Anssi Kela

Tänään aamuteetä ryypiskellessäni mietin, että jos elämästäni tekisi jonkinlaisen yhteenvedon, niin mitkä olisivat suurimpia saavutuksiani? Monet mainitsevat tällaiseen kysymykseen vastatessaan perheensä, ystäväpiirin, hyvän terveyden tai ansiot työelämässä – minä kuittaan nämä itsestäänselvyyksinä. Seuraavassa on lista oikeasti merkittävimmistä saavutuksistani:

Antti Rela -nimisen hahmon ilmaantuminen Aku Ankkaan. Antti Rela on Ankkalinnan suosituimpia laulajia, hänen menestysalbuminsa on nimeltään Mummola. Hahmoa on tietääkseni käytetty ainakin kahteen otteeseen; ensimmäisellä kerralla Relalla oli oikein kunnon rooli Mikki-tarinassa, toinen kerta oli yhden puhekuplan maininta, kun Aku ilmoitti kuulokkeet korvillaan kuuntelevansa Antti Relaa.

Koululainen-lehden minusta julkaisema juliste, jonka toisella puolella oli orava. Pääseminen samaan julisteeseen oravan kanssa nousee allekirjoittaneen rankingissa melko korkealle.

Ajaminen formula ykkösellä. Tästä viime kesänä toteutuneesta testiajosta olin haaveillut 26 vuotta.

Botniaring-moottoriradan kakkosmutkan nimeäminen Curva Kelaksi. Tästä on mustaa valkoisella: kaarre, jossa ajoin vuonna 2003 pahan onnettomuuden nimettiin virallisesti minun mukaani. Tunaroin siis itseni maailmankartalle!

Pyyntö esiintyä Jeesuksena. Muutama vuosi sitten minua lähestyttiin Helsingissä vuosittain järjestettävän Via Crusis -näytelmän tuottajien taholta: olisivat halunneet minun esiintyvän pääroolissa, Jeesuksena. Minulla oli vaikeuksia nähdä itseäni roikkumassa ristillä, joten kieltäydyin. Olen kuitenkin imarreltu siitä, että joku näki minussa tämän tyyppistä potentiaalia.

Esiintyminen F1-lähetyksen kansainvälisessä kuvassa. Kamera zoomasi suoraan minuun istuessani katsomassa vuoden 2002 Itävallan osakilpailun aika-ajoja. Mahtava hetki elämässäni!

Kaikkien aikojen suurin saavutukseni kuitenkin ansaitsee ylläolevaa listausta laajemman selostuksen. Vuonna 1981 ylsin nimittäin todelliseen urotekoon:

Kävin tuolloin Mäntymäen ala-asteen kolmatta luokkaa Kauniaisissa. Välitunneilla oli tapana pelata fölkkikseksi kutsuttua pallopeliä (joka lajiin vihkiytyneiden parissa tunnettiin myös nimellä fökä). Kyseessä oli polttopalloa muistuttava peli, jossa suorakaiteen muotoinen kenttä oli jaettu kahteen puoliskoon: molempia puolia miehittivät joukkueet, jotka palloa heittämällä yrittivät polttaa vastapuolen pelaajia. Mikäli pallo osui, paloit, ja jouduit takapolttajaksi vastustajan selän taakse. Jos kuitenkin sait kopin, niin heittäjä paloi. Palloa pommitettiin siis kahdesta suunnasta, vastustajan kenttäpuoliskolta ja takalinjalta. Voittaja oli joukkue, joka sai ensiksi poltettua kaikki vastustajan pelaajat.

Joukkueet muodostettiin yleensä siten, että luokat mittelivät toisiaan vastaan. Koulun pelätyin fökänpelaaja oli rinnakkaisluokallani opiskellut Pekka, jolla oli koko Mäntymäen ala-asteen kiukkuisin heittokäsi: Pekan tykiksi kutsuttu heitto oli niin kova, että pallon lentoonlähtöä tuntui saattavan äänivallin rikkoutumisesta aiheutuva pamaus. Jos Pekan tykki osui, niin se teki kipeää.

