuukautta kun eräänä päivänä kotiin palatessani panin merkille, että talo oli väriltään vaaleanruskea. Hämmästyin, sillä olin pitänyt sitä läpeensä keltaisena.

Raitiovaunuun nousee kaksi nelikymppistä miestä. Heidän olemuksestaan haiskahtaa alkoholin lisäksi se, että elämä on viime aikoina hellinyt lähinnä avokämmenellä ympäri korvia. Kaverukset eivät vielä kuulu kategoriaan “rantojen miehet”, mutta näyttävät olevan hyvää vauhtia edistymässä siihen suuntaan.

Miehet istuvat alas, ottavat janojuomaa kirkkaasta lasipullosta ja aloittavat kovaäänisen keskustelun.

MIES 1: Ai perkele, mä oon unohtanu kertoo sulle.

MIES 2: Mitä?

MIES 1: Meil olis huomiseks pikku urakka. Helvetin siisti duuni, siel on kaikki työkalutki paikan päällä. Menee ehkä päivä tai pari.

MIES 2: (Ottaa kulauksen pullosta.)

MIES 1: Mut se on kyl oikeesti ihan vitun hyvä homma. Tarttee vaa mennä aamulla paikalle, kaikki on valmiina.

MIES 2: Helvetin hyvä.

MIES 1: Plus et tää tulee aika vitun hyvään saumaan. Saa hoidettuu vähä velkoja veke.

MIES 2: No perkele, mä kelasin ihan samaa. Oha täs tullu pikkusen mokailtuu, täl saa ehkä vähä kuitattuu ainaki jotain.

MIES 1: Ainoo vaa, et pitäis muistaa soittaa Jonelle. Se on pakko hoitaa mukaa, eihä me muute päästä aamulla sinne työmaalle – sehä on jossain vitun Sipoon skutseissa se mesta. Jonel on kuiteski auto.

MIES 2: Joo, Jone lähtee messii.

MIES 1: Mut muistuta mua viel, et mä oikeesti soitan sille – muuten tää menee iha vituiks koko homma.

Matka jatkuu hetken hiljaisuudessa ja pulloa siirrellään kädestä käteen. MIES 1:n puhelin soi. Hän vastaa ja puhuu parin minuutin puhelun, jonka sisältö muodostuu eilisten toimien muistelemisesta ja niiden aiheuttaman krapulan kummastelusta. Puhelun päätyttyä matka etenee taas parin korttelin verran, kunnes MIES 1 äityy äkkiä kiroilemaan.

MIES 1: No voi vitun vittu!

MIES 2: Mitä ny?

MIES 1: Toiha oli Jone ku soitti. Emmä muistanu sanoo mitää siit urakasta!

MIES 2: Ei vittu! Kandeisko sun soittaa sille takasi?

MIES 1 ottaa puhelimen uudestaan käteensä ja punnitsee sitä hetken.

MIES 1: Äää. Mä soitan myöhemmin.

Muistaako kukaan 90-luvun loppupuolelta tällaista kappaletta? Alane oli melkoinen hitti Keski-Euroopassa vuoden 1997 tietämillä. Itselläni oli vielä tuolloin hiukan nuoruuden energiaa ja jaksoin seurata MTV:n tarjontaa (nykyisinhän se ei taida enää olla edes varsinaisesti musiikkikanava). Alane oli muistaakseni ainakin hetkellisesti jonkinlaisessa MTV:n rotaatiossa.

Musiikillisestihan tämä lienee luokiteltavissa jonkin sortin eurodanceksi, joka oli noihin aikoihin kovassa huudossa ja genrenä täysin sietämätön. Alane kuitenkin poikkeaa piirun verran siitä kaikkein käytetyimmästä kaavasta: tässä on kyse afrikkalaisen musiikin höystämisestä länsimaisella poljennolla.

Esittäjä Wes Madiko on alkujaan kamerunilainen muusikko. Alane syntyi hänen löydettyään ranskalaisen tuottajan, Michel Sanchezin, joka oli tuolloin tullut tunnetuksi maailmanmusiikin popularisoijana Deep Forest -yhtyeensä kanssa. Tällainen afrikkalaisten melodioiden ja rytmien pakkonaittaminen kankeisiin länsimaisiin vastaaviin oli jonkin aikaa hyvin suosittua – ja lopputulokset vaihtelevia. Youssou N’Dourin ja Neneh Cherryn 7 Seconds lienee tunnetuin esimerkki kulttuurien onnistuneesta kohtaamisesta.

Minusta tämä on hauska laulu. Videon alla on linkki Wesin Welenga -albumiin iTunes Storessa. Alane on Welengan toinen kappale, mutta myös ensimmäinen raita, Awa Awa, on melko hyvä. Siinä on tosin harvinaisen mauton särökitarasoolo – joten noudattakaa harkintaa.

Wesin Welenga -albumi iTunes Storessa

Olohuoneen ikkunasta avautuu näkymä jonkinlaiselle joutomaalle. Rakennusten väliin jäänyt surkea epäpaikka on tähän asti toimittanut lähinnä hämäräperäisen parkkialueen virkaa. Sellaisen, joka olisi omiaan kaikenlaisen lain ulkopuolisen toiminnan tyyssijaksi.

