Luin tänään Hesarin nettisivuilta Ilkka Mattilan kolumnin, joka sivusi ns. hesalaisuutta. Kirjoituksen luettuani aloin miettiä, että missä määrin olen itse mahtanut helsinkiläistyä.

Olen asunut Helsingissä nyt kuutisen vuotta. Suurimman osan tästä ajasta Punavuoressa (4 vuotta), mutta asumuksia on ollut myös Hakaniemessä (6 kuukautta), Kampissa (1 vuosi), Kruununhaassa (1 kuukausi) ja Katajanokalla (toistaiseksi). Eri kaupunginosia on siis tullut koluttua, ehkä siksi tänne onkin ollut vaikeaa kasvattaa juuria.

Muutin Helsinkiin Nummelasta, jossa ehdin asua noin kahdeksan vuotta. Sitä ennen koti oli Vihdin kirkonkylässä yhdentoista vuoden ajan. Vihtiin muutin Kauniaisista ja Kauniaisiin Oulunkylästä, jossa asuessani olin tosin niin pieni, että sieltä on vain hapertuneita muistoja. Oulunkylää lukuunottamatta jokainen mainitsemistani asuinpaikoista tuntuu osalta minua, niihin ehti juurtua. Yllättäen kaikkein vähiten tällaisia kotipaikan tuntemuksia liittyy Nummelaan (vaikka minun yleensä otaksutaankin olevan paljasjalkainen nummelalainen). Tämä johtuu varmaankin siitä, että siirryin Nummelaan vasta aikuisiällä – niinpä siihen ei liity lapsuusmuistoja ja nostalgisia tunteita, jotka ovat omiaan muuttamaan lähes minkä tahansa paikkakunnan taajamakyltin puhtaaksi kullaksi. Esimerkiksi Kauniaisiin minä ikävöin yhä, myös Vihdin kirkonkylässä käydessäni hymy nousee herkästi huulille. Nummelaan en sen sijaan koe erityistä kaipuuta.

Helsinkiin muuttaminen ei ollut vaikeaa, viihdyin alusta lähtien täällä hyvin. Kaupunki on kuitenkin alkanut vasta parin viime vuoden aikana tuntua oikeasti kotoisalta. Kouriintuntuvan valaistumisen hetken koin viime syksynä, kun olin esiintymässä Hämeenlinnan kaupunginkirjastossa järjestetyssä illassa, johon oli kutsuttu muutamia kirjailijoita esittelemään teoksiaan. Näistä yksi oli Maamorsian nimisen romaanin julkaissut Sanna Eeva, joka haastattelussaan kertoi asuneensa jonkin aikaa Helsingissä. Hän ei kuitenkaan ollut viihtynyt täällä lainkaan ja oli erittäin tyytyväinen päästyään lopulta pois.

Huomasin yllättäen hieman närkästyväni: jotenkin loukkaannuin Helsingin puolesta. Ihmettelin tätä kummallista reaktiotani ja ymmärsin, että kyseessä taisi olla merkki jonkinlaisesta kotiseuturakkaudesta. Ensimmäistä kertaa havaitsin, että minun ja Helsingin välillä taitaa olla jonkinlaista sutinaa.

Olen siis kuin varkain alkanut tuntea itseni helsinkiläiseksi, tämä alkaa jo tuntua omalta kaupungiltani. En tohdi silti käyttää itsestäni termiä stadilainen. Tämä on käsittääkseni arvonimi, joka vaatisi vähintään paljasjalkaisuutta, minä olen ollut täällä vasta lyhyen aikaa. Mikä sitten tekee ihmisestä virallisesti helsinkiläisen? En tiedä koko totuutta, mutta omasta mielestäni ihmisen olisi täytettävä ainakin seuraavat kriteerit ollakseen kelpo kaupunkilainen:

– Raitiolinjojen on oltava hallussa ilman, että tarvitsee syynätä reittikarttaa.
– Pääasiallinen liikkumismuoto kaupunkialueella on polkupyörä. (Itselläni kesti pari vuotta hoksata, että fillari on täysin ylivoimainen kulkupeli.)

Minä siis määrittelisin näin alkajaisiksi nämä kaksi taitavan helsinkiläisen kriteereiksi. Olisiko tätä helsinkiläisyyden määritelmää kuitenkin syytä vielä tarkentaa? Ehdotelkaapa lisää kriteerejä!