Minä olin keskinkertainen fölkkiksen pelaaja. Tuona päivänä olin kuitenkin elämäni vedossa: väistelin joka suunnasta viuhuvia palloja, tein hyppyjä, syöksyjä ja akrobaattisia liikesarjoja – minuun oli mahdotonta osua. Olin lopulta joukkueeni viimeinen mies kentällä. Luokkatoverini napsivat takalinjalta vastustajia pois, kunnes vastapuolellakin oli jäljellä enää yksi pelaaja – Pekka.

Me molemmat pelasimme elämämme peliä! Väistelimme heittoja kunnes olimme näännyksissä. Titaanien taistelu – todellinen välituntiliikunnan klassikko. Sitten tapahtui ratkaiseva käänne: vastustajan linjalta tuli heitto, jonka sain väistettyä, mutta menetin samalla tasapainoni ja kaaduin. Selälleni, suoraan Pekan tulilinjalle. Pallo pomppi hänelle. Pekka nosti sen maasta, siirsi heittokäteensä ja viritti tykkinsä hymyillen pilkallisesti. Pelini oli pelattu. Pekan käden lähtiessä liikkeelle, nostin jalkani ylös suojakseni ja suljin silmäni.

PAM!

Koko piha hiljeni. Kauempaa tieltä kuului liikenteen ääni.

Avasin silmät. Olin edelleen selälläni sorakentällä. Pekka seisoi edessäni tuijottaen minua epäuskoisena. Hänen heittämänsä pallo oli maasta kohotettujen jalkojeni välissä.

Koppi.

Tuon pelin jälkeen olin hyvän aikaa koko koulun puheenaihe. Sitten tuli muuta ajateltavaa; kokeita, todistuksia, skandaaleja tyttöjen ja poikien välisistä pihkaantumisista. Hiljalleen sankaruudestani ei puhuttu enää päivittäin. Nuo vuoden 1981 tapahtumat eivät kuitenkaan koskaan ole unohtuneet niiden sydämistä, jotka olivat sillä välitunnilla kentällä.

Arvelen, että ainakin osaa tästä tarinaa kerrotaan Mäntymäen koulun käytävillä vielä tänäkin päivänä. Vuodet ovat haalistaneet meidän henkilöllisyytemme, meistä on tullut tuntemattomia fökääjiä. Siitä huolimatta tekomme elää edelleen. Yhä uudet sukupolvet välittävät suullista perimätietoa vuoden 1981 ihmeestä. Monet tietenkin tuhahtavat, ettei tuollaisia suurmiehiä ole oikeasti voinut olla olemassa – koko juttu on vain urbaania legendaa.

Mutta ei se ole. Totta joka sana.

Perustimme viime vuonna muutaman kaverin kanssa Ruokarunkkarit-nimisen herkuttelukerhon. Kollektiivin ideana on se, että kokoonnumme epäsäännöllisin väliajoin tekemään yhdessä ruokaa, aina jonkun tietyn teeman merkeissä. Tämä konsepti takaa aina hauskan illan – sekä tietysti tukalat ruokaöverit.

Joitakin aikoja sitten teemana oli Japani. Olimme houkutelleet paikalle vierailevaksi tähdeksi Masa Maijasen, jonka monet tuntevat pitkän linjan basistina useista menestyksekkäistä yhtyeistä. Harvempi kuitenkin tietää, että Masa on myös armoitettu sushi-kokki – juuri oikea mies vihkimään Ruokarunkkarit sushin rullaamisen kummalliseen maailmaan.

Kävimme aluksi ostamassa raaka-aineet. Perustarpeiden hankintaan Masa suositteli Kallion Kolmannella linjalla olevaa Aseanic Trading -kauppaa. Makien ja futomakien täytteet (kurkku, paprika, salaatti, avokado, purjo, sieniä) käytiin poimimassa läheisestä marketista, josta kalastettiin myös nigirien päälle laitettavat lohifileet. Hintaa koko läjälle tuli alle 30 euroa – ja tästä sai syötävää kuudelle hengelle. Itse tehtynä sushi on siis varsin edullista ruokaa.