Ensimmäiseksi uuden puiston alta revittiin alueella vanhastaan kasvaneet puut.

Seuraavaksi maa kuorittiin pois. Nyt muutaman viime päivän aikana vanhan maa-aineksen tilalle on tuotu soraa, jota on levitetty siten, että joutomaa alkaa muistuttaa jälleen sellaista tasaista hiekkakenttää, jollainen se periaatteessa oli aikaisemminkin. Olen seurannut ikkunastani projektia suurella mielenkiinnolla: näin siis rakennetaan puistoja.

Koska minulla ei ole päivisin paljoakaan tekemistä – yritän tällä hetkellä keksiä uusia lauluja – olen huomannut viihtyväni välillä pitkiäkin aikoja ikkunan tarjoaman näytelmän parissa. Toisten ihmisten rehkiminen on sivusta seurattuna yllättävän stimuloivaa. On erinomaista asettua ikkunan ääreen ja katsella kuumaa teetä siemaillen kuinka jotkut tekevät navakassa syysviimassa rehellistä työtä. Rakennusviraston tarjoaman ohjelmiston ehdoton kohokohta nähtiin pari päivää sitten:

Työmaalle nimittäin ajoi täydessä sorakuormassa ollut kasettiauto. (Näin sanoo internet: “Kasettiautolla tarkoitetaan kuorma-autoa, jonka päällä on lava ja perässä perävaunu, jonka päällä on myös liikkuva lava. Kun kuorma puretaan, kipataan ensin auton päällä oleva lava, jonka jälkeen auto peruutetaan perävaunun eteen ja ohjataan lavat sisäkkäin. Kasettilava kulkee auton lavan sisälle kiskoja pitkin, lavat lukitaan ja uusi kippaus voi alkaa.”)

Lavojen purkaminen sujui suunnitelman mukaan ja työmaalle syntyi kaksi kunnioitusta herättävää sorakekoa. Tilanne sai kuitenkin dramaattisen käänteen siinä vaiheessa kun kuorma-auton kuljettaja yritti palauttaa kasettilavan perävaunun päälle: jokin meni vikaan ja lava jäi vaunun päälle vinoon. Tätä sitten ihmeteltiin miehissä (minä tietysti ikkunastani käsin).

Lava oli liian raskas oikaistavaksi ihmisvoimin, joten apuun haettiin traktorikaivuri. Kasettilava kytkettiin traktorin kauhaan ja sillä se saatiinkin lopulta usean yrityksen ja erehdyksen kautta houkuteltua takaisin kiskoilleen. Kaikkiaan operaatioon meni pitkälti toista tuntia – ehdin särpiä useammankin kupposen – ja se lamautti täydellisesti koko työmaan: kaikki olivat kokoontuneet kasettiauton ympärille jännittämään miten tässä käy.

Tarkkailupisteeni sijaitsee sen verran etäällä, etten harmikseni pystynyt kuulemaan miesten puheita. Eleet kuitenkin antoivat ymmärtää tilanteessa käytetyn värikästä kieltä.

17. helmikuuta 2008

Lentokoneessa kanssani samalla penkkirivillä istuu kaksi valkoihoista, murteellista englantia puhuvaa lihavaa miestä. He kuuntelevat pari riviä edempänä olevan muun seurueemme keskustelua. ”Suomalaisia”, toinen miehistä tuhahtaa. ”Samaa porukkaa kuin unkarilaiset – roskasakkia.”

Pitkät lennot ovat silkkaa kidutusta. Jostain syystä en pysty nukkumaan lentokoneessa, en vaikka kuinka väsyttäisi. Ykkösluokan mukavilla nojatuoleilla kyllä kelpaisi pötkötellä, mutta näillä tavallisen rahvaan jakkaroilla minun on täysin mahdotonta löytää asentoa, joka mahdollistaisi unen saapumisen. Lento Helsingistä Ghanan pääkaupunkiin, Accraan, kestää välilaskuineen 13 tuntia. Luen Alastair Reynoldsin paksun scifi-eepoksen lähes alusta loppuun. Olin suunnitellut, että siitä riittäisi luettavaa vielä paluumatkallekin.

Vihdoinkin perillä. Lentomme laskeutuu illalla, ulkona on pimeää. Jonottaessani koneesta ulos kiittelen mielessäni sitä, että päälläni on pitkähihainen paita. Tähän aikaanhan ulkona täytyy olla jo viileää.

Koneen portailla käsittämätön, kostea kuumuus lyö välittömästi turhat luulot pois. Olen saapunut Afrikkaan. Ryhdyn repimään pitkähihaista paitaa pois päältäni.

Hotellimme sijaitsee lentokentän läheisyydessä, Accran esikaupunkialueella. Kaksi Unicefin maastoautoa kuljettaa meitä kohti majoitusta, yritän takapenkillä tähystellä maisemia pimeyden seasta. En ole aikaisemmin käynyt Afrikassa. Olen aina halunnut päästä tänne, ei ole vain koskaan tullut lähdettyä. Totean Accran laitakaupungin muistuttavan miljöönsä puolesta melko paljon Thaimaata. Täällä näyttää vain köyhemmältä – ja ainoat näkemäni valkoihoiset istuvat kanssani tässä autossa.