Sitten ryhdyttiin väsäämään. Seuraavassa pieni kuvareportaasi illan tapahtumista:

Sensein työkalupakki.

Pelkästään oikeanlaisen riisin tekeminen muodostaa sushikulttuurissa jo oman haasteensa. Allekirjoittaneen tehtävänä on tässä jäähdytellä tuulettimella riisi sopivaan lämpötilaan.

Tästä lähtee syntymään takaperoinen rulla, jossa merilevä jää sisäpuolelle ja riisi tulee poikkeuksellisesti ulkopuolelle.

Muovin avulla ulkopuolelle jäävä riisi pysyy nipussa.

Rullataan bambumatolla tiivis paketti.

Poistetaan muovi, päällystetään patukka avokadoviipaleilla ja rullataan vielä kertaalleen tiiviiksi. Tämä Masan Green Gobliniksi kutsuma taideteos on armoitettu herkku!

Valmista tavaraa. Näiden lisäksi valmistimme myös makeita tamago nigireitä, joissa riisin päälle on leikattu japanilaista munakasta, sekä lisukkeena tarjoiltavaa tonnikalatahnaa.

Ruokarunkkareiden Japani-ilta oli täydellinen menestys: kaikilla oli hauskaa ja sensei Masan johdolla tehty sushi taisi olla parasta koskaan syömääni. Erityisesti avokadopäällysteiset herkut on syytä nostaa esiin holtittoman hyvinä! Itse en vegetaristina syönyt kalaa sisältäviä tuotteita, mutta kuulin illan aikana niistäkin puhuttavan ylistävään sävyyn.

Masa Maijasella on Masabi-niminen sushiin erikoistunut yritys, joka järjestää mm. yllä kuvatun kaltaisia sushikursseja ja toimittaa maukasta purtavaa erilaisiin tilaisuuksiin. Heillä on myös myyntipiste kauppakeskus Sellossa, jossa voi käydä maistelemassa tätä japanilaisten zen-päissään kehittämää muonaa. Masabin palveluihin kannattaa tutustua tarkemmin heidän nettisivuillaan. Annan lämpimän suositukseni!

Inspiraatio.

Illalla:

Istahdin hetki sitten aateekooni ääreen ja ilahduin: sähköpostilaatikon pohjalla lepäsi kymmenen uutta Jumittelua-kommenttia. Tarkempi tutkimus kuitenkin keikautti hymyn nurinpäin – jokainen noista viesteistä olikin roskapostia. Jo nyt on jumalauta! Tähänkö tämä menee? En osaa itse tehdä tilanteelle mitään muuta kuin poistella spammeja yksi kerrallaan. Suoritin jo yleishälytyksen blogin tekniselle ylläpitäjälle, toivottavasti hän saapuu nopeasti tuholaismyrkkyineen.

Mikä jengiä vaivaa? Miksi tällaista roskaamista ja kiusantekoa pitää harjoittaa? Ei astu meikäläisen aivoon. Nyt tulleissa viesteissä on mainostettu mm. hormoneja, jääkaappeja ja kotiteatterisysteemejä – mikäli jotain teistä kiinnostaa shoppailla mainittuja artikkeleja, niin voin kyllä kaivaa yhteystiedot roskapostilootasta.

Tätä tekstiä näpytellessä spammia on tullut edelleen lisää, sitä saapuilee jo jatkuvalla syötöllä. Varsinainen Ilmestyskirjan vitsaus! Sen sijaan, että poistelisin koko yön noita pikku perkeleitä, minun pitäisi kuitenkin mennä nyt nukkumaan. Pelkäänkin, että minulla on aamulla melkoinen sotku siivottavana.

Hip hei – taas tuli kolme uutta kaupallista tiedotetta! Otsikoista päätellen jotain saisi todella halvalla. Nyt painun kyllä jyrisemään vuoteen pohjalle. Ihmetellään sitten aamulla millaiseksi tunkioksi tämä blogi on muuttunut.

♠   ♠   ♠

Aamulla:

Onneksi konehuone oli yöllä valppaana ja otti ongelman hoitaakseen lähes heti ylläolevan tekstin kirjoitettuani. Tuli nukuttua hieman huonosti, mielessä pyöri valtava roskapostitsunami, joka hukuttaa pienen blogini alleen.

Tällä hetkellä kommentoinnin yhteydessä on rekisteröimättömille kirjoittajille otettu käyttöön roskapostivarmenne. Tämä on toivottavasti vain väliaikainen ratkaisu: kokeilemme pian spammifiltteriä, joka toimiessaan pitää kommentoinnin yhtä mutkattomana kuin ennenkin.

Täytyy kyllä ihastella noiden spammipettereiden neuvokkuutta. Minun sähköpostissani asusteli muutama vuosi sitten melko paha roskapostin pirulainen: silloisen internet-operaattorini suodatin ei oikein pelittänyt ja lopulta minulle ropisi yli 200 jäteviestiä päivässä. Katkaisin tuon asiakassuhteen, vaihdoin palveluntarjoajaa ja sain uuden sähköpostiosoitteen. Mikä oli ensimmäinen viesti, joka kolahti vastaperustettuun sähköpostilaatikkooni? Cheap Viagra!

Onneksi tämän operaattorin roskapostisuodattimet ovat tuon kehnon alun jälkeen toimineet mainiosti.

Mutta on tuo spammaaminen joka tapauksessa huimaa hommaa. Joidenkin arvioiden mukaan jopa 90 prosenttia koko maailman sähköpostiliikenteestä olisi roskapostia. Kai se sitten menee niin, että kun upottaa verkkoon miljoona viestiä, niin jos niiden vastaanottajista yksikin prosentti riehaantuu edullisesta potenssilääkkeestä, niin se tekee jo 10 000 asiakasta. Tuntuu vain niin järjenvastaiselta ajatella, että jossain voisi olla joku, joka oikeasti lueskelee saamiaan roskaposteja suurella mielenkiinnolla.

Ehkä heitä kuitenkin on esim. Utahissa.

Tätä elokuvaa ei ole suitsutettu suotta: Mickey Rourken moottorisahalla vuoltu figuuri polttaa muistiin jäljen, jota on vaikea unohtaa. Katsomossa aistii, että kirjaimellisesti vereslihalla tulkittu roolisuoritus kertoo yhtä paljon pohjamudissa käyneestä näyttelijästä itsestään kuin elokuvan päähenkilöstä; parhaat päivänsä nähneestä showpainijasta, Randy “The Ram” Robinsonista. Kehässä kansa hurraa, mitä enemmän veri vuotaa, mutta ringin ulkopuolella elämä tarjoaa vain kipua, pettymyksiä ja nöyryytystä. Painijan jauhelihaksi murjotun ulkokuoren alla vetelee viimeisiään loppuun kulutettu sydän.

Käsivaralla kuvattu elokuva on muodoltaan dokumentinomainen. Parhaimmillaan valittu muotokieli onnistuu luomaan lähes täydellisen illuusion: välillä unohtuu, että tässähän ei oikeasti kerrota todellisista ihmisistä. Onneksi tämä elokuva on toteutettu Hollywoodin marginaalissa – en oikein jaksa uskoa, että esim. Spielberg tai Zemeckis olisivat yltäneet ihan yhtä rouheaan lopputulokseen. Harvassa elokuvassa henkilöhahmot tulevat näin lähelle katsojaa. Kaikkein herkimmille en The Wrestleriä kuitenkaan suosittelisi: kuvasto on paikoitellen hyvinkin brutaalia ja inhorealistista.

Täytyy myös antaa kiitosta soundtrackille: Ratt, Quiet Riot, Accept, Cinderella – ei tuollaisella kaartilla voi mennä kovin pahasti pieleen! Pisteenä huutomerkin alla kuullaan vielä Bruce Springsteenin elokuvaa varten säveltämä hieno nimikappale.

Ruutu tyttäreni piirtämästä sarjakuvasta.