Hieman myöhemmin istumme hotellin salissa illallisen merkeissä. Delegaatioomme kuuluu kahdeksan henkeä: suomalaista ääniteteollisuutta edustavat lisäkseni Jonna Kosonen, Tidjân Bâ sekä Kim Herold. Unicef on lähettänyt kaksi henkilöä kaitsemaan meitä: Karolina Roihan (joka toimii myös matkanjohtajana) ja Tuula Vikmanin. Lisäksi mukana ovat kuvaaja Antti Hautala ja toimittaja Merja Mähkä.

Pikkutunneilla totean, että pöydässä istuu enää pelkkiä poppareita. Keskustelun siirtyessä käsittelemään kokemuksia absintin juomisesta, minäkin päätän vetäytyä omaan huoneeseeni. Sen ovessa lukee Cream Room ja se on noin kolmen suomalaisen hotellihuoneen kokoinen. Hampaita pestessäni muistan, että nuoruudessani minulla oli useamman vuoden ajan tapana kantaa kaulassani suurta nahkaista korua, jossa oli Afrikan kuva. Nyt sitä sitten vihdoinkin ollaan täällä.

En kuitenkaan nukahda savannilla jalopeurain ärjynnän ääniin, vaan kahden tähden hotellihuoneessa, jonka sänky pitää kovinta koskaan kuulemaani narinaa.

Seuraava osa

Menomatkalla. Vasemmalta oikealle: Tidjân Bâ, Karolina Roiha, Jonna Kosonen, Merja Mähkä, Tuula Vikman ja Anssi Kela.

18. helmikuuta 2008

Ghanan Unicefin päämaja Accrassa.

Ensimmäinen työpäivä alkaa visiitillä Ghanan Unicefin päämajaan. Sen henkilökunta ottaa meidät lämpimästi vastaan pääsihteerinsä, tohtori Yasmine Ali Haquen, johdolla. Seuraavan parin tunnin aikana meille tarjoillaan tukeva tietopaketti Unicefin toiminnasta Ghanassa. Paikalla on myös tumma, rastapäinen mies. Hän on Rocky Dawuni; hyvin suosittu ghanalainen laulaja. Rocky tulee matkustamaan meidän kanssamme lähtiessämme huomenna Pohjois-Ghanaan seuraamaan Unicefin toimintaa kentällä.

Ensimmäisen kosketuksen käytännön työhön saamme kuitenkin jo täällä Accrassa, kun meidät ajetaan poliisisairaalaan tutustumaan sen toimintaan. Sairaalanjohtaja ottaa meidät vastaan huoneessaan: Idi Aminin näköinen univormupukuinen mies. Paikalla on muitakin virallisen näköisiä henkilöitä univormuissaan. Osoittautuu, että nämä ihmiset tekevät samanaikaisesti kahta eri työtä: he ovat kouluttautuneet sekä poliiseiksi että lääkäreiksi. Poliisisairaala.

Unicef tukee täällä toimintaa, joka keskittyy heitteillejätettyjen ja pahoinpideltyjen lasten auttamiseen. Meidät viedään osastolle katsomaan kahta vain viikon ikäistä lasta. Toinen oli otettu huostaan mielenterveysongelmaiselta äidiltä, toinen puolestaan oli löytynyt kaupungilta pusikosta, napanuorineen päivineen. Tällaisia tapauksia on kuulemma paljon: äidit, joilla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia elättää tai kasvattaa lapsiaan, hylkäävät ne jo välittömästi synnytyksen jälkeen. Mikäli lapsella on onnea, hänet löydetään ja toimitetaan tänne.

Monet lasten pahoinpitelyistä ovat luonteeltaan seksuaalisia, mikä mutkistaa entisestään asioita, sillä ghanalaisessa kulttuurissa tällaisista ongelmista ei mielellään puhuta – niiden olemassaolo saatetaan jopa kokonaan kieltää.

Saamme sairaalassa konkreettisen esimerkin siitä, miten toisinaan hyvin pienetkin asiat saattavat olla suureksi avuksi: lasten pahoinpitelijöille oli aikaisemmin vaikeaa saada tuomioita, sillä tehtyjä rikoksia ei useinkaan voitu todistaa. Unicef hankki viranomaisille digikameran, jolla vammat voidaan kuvata tuoreeltaan ja kuvia käyttää todisteena oikeudessa. Tässä kiteytyykin Unicefin toiminnan henki: tarkoituksena ei ole rakentaa uusia, ulkopuoliseen apuun perustuvia organisaatioita. Päämääränä on sen sijaan tukea paikallisia organisaatioita, auttaa ja opettaa ihmisiä auttamaan itse itseään. Näin lopputulokset ovat myös kestäviä uuden tiedon siirtyessä sukupolvelta toiselle.

Tidi raportoi.

Yleensä kun lauseessa mainitaan sanat Afrikka sekä poliisi , on vain ajan kysymys koska sanotaan sana korruptio. Tämä on varmaankin jossain määrin todellisuutta myös Ghanassa, mutta kolikolla on myös toinen puolensa. On selvää, että ainakin tässä poliisisairaalassa tehdään vähäisillä resursseilla hyvää ja arvokasta työtä.