Kävin hetki sitten suihkussa. Onnistuin veden alla teutaroidessani jotenkin sohaisemaan suihkun säädintä siten, että sain äkkiä niskaani täydellä paineella jääkylmää vettä (ruiskuttelen yleensä melko verkkaisin painein ja arvostan lämmintä vettä). Tahaton kosketukseni säätimeen oli ollut sen verran kevyt, etten ollut edes itse huomannut sitä – siispä pelästyin aivan helvetisti meiningin äkisti muuttuessa lempeästä lotraamisesta luonnetta karaisevaksi äärielämykseksi.

Palautettuani veden lämpötilan ennalleen nieleskelin sydäntä kurkussani ja aloin miettiä milloin olisin viimeksi pelästynyt yhtä paljon? Mieleeni tuli viime vuodelta eräs lentomatka, jolloin kone alkoi heti maasta irtoamisen jälkeen täristä todella epänormaalin tuntuisesti – sitä säikähdin. Muistikuvia tätä varhaisemmista pelästymisistä pitääkin lähteä ruoppaamaan jo syvemmältä: viitisentoista vuotta sitten ainakin pelästyin niin maan tulen saatanasti, kun muuatta ovea avatessani sen takana seisoikin täysin yllättäen luonnollista kokoa oleva Darth Vader -pahvifiguuri.

Muitakin hyviä sätkyjä olen varmasti saanut, mutta en nähtävästi pysty onkimaan niitä mieleni perukoilta päivänvaloon. Kertokaapa omistanne: millaisissa tilanteissa on tullut säikähdettyä oikein kunnolla?

Hesarin nettisivuilla oli taas eilen hieno kolumni: Jukka Relander kirjoitti ansiokkaasti tieteen ja uskonnon suhteesta otsikolla Mikä ihmeen darwinismi? Tuohon aiheeseen minulla ei ole sen kummempaa lisättävää, suosittelen kirjoituksen lukemista. Sen sijaan kolumnin perässä ollut vilkas keskustelu sai aineenvaihduntani hieman kiihtymään.

Keskustelu alkoi asiallisena, mutta ei mennyt kauaakaan, kun paikalle saapui eräs nettikeskustelujen perustyypeistä: besserwisser, joka tarttuu johonkin mitättömään pikkuseikkaan, vääntää siitä tylpän lyömäaseen ja alkaa suruttaa mäiskiä kirjoittajaa. Tässä tapauksessa kyseessä oli henkilö, joka kyseenalaisti Relanderin koulutuksen, ammattitaidon ja yleisen oppineisuuden, koska tämä oli kolumnissaan sortunut esittämään, että käsitteen lopussa oleva -ismi (esim. sanassa darwinismi) saattaisi viitata jonkinlaiseen ideologiaan. Näinhän ei besserwisserimme mielestä toki ollut, ja hän suosittelikin Relanderille tutustumista teoksiin Stanford Encyclopedia of Philosophy sekä Darwinism: An Exposition of the Theory of Natural Selection with Some of Its Applications. Neuvoi vielä, että nämä luettuaan Relanderin kannattaisi konsultoida modernin evoluutiobiologian asiantuntijoita.

Keskustelua oli yhä selaimen täydeltä, mutta pelkästään tämä kommentti myrkytti sen niin tehokkaasti, että lopetin lukemisen. (Tosin juuri nyt tuli mieleen, että tavasinkohan kommentin sittenkin vääränlaisilla lukulaseilla: jos se olikin huumoria, parodia tietynlaisesta nettikirjoittelusta? Kun kyseisen repliikin lukee tästä näkökulmasta, niin sehän on itse asiassa melko hillitön.)

Suomessa sana on vapaa ja mielipiteensä saa esittää. Kun sellaisen sitten uskaltaa molskauttaa nettiin, niin mielipide lilluu siellä kuin verinen lihakimpale houkuttelemassa hait raatelemaan sen kappaleiksi. Tämä tekee itsensä ilmaisemisesta todella työlästä: kirjoittaessa pitää puntaroida jokaista sanaa ja lausetta miettien, että millä tavalla niitä voidaan väännellä ja tulkita. Yleensä saa joka tapauksessa todeta epäonnistuneensa: keskustelua seuratessaan huomaa, että kappas vain – sanani pystyy näköjään rusauttamaan tuollaiseenkin asentoon.