Käymme vielä johtoportaan puheilla. Pöydälle on asetettu tarjottavaa: Guinnes Malta –nimisiä juomapulloja. Etiketin mukaan tuote on alkoholiton, joten absolutistina uskaltaudun maistamaan tummanpuhuvaa, kuohuvaa juomaa. Mielenkiintoinen maku: vähän kuin joisi nestemäistä mämmiä. Ei periaatteessa yhtään pöllömpää.

Puheeksi tulee, että me olemme suosittuja suomalaisia muusikoita. Tällöin Idi Amin esikuntineen innostuu ja vaatii meitä laulamaan heille jotain. Jostain syystä kaikkien katseet kääntyvät minuun: ”No, Anssi – laulahan nyt jotain suomeksi!” Mitä muka? Lyhyen neuvonpidon jälkeen minä ja Tidjân päätämme kajauttaa ilmoille todellisen kotimaisen musiikin klassikon, Maamme-laulun. Laulun alettua osoittautuu, että olemme lähteneet musiikin maailmaan eri sävellajeista. Esitys kuulostaa kammottavalta. Tilanne on hyvin kiusallinen. Pienen hapuilun jälkeen löydämme Tidin kanssa kuitenkin yhteisen sävelen. Jonna istuu kulman takana enkä näe osallistuuko hän tähän fiaskoon. Kim ei ainakaan laula, koska hän ei tunne Maamme-laulun sanoja.

Meitä ei vangita esityksemme johdosta (vaikka syytä olisi) ja pääsemme poistumaan poliisisairaalasta. Päivä on jo kallistumassa iltaan. Jonna ja Kim haluavat ostaa afrikkalaisia rumpuja, joten Ghanan Unicefin ruotsalainen työntekijä, Mali Nilsson, vie meidät torille. Ryhmä valkoihoisia (täkäläiseen hipiään verrattuna Tidjânkin on valkoihoinen) herättää luonnollisesti huomiota ja meitä ympäröi välittömästi sankka kaupustelijoiden joukko. Käteen työnnetään ihasteltavaksi monenlaisia paikallisia puuveistoksia ja korvaan kuiskutellaan, että tämä arvokas ja korkealaatuinen koriste-esine oltaisiin valmiita myymään juuri minulle niin alhaiseen hintaan, ettei sitä saa edes kertoa muille. Pysyn kuitenkin tiukkana. Siitäkin huolimatta, että useampikin kaupustelija (jotka käyttävät itsestään termiä ystävä ) imartelee pukeutumistani kehumalla, miten hyvältä kokomustat vaatteeni näyttävät päälläni.

Seuraava osa
Edellinen osa

19. helmikuuta 2008

Aikainen nousu. Ohjelmassa on tänään lento Ghanan pohjoisosaan Tamalen kaupunkiin. Kentällä on oltava jo ennen kuutta, joten yöuni jää melko hinteläksi.

Huomaan perillä, että kun katsoo kauemmaksi, näyttää ilmassa olevan jonkinlaista usvaa. Se on pölyä: ollaan jo lähellä Saharan eteläreunaa ja tähän aikaan vuodesta tuulet puhaltavat aavikolta hienoa hiekkaa. Ghana on suuri maa ja pohjoisessa ilmasto on erilainen kuin etelässä: siinä missä Accrassa on kuumaa ja kosteaa, on Tamalessa kuumaa ja kuivaa. Ilman kuivuus tuntuu kuitenkin miellyttävämmältä kuin Accran trooppinen kosteus.

Rocky Dawuni Tamalen lentokentällä.

Rocky Dawuni on nyt siis mukanamme ja matkalla kentältä hotellille jututan häntä hiukan. En ole kuullut hänestä aikaisemmin, mutta miehellä tuntuu olevan melkoisia meriittejä: Rocky on julkaissut kolme menestysalbumia ja nauttii afrikkalaisen supertähden statuksesta. Hän asuu puolet vuodesta Los Angelesissa, jossa on esiintynyt Stevie Wonderin kanssa, hengaillut Princen kämpillä ja tuntee hyvin Ben Harperin, Jack Johnsonin ja Elle Macphersonin. Hän on esiintynyt tv-sarjoissa Weeds, Teho-osasto ja Dexter. Ei hassumpaa. Kyselen musiikkibisneksestä Afrikassa. Levymyynti on kuulemma vähäistä, suurin osa musiikista leviää piraatteina ja kasettikopioina. Mikäli osuu Ghanassa kultasuoneen ja tekee todella menestyneen levyn, niin myyntimäärät jäävät parhaimmillaankin vajaaseen kahteenkymmeneentuhanteen (Suomessa kultalevyraja on 15 000). Suhteutettuna määrä Ghanan 22:n miljoonan väkilukuun, voidaan siis todeta, ettei täällä varmaankaan pääse rikastumaan ainakaan musiikkia tekemällä.

Rocky esiintyy Ghanassa vain kerran vuodessa, itsenäisyyspäivänä. Tällöin hän järjestää suuren stadionkonsertin, johon tulee kymmeniätuhansia kuulijoita. Itsenäisyyspäivää vietetään 6. maaliskuuta, joten harmillisesti missaamme Rockyn konsertin parilla viikolla.