Nämä sanojen naprapaatit ja kirjoittajan salattujen tarkoitusperien selvännäkijät muodostavatkin toisen nettikeskustelujen vakiohahmon: tulkitsijan, joka keskittyy lukemaan lähinnä rivien välejä ja vetää niistä toinen toistaan huimempia johtopäätöksiä.

Nettikeskustelut tarjoavat periaatteessa oivan mahdollisuuden tasa-arvoiseen ajatustenvaihtoon. Käytännössä tämä kuitenkin toteutuu perin harvoin. Yleensä nettikeskusteluista muodostuu ennemmin tai myöhemmin niljakas tatami, jolla näsäviisaat besserwisserit ja tyhjästä tuohtuneet tulkitsijat kilvan pätevät. Ajatukset eivät vaihdu, niistä etsitään vain aukkoja, joiden avulla vastustajan saisi selälleen. Lopputuloksena onkin sitten epämääräinen läjä nokkelaksi argumentoinniksi naamioitua vittuilua, jonka alla alkuperäinen asia on jo aikaa sitten lakannut hengittämästä.

Monet uutisia tarjoavat saitit (esim. YLE ja HS) ovat liittäneet artikkeleidensa perään mahdollisuuden kommenttien esittämiseen. Tämäkin on tietysti periaatteessa mahtavaa. Käytännössä – enpä ole ihan varma. Minusta voisi olla ihan paikallaan, että kaikilla internetin keskustelupalstoilla olisi käytössään vuorokauden mittainen puskurimuisti: kirjoitettuasi kommentin, se lähtisi oikeasti eteenpäin vasta vuorokauden kuluttua. Tänä aikana voisit vielä muokata tekstiäsi – tai poistaa sen kokonaan. Ainakin itselleni tällaisesta puskurista olisi vuosien varrella ollut paljon hyötyä.

Ymmärsiväthän kaikki nyt varmasti, etten tehnyt edellistä ehdotusta täysin vakavissani!

● ● ●

Besserwisserin ja tulkitsijan lisäksi nettikeskustelujen perustyyppejä on tietysti monia muitakin. Tänne on listattu kahdeksan erilaista.

Lapsena soitin seitsemän vuoden ajan selloa. Sen nitkuttaminen oli ärsyttävää, vihasin koko touhua. Menin soittotunneille ainoastaan vanhempieni pakottamana ja tein tämän myös heille selväksi. Äidilläni oli kuitenkin tapana nollata kiukutteluni toteamalla, että jos lopettaisin sellonsoiton, niin katuisin sitä sitten aikuisena.

Lopetin sellonsoiton – enkä ole katunut. Tämän täytyy siis tarkoittaa sitä, etten ole vielä aikuinen.

Tuo on teoria, jota olen hellinyt jo parinkymmenen vuoden ajan. En ole vielä aikuinen. Viime aikoina minun on kuitenkin ollut pakko tehdä myönnytyksiä tosiasioiden edessä.

Peilikuva 16.2.2009

Ensinnäkin peilikuvani: se alkaa olla aika karua katsottavaa. Ennen minulla oli vain yksi ryppy – se, jonka päällä istutaan. Kun nyt vääntelen naamaani, niin näen sen repeytyvän kymmeniksi railoiksi. Nämä eivät enää ole nuoren pojan kasvot, ohimoillakin on jo harmaita hiuksia. Se ei itse asiassa haittaa – harmaantumisessa on minusta jostain syystä jotain hienoa. Enemmän risoo se, että hiusraja tuntuu olevan nousussa. Tai sitten se pysyy paikallaan, mutta naamani laskee.

On myös tiettyjä karuja faktoja: olen syntynyt vuonna 1972, tämä tekee minusta 36-vuotiaan. Isäni – joka oli mielestäni läpeensä aikuinen – kuoli yli kaksikymmentä vuotta sitten 34-vuotiaana. Olen elänyt jo kaksi vuotta pidempään kuin oma isäni! Tätä ajatellessa tuntuu kuin aivoissani jotain nyrjähtäisi.