Kirjoittauduttuamme hotelliin on kello vielä sen verran vähän, että nautimme aamiaisen hotellin terassilla. Paikalle singahtaa kaksi apinaa makupalojen toivossa, ensimmäiset näkemäni afrikkalaisen eläimistön edustajat. Apinat pitävät omituista ääntä, kuin kissojen mouruamista. Eivät ne Tarzan-elokuvissa kuulosta tuolta.

Maittavan aamiaisen jälkeen lähdemme liikenteeseen. Päivän ensimmäinen rastimme on keskus, jossa ruokitaan aliravittuja lapsia. Ghanassa ei podeta varsinaista nälänhätää, mutta köyhyydestä ja olosuhteista johtuen useat lapset eivät silti saa riittävästi ravintoa. Tähän ongelmaan on kehitetty uusi tuote nimeltä Plumpy Nut. Kyseessä on maapähkinätahnaan perustuva, erittäin ravinto- ja vitamiinipitoinen valmiste. Sitä jaetaan keskuksessa Unicefin toimesta pienille lapsille, joita äidit kantavat paikalle kymmenienkin kilometrien takaa. Plumpy Nut on todellinen ihmeaine: viikon kuurin jälkeen pahastikin aliravittu lapsi pullistuu normaaliksi taapertajaksi. Tidi uskaltautuu maistamaan: kuulemma makeaa ja erittäin hyvää.

Seuraavaksi vierailemme koulussa. Ghanassa kouluakäyvien lasten määrä on viime vuosina ollut nousussa. Unicefin toimet ovat osaltaan auttaneet tätä kehitystä: se on hankkinut oppilaille polkupyöriä pitkiä koulumatkoja varten ja pitänyt huolta siitä, että kouluilla on saatavilla puhdasta vettä.

Opinnot saattavat joskus uuvuttaa.

Ensimmäiseksi menemme luokkaan, jossa pidetään lastentarhaa. Pulpetit ovat täynnä nelivuotiaita lapsia. Näky on melko liikuttava kymmenien pyöreiden nappisilmien tuijottaessa vakavina omituisen värisiä vierailijoita. En yhtään ihmettele Madonnaa, joka kävi adoptoimassa Afrikasta yhden tällaisen. Luokassa piirrellään. Myös minä haen itselleni paperia ja kynän ja piirrän lapsille muutamat elefantit. (Jostain syystä osaan piirtää vain elefantteja.)

Toisessa luokassa isommille lapsille tehdään HIV/AIDS-valistusta. Opettaja vertaa ihmiskehoa jalkapallojoukkueeseen, josta immuunikato hävittää puolustuksen ja maalivahdin. Ghana on jalkapallohullua kansaa, joten vertaus on osuva ja menee varmasti perille. Opettajan kysyessä kysymyksiä, palkitaan oikein vastannut oppilas aina koko luokan toimesta rytmikkäin taputuksin.

Koulun jälkeen on lounaan vuoro. Keskustelen Robin Girin kanssa, hän on mukana seurueessamme Ghanan Unicefin edustajana. Robin on kotoisin Nepalista ja ihmettelee suuresti kerrottuani, että Helsingissä on varmaankin yhtä paljon nepalilaisia kuin intialaisiakin ravintoloita. Hetken päästä osoittautuu, että sekä minun, Robinin että Rockyn suosikkisarjakuva lapsuudessa on ollut Tintti Tiibetissä. Suomalainen, ghanalainen ja nepalilainen – Tintti yhdistää kaikkia. Taas pieni esimerkki siitä, kuinka samanlaisia me loppujen lopuksi olemme.

Seuraavaksi tutustumme puhtaan juomaveden puuttumisen aiheuttamiin ongelmiin. Ghanassa vettä on yleisesti ottaen melko hyvin saatavilla, mutta joillain alueilla puhdasta juomavettä on vain viidellä prosentilla kyseisen alueen väestöstä. Tämä saattaa johtaa seurauksiin, jollaisia puhtaaseen veteen itsestäänselvyytenä suhtautuva pohjoismaalainen ei osaisi edes kuvitella.

Meidät viedään nimittäin keskukseen, jossa hoidetaan tulimato-tartunnan (guinea worm) saaneita lapsia. Tulimato on loiseläin, joka tarttuu ihmiseen likaisen juomaveden kautta. Sen toukka kaivautuu ihmisen kudoksiin ja alkaa kasvaa pitkäksi madoksi. Vuoden kuluttua tartunnasta mato työntyy esille jostain kehon osasta, tavallisesti jalasta, johon syntyy märkivä haava. Tulimato saattaa tässä vaiheessa olla jopa metrin mittainen. Ainoa hoitokeino on nyhtää se varovasti ulos. Ulosvetämistä voidaan tehdä vain parin sentin päivävauhdilla, muuten mato katkeaa ja loppuosa mätänee kudosten sisään tehden rumaa jälkeä. Niinpä kokonaisen madon saaminen ulos kehosta kestää useita viikkoja.

Baobab-puu.

Näemme käytännössä, mitä tämä tarkoittaa. Pienten lasten jaloista puskee esiin riisinuudelin näköistä matoa, jonka ulosvetäminen on selvästi hyvin kivuliasta – jokaiselta lapselta pääsee matoon koskettaessa itku. Näky on kuin suoraan jonkinlaisesta tieteiselokuvasta, osa ryhmästämme ei edes pysty katsomaan toimitusta. Kun kotona väännämme vesihanaa auki, niin harvalla varmaankaan tulee mieleen, millainen ylellisyystuote puhdas juomavesi oikeastaan on.