Kävin pari vuotta sitten esiintymässä vanhassa koulussani (Vihdin kirkonkylän yläaste täytti vuosia, en enää muista kuinka monta). Kömpiessäni juhlasalin lavalle, minusta tuntui, että eihän siitä ole vasta kuin pari vuotta, kun itsekin pyörin täällä reppu selässä ja koiruudet mielessä. Lavalla seistessäni kuitenkin katsoin yleisöäni – koulun nykyisiä oppilaita – ja äkkiä todellisuus löi avokämmenellä: silloin kun minä kävin tätä koulua, ei yksikään näistä nuorista ollut vielä edes syntynyt. Yksistään tämä huomio oli omiaan pudottamaan melko tehokkaasti maan pinnalle.

Silloin tällöin oma ikänsä on helppo unohtaa. Saatan esimerkiksi ihastella kadulla vetävän näköistä, parikymppistä tyttöä. Sitten alan miettiä hänen ikäänsä verrattuna omaani – ja äkkiä asetelma vaikuttaakin vähän tulehtuneelta. Oma minäkuva ajautuu usein törmäyskurssille todellisuuden kanssa: vähän samalla tavoin kuin silloin, kun kuulee omaa ääntään nauhoitettuna ja ymmärtää, ettei se kuulostakaan muiden korviin ihan niin täyteläiseltä kuin oli luullut. Minä en tunne olevani aikuinen, mutta nuoriso luultavasti näkee minut toisin.

Sain joitakin vuosia sitten pysäyttävän esimerkin tästä oman sisäisen maailman ja karun todellisuuden välisestä ristiriidasta:

Olin viettämässä iltaa Tavastialla. Panin merkille muutaman nuoremman naisen, jotka katselivat suuntaani, kuiskuttelivat toisilleen ja hihittivät. Vähän ajan päästä yksi tytöistä irtautui ryhmästä ja käveli luokseni. “Anteeksi, mutta voisinko kysyä yhtä asiaa?” hän tiedusteli. Vastasin, että riippuu varmaankin kysymyksestä. “No, kun meillä on tyttöjen kanssa tällainen pieni vedonlyönti: olemme yrittäneet arvata minkä ikäinen sinä olet.” Olin tuolloin 32-vuotias, joten ilmoitin tämän lukeman. Tytön kasvoille levisi hymy, hän kertoi voittaneensa vedon. Minä kysyin mikä oli ollut hänen arvauksensa. “Veikkasin, että 33 – meni vain vuodella pieleen.” Tämän kuultuani tein virheen kysymällä, että mitä sitten seurueen muut olivat arvanneet. “Kaikki muut veikkasivat, että olet yli 40″, tyttö vastasi.

On siis varmaankin hiljalleen alettava myöntää, että saatan sittenkin olla aikuinen.

Mutta sellainen aikuinen, joka polkupyörälle noustessaan aina ensimmäiseksi keulii!

Jumittelua-blogin ensimmäinen levyraati on koettu ja tulokset ovat selvillä. Oli miellyttävää havaita kilpailuun ilmoitettujen kappaleiden musiikillinen kirjo: spektri ylsi korinametallista aina japanilaiseen new age -fiilistelyyn. Piristävää oli myös se, että muiden ilmoittamista kappaleista ainoastaan yksi oli minulle entuudestaan tuttu.

Koitos oli erittäin tasainen: viiden kärki oli vain kolmen pisteen sisällä. Valitettavasti Sufjan Stevensin Majesty Snowbird -kappaleen ilmoittanut Ossi ei toimittanut pisteitään määräaikaan mennessä, joten kilpailun juryn ominaisuudessa jouduin tekemään raskaan päätöksen, ja hylkäämään kyseisen teoksen. Koska “omaa” kappaletta ei saa äänestää, olisi Majesty Snowbird ilman Ossin pisteitä saanut yhdet pisteet muita kappaleita enemmän – tämä jos mikä olisi ollut epistä! Päätös oli erittäin valitettava, sillä Majesty Snowbird oli mukana voittotaistelussa.

Pisteitä ynnätessä totesin kahden biisin yltäneen täsmälleen samaan kärkitulokseen. Kuitenkin vain yksi voi voittaa, joten päätin tutkia molempien kappaleiden saamat yksittäiset pisteet: enemmän huippupisteitä saavuttanut olisi voittaja. Tämä ratkaisikin pelin, sillä toinen biiseistä oli saanut vain yhden kympin, kun voittajalla niitä oli kaksi.

LEVYRAADIN LOPPUTULOKSET:

1. Dio: The Last In Line, 76 pistettä

2. Israel Kamakawiwo’ole: Somewhere Over The Rainbow, 76 pistettä

3. Eagles of Death Metal: I Want You So Hard, 75 pistettä

4. The National : Slow Show, 73 pistettä

     Akino Arai: Ai No Ondo, 73 pistettä

6. Mark Ronson feat. Lily Allen: Oh My God, 59 pistettä

7. Seith: Undertow, 51 pistettä

* * *

Sulimmat kiitokset kaikille osallistujille sekä äänestäjille! Tässä voittajakappale vielä kertaalleen:

The Last In Line iTunes Storessa

Kuva: Wikipedia

Koulussa sellaiset musiikintunnit olivat hauskimpia, jolloin järjestettiin levyraati. Toimme omia kasettejamme kelattuna mielikappaleemme kohdalle, opettaja soitti niitä niin monta kuin tunnin aikana ehti. Jokainen merkitsi pisteet vihkoonsa ja tunnin päätteeksi opettaja ynnäsi lopputulokset liitutaululle. Oman kappaleen menestystä oli jännittävää seurata: kavereilta tuli tietysti hyviä pisteitä, etupulpettien likoilta huonompia.

Ainakin itse suhtauduin tehtävään suurella vakavuudella: kuuntelin tarkasti jokaisen kappaleen ja puntaroin huolellisesti niiden hyvät ja huonot puolet. Olin pisteyttäessäni ankara, mutta oikeudenmukainen.

Elitisimiä-kirjoitukseni perään virinnyt keskustelu musiikkinäytteineen herätti ajatuksen, joka on minusta parhaimpani pitkään aikaan: pidetään levyraati!

Tuumasta toimeen. Tässä säännöt:

Jokainen osallistuja postaa tämän kirjoituksen kommenttiraidalle esittäjän, kappaleen nimen sekä linkin, jonka takaa teos löytyy YouTubesta. Laulujen määrä on rajattu kahdeksaan, muuten tästä tulee liian työlästä – siis kahdeksan ensimmäisenä linkitettyä kappaletta hyväksytään mittelemään paremmuudesta. (On tietysti hyvin kiusallista jos kukaan muu kuin minä ei innostu tästä hankkeesta…)

Kun kahdeksan kilpakappaletta on selvillä, alkaa arvostelu. Jokainen kappaleen ilmoittanut on velvoitettu arvostelemaan myös muiden ilmoittamat teokset (omalle kappaleelle ei kuitenkaan anneta pisteitä). Arvosanat annetaan yhdestä kymmeneen (ei plussia, miinuksia eikä puolikkaita). Pelkät numerot riittävät, halutessaan voi kuitenkin esittää pari nasevaa, klausjärvismäistä kommenttia.

Myös yleisö saa osallistua äänestykseen: pelin henki on kuitenkin se, että jos leikkiin ryhtyy, niin on arvosteltava kaikki kahdeksan kappaletta.

Aikaa on tästä hetkestä eteenpäin 24 tuntia. Alkakaapa siis heti ilmoitella kandidaatteja, niin musiikin kuuntelu ja pisteyttäminen pääsee käyntiin! Äänestysaika päättyy huomenna klo 10.00.

Minä muistan edelleen sen ala-asteen levyraadin, johon luokkatoverini toi Quiet Riotin Metal Healthin – kappaleen avausriffi oli niin päräyttävä, että se jätti pysyvän muistijäljen korteksiin. Tarjotkoon tämä levyraati meille yhtä ikimuistoisia elämyksiä!

♠    ♠    ♠

Miten tässä kävi? Levyraadin lopputulokset löytyvät täältä.