Puhdas vesi onkin yksi Unicefin toiminnan painopisteistä. Käymme vesipadolla, jonka likaiseen ja bakteereja kuhisevaan veteen on Unicefin tuella rakennettu pumppaamo, joka suodattaa vedestä juomakelpoista. Ajamme tämän jälkeen kylään, jonka laidalle on vastikään avattu vesipiste, josta saa laskettua hanasta tällaisen pumppaamon vettä. Vesihanoilla on valtava jono erilaisilla astioilla ja ämpäreillä varustautuneita naisia ja lapsia.

Noustessamme takaisin autoon eräs kylän lapsista huomaa auton lattialla olevan tyhjän muovisen vesipullon (olemme nauttineet pitkin päivää runsaasti pullovettä). Lapsi pyytää pulloa. Saatuaan sen hän juhlii tyhjää muovipulloaan kuin suurtakin aarretta. Automme paikallinen kuljettaja saa tästä loistoidean: hän käy hakemassa auton perältä pahvilaatikon, joka on täynnä tyhjäksi juomiamme hylsyjä. Kuljettaja heittää laatikon maahan. Samassa sen kimpussa on kymmeniä huutavia lapsia monessa kerroksessa. Laatikko revitään riekaleiksi ja pulloista tapellaan verisesti. Mylläkän alimmat lapset jäävät muiden jalkoihin, seassa on myös äitejä, jotka läiskivät lasten päitä. Tilanne näyttää hetken aikaa todella pahalta, mutta lopulta siitä selvitään vain pienillä ruhjeilla.

Tässä oli varmaankin konkreettinen ruohonjuuritason esimerkki siitä, miten pohjimmiltaan hyvät tarkoitusperät saattavat aiheuttaa myös ongelmia.

Päivä on ollut raskas, joten hotellilla kevennämme sitä kunnon jameilla illallisen jälkeen. Rockylla on akustinen kitara ja hakkaamme eilen torilta ostettuja rumpuja. Taivaalla loistaa afrikkalainen täysikuu.

Seuraava osa
Edellinen osa

Linssiluteita I

Linssiluteita II

2o. helmikuuta 2008

Hotellin suihku muistuttaa lähinnä kiinalaista vesikidutusta: kylmää vettä ohuena norona. Aluksi suusta pääsee pari voimasanaa, mutta sitten muistan missä olemme. Ehkäpä tämä suihkuvesi ei sittenkään ole niitä maailman isoimpia ongelmia.

Aamiaisen jälkeen ajamme parin tunnin matkan Yendiin. Yendi on Ghanan köyhimpiä alueita ja täällä lapsikuolleisuusluvut ovat koko maan korkeimpia. Pahin tappaja on malaria.

Juuret.

Saavumme pieneen kylään, jossa paikalliset terveysviranomaiset jakavat Unicefilta saatuja hyttysverkkoja (tehokkain keino malarian ehkäisyyn), lääkkeitä, antavat rokotuksia, punnitsevat lapsia ja jakavat valistusta. Valistus onkin tärkeää, sillä ilman sitä hyttysverkot saattavat päätyä lasten nukkumapaikkojen sijasta esimerkiksi morsiuspukujen hunnuiksi.

Tästä puiden varjossa suoritetusta lääkinnästä on tehty koko kylän tapahtuma. Rummut soivat ja värikkäästi pukeutuneet naiset pistävät jalalla koreasti. He tanssivat hauskannäköistä katrillia, jonka koreografiaan kuuluu tanssijoiden takapuolten iskeminen yhteen. Ihmiset laulavat ja nauravat. Nyt on sellainen tunnelma, että olemme syvällä Afrikassa. Ollaan asian ytimessä.

Katselen ympärilleni. Nämä ihmiset elävät suomalaisen mittapuun mukaan äärimmäisessä köyhyydessä; vaatimattomissa savimajoissa vailla minkäänlaisia mukavuuksia. Joidenkin majoissa on jonkinlainen sänky, osa nukkuu kovalla lattialla. Tästä huolimatta näen ympärilläni pelkästään iloisia kasvoja. Ihmiset nauravat, tanssivat ja laulavat.

Länsimaisen elintason ja yltäkylläisyyden mukanaantuoma kirous on se, että saatamme omistaa enemmän, mutta olla samalla onnettomampia. Vauraus tuo varjopuolena mukanaan huolta, paineita ja ahdistusta. Olen näiden päivien aikana tavannut paljon alkeellisissa olosuhteissa eläviä ihmisiä, mutta en ole kuullut yhdenkään valittavan osaansa. Suomessa hyvin toimeentuleviin, kaikenlaisten asioiden ruikuttajiin törmää sen sijaan päivittäin (kuulun itsekin tähän ryhmään). Olen tavallaan kateellinen tämän kylän ihmisille: he osaavat nauttia elämästä sellaisena kuin se on. Vaihtaisinko kuitenkaan osia heidän kanssaan? En tietenkään. Eihän kukaan halua tinkiä saavutetuista eduista. Tämä onkin omistamisen paradoksi: mitä enemmän me saavutamme, sitä tiukemmin puristamme siitä kiinni. Rikkaimmat ovat monesti kaikista kitsaimpia.

Voisiko tämän kylän asukkaista ottaa oppia?

This is called salmiakki.

Olemme kuvaaja-Antin kanssa suunnitelleet filmaavamme pienen sketsin, jota varten tarvitsemme natiiveja avustamaan. Pähkinänkuoressa ideana on se, että tarjoan kylän väelle Suomesta tuomaani salmiakkia ja joudun tämän seurauksena vihaisen heimon takaa-ajamaksi. Saammekin pian kasaan kylän nuorisosta koostuvan lössin. Selittäessäni ideaani kaikki innostuvat valtavasti. Kameran lähtiessä käyntiin osoittautuu, että jokainen näistä kavereista on vähintään Jussi-palkinnon tasoinen näyttelijä. Eläytyminen rooliin lähtee suoraan sydämestä; eräs pojista kiukustuu saamastaan salmiakista niin paljon, että repäisee paidan pois päältään ja polkee sen jalkoihinsa. He tekevät myös omia ehdotuksiaan: kävisikö minulle, että he ajaisivat minua takaa paksujen keppien kanssa? No, miksei.

Saamme Antin kanssa loistavaa materiaalia. Mitenköhän vastaavassa tilanteessa kävisi Suomessa? Jos kävelisin sisään vaikkapa Pyhäjärven Vaskikelloon ja kuuluttaisin, että meillä on tuossa parkkipaikalla tällainen kuvaus ja tarvittaisiin muutama vapaaehtoinen – kuinkahan moni lähtisi mukaan?

Viihdymme kylässä useamman tunnin. Viihtyisimme pidempäänkin, mutta on jatkettava matkaa. Autossa Jonna liikuttuu kyyneliin. Hän sanoo olleensa kylässä niin onnellinen ja on pahoillaan, että meidän oli lähdettävä.

Tutustumme seuraavaksi naistenklinikkaan Yendissä. Afrikasta puhuttaessa sana AIDS nousee usein esiin. Täällä saamme kuitenkin kuulla, että ainakin tällä klinikalla tilanne on menossa hyvään suuntaan. Tammikuussa täällä tehtiin testi 110:lle naiselle – ainuttakaan HIV-positiivista ei löytynyt. Tämä kertoo siitä, että valistus ja Unicefin tekemä työ alkaa tuottaa tulosta.

Ajamme takaisin Tamaleen. Rocky on buukannut meidät vieraiksi paikallisen Radio Justicen ohjelmaan. Olen näiden parin päivän aikana seurannut Rockya ja kunnioitan häntä suuresti. Hän on erittäin karismaattinen hahmo, älykäs ja hyvä puhuja. On tuntunut siltä kuin olisi ollut liikenteessä Bob Geldofin tai Bonon kanssa. Toinen delegaatiomme jäsen, joka ansaitsee erityismaininnan on Tidjân Bâ. Olen ollut todella vaikuttunut siitä, miten hyvin Tidillä on ollut tämä homma hallussaan. Hän on kielitaitoinen, aidosti kiinnostunut, saa hyvän kontaktin ihmisiin ja pystyy ymmärtämään syvällisesti asiat joista puhutaan. Olenkin alkanut kutsua häntä Lauttasaaren Kofi Annaniksi. Tidi on kuin luotu tekemään tällaista työtä.

Radiossa Rocky ja Tidi tykittävät tiukkaa asiaa. Minä puolestani olen elämäni ensimmäisessä englanninkielisessä haastattelussa ja jäädyn pahemman kerran toimittajan kysyessä mutkikkaan, lasten koulunkäyntiin liittyvän kysymyksen. ”The keyword here is awareness”, aloitan vastaukseni ja huomaan kuulostavani täydelliseltä idiootilta. Unohdan myös mainostaa syksyllä ilmestyvää kirjaani.

Myöhemmin Afrikan kuun alla jälleen kitara soi ja rumpu paukkuu. Mukanamme matkustanut Ghanan Unicefin nuori harjoittelija, äärimmäisen sympaattinen Fiifi Buckman, on myös musiikkimiehiä ja pyytää minua opettamaan hänelle kitaralla jotain suomalaista. Demonstroin oman Kaksi sisarta -kappaleeni sointukulun. Kulku on ilmeisesti ghanalaiseen korvaan eksoottinen; Fiifin silmät loistavat hänen ottaessaan lauluani haltuun. Guinnes Maltaa – uutta suosikkijuomaani – kuluu useampikin pullo.

Seuraava osa
Edellinen osa

Keltapaitainen kaveri pyytää esittämään Paranoidin.

21. helmikuuta 2008

Viimeinen päivä Ghanassa. Aamu alkaa lennolla Tamalesta takaisin Accraan. Kim Herold on reissun aikana osoittautunut hauskaksi mieheksi ja niinpä matkanjohtajamme Karolinan ensimmäinen reaktio on nauru Kimin kertoessa, että hän on heittänyt lentolippunsa roskiin. Pian kuitenkin osoittautuu, ettei tämä ole vitsi. Kim on heittänyt lentolippunsa roskiin. Karolinan naama venähtää. Kim rauhoittelee sanoen, ettei hänellä ole mitään hätää: hän voi aivan hyvin jäädä tänne. Taskussahan on vielä 20 dollaria ja puhelimen akkuakin yksi palkki jäljellä. Kaikki hyvin.

Lento Accraan on pari tuntia myöhässä ja Kim Heroldin lippuasiatkin saadaan junailtua. Ryhmämme on siis edelleen täysilukuinen.

Päästyämme takaisin pääkaupunkiin meidät viedään lounaalle pääsihteeri Yasmine Ali Haquen kotiin. Käymme läpi kokemuksiamme ja rentoudumme uima-altaan äärellä. Sitten ryhmämme joutuukin jättämään hyvästit uusille ystävillemme; Rockylle, Robinille, Malille ja Fiifille.

Meillä on vielä pari tuntia aikaa käydä kaupungilla. Accran liikenne on varovaisesti ilmaistuna kaoottinen (erilaisten menopelien lisäksi siihen lyö leimansa mm. vuohien paimentaminen keskellä katua), mutta onnistumme selvittämään tiemme keskustan kaupoille. Hankin nivaskan paikallisia, Fiifin suosittelemia levyjä. Ilahdumme myös huhusta, jonka mukaan Jonna olisi tiedustellut kaupan tiskiltä afrikkalaista pornoa. Nämä puheet kuitenkin osoittautuvat virheellisiksi.

Karolina saa vielä ylimääräisiä sydämentykytyksiä Tidin suorittaessa houdinimaisen katoamistempun. Lähes tunnin kestäneiden suuretsintöjen jälkeen Lauttasaaren Kofi Annan kuitenkin löytyy täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Kotimatka voi alkaa.

Accran lentokentän lähtöselvityksessä tapaamme Nancyn, pyylevähkön naisvirkailijan. Hän on luultavasti maailman ainoa lentokenttävirkailija, joka hoitaa osan lähtöselvityksestä laulaen.

Jonkinlainen saavutus lienee myös se, että kahdeksan suomalaisen seurue selviytyi reissusta ilman ripulia – jota etukäteen pidettiin lähes varmana. Kun tarkemmin ajattelee, niin viiden päivän irtiotto hysteerisesti prosessoidun suomalaisen maidon vaikutuspiiristä on tarkoittanut myös sitä, ettei täällä ole koko aikana tarvinnut kärsiä ilmavaivoista. (Tärkeä huomio.)

Paluulennolla väsyttää raivokkaasti, mutta kun siitä nukkumisesta nyt ei vain tule mitään. Onpahan ainakin aikaa tehdä summausta kaikesta siitä mitä Ghanassa tuli nähtyä. 

Ensinnäkin tässä on turha alkaa paukutella henkseleitä sillä, että Afrikka – tai edes Ghana – olisi nyt nähty ja koettu. Olimme paikan päällä vain viisi päivää. Tosin meille laadittu ohjelma oli sen verran tiivis (osa kohteista jäi vielä tämänkin raportin ulkopuolelle), että tuossa viidessä päivässä näimme luultavasti paljon enemmän kuin ns. perusturisti huomattavasti pidemmällä matkalla.

Afrikasta puhuttaessa törmää usein ennakkoluuloon sen turvattomuudesta ja vaarallisuudesta. Luonnollisesti tämäkin pitää joidenkin maiden suhteen paikkansa – en minäkään lähtisi varailemaan aurinkolomamatkaa Darfuriin. Afrikka on kuitenkin järjettömän iso ja monimuotoinen manner. Suomesta käsin katsottuna tulee helposti niputettua kaikki Afrikasta uutisoitavat negatiiviset tapahtumat yleisnimikkeen ”Afrikka” alle. Kun Keniassa mellakoidaan, se on meille vain ”Afrikkaa”. Kun Etiopiassa kuollaan nälkään, se on meille vain ”Afrikkaa”. Aivan samalla tavoin esimerkiksi ghanalainen olisi voinut ajatella Lontoon terrori-iskujen aikoihin, ettei Suomeen uskalla mennä kun siellä ”Euroopassa” kerran paukkuu niitä pommeja.

Ghana on hieno maa. Ainakin minä tunsin oloni koko ajan turvalliseksi, en nähnyt viiden päivän aikana ainuttakaan asetta. Ihmiset ovat ystävällisiä ja kommunikointi heidän kanssaan on helppoa englannin ollessa maan virallinen kieli (aksentti tosin vaatii pientä totuttelua). Voisin hyvin kuvitella tulevani tänne joskus uudestaan ihan virallisena turistinakin.

Ehdottomasti suurimman vaikutuksen tekivät ihmisten elämänilo ja asenne. Näimme tietysti myös surullisia ja rankkojakin asioita, mutta päällimmäiseksi tunteeksi jäi sittenkin optimismi. Oli hienoa nähdä konkreettisia esimerkkejä siitä, miten Unicefin työ käytännössä helpottaa ihmisten arkea ja apu menee perille. Ghanassa myös ollaan näistä asioista vilpittömästi kiitollisia. Tämän kokeminen motivoi kummasti tekemään työtä Unicefin kampanjan hyväksi täällä Suomen päässä.

Pelkäsin, että tällaiselle matkalle lähteminen saattaisi olla jotenkin lannistava tai masentava kokemus. Kävikin päinvastoin.

Palaan Ghanasta täynnä toivoa.