Anssi Kela

♠     ♠     ♠

Haku

Satunnaisgeneraattori

"Tulevaa ohjelmistoa"

Arkisto: toukokuu, 2009

Juomakulttuuria

31.5.2009, 13:47 | Tagit: , , , | Aiheet: Kulinarismi

Lyön vielä pienet jälkilöylyt kirjoitukseeni absolutismista. Mainitsematta nimittäin jäi, millaisia juomia minä siemailen silloin kun muut imevät olutpullojaan.

Erilaisten mehujen, vesien ja limonadien kavalkadi on tietysti melkoinen. Sosiaalisissa tilanteissa minusta on kuitenkin mukavaa nauttia jotain hieman tavallisuudesta poikkeavaa, kohottaa hetki tällä tavoin normaalin arjen yläpuolelle ja päästä maistamaan ns. juhlan tuntua. Seuraavassa kuvassa on tähän tarkoitukseen kolme hyvää vaihtoehtoa:

Juomaa

Vasemmalla on Old Jamaica -inkivääriolutta. Olut-liitteestään huolimatta juoma on täysin alkoholiton. Se on melko makeaa, inkivääri kuitenkin antaa juomalle miellyttävän tulisen potkun. Makua on vaikeaa verrata mihinkään muuhun juomaan: tätä täytyy kokeilla – siitä joko pitää tai ei. Olen testannut eri merkkisiä inkiväärioluita ja Old Jamaica on mielestäni parasta. Mainittakoon myös, että yleisemmin saatavilla oleva Schweppesin Ginger Ale on täysin toisentyyppinen juoma.

Kuvassa keskellä ja oikealla on vielä inkiväärioluttakin harvinaisempaa herkkua: maltia. Tutustuin maltiin reilu vuosi sitten Ghanassa, jossa se on suosittu virvoitusjuoma. Ensireaktioni oli, että hyhhyh. Jos maltin makua pitäisi kuvailla, niin mieleen tulee lähinnä jonkinlainen nestemäinen mämmi, todella viljavat aromit. Pääsin kuitenkin yli alkujärkytyksestäni ja lopulta huomasin olevani maltille itse asiassa melko perso. Ilokseni totesin, että juomaa on mahdollista saada myös Suomesta ja nykyisin se on armoitettu herkku esimerkiksi nautittuna kesämökin terassilla saunajuomana. Myös maltia on saatavana muutamaa eri merkkistä, kuvassa näkyvät Guinness Malta ja Supermalt on havaittu parhaiksi.

Suosittelen lämpimästi kokeilemaan näitä juomia – pientä vaihtelua kokisten, jaffojen ja spraittien rinnalle. Ongelmana on tietysti saatavuus: inkiväärioluet ja maltit eivät yleensä kuulu perusmarkettien valikoimiin. Helsingissä molempia voi löytää ainakin Hämeentien alkupään lukuisista etnisistä kaupoista, valikoima ja tarjonta saattaa kuitenkin ainakin maltien suhteen hieman vaihdella. Old Jamaicaa löytyy hieman laajemmin: sitä on tavattu mm. Annankadun Punnitse & Säästä -myymälässä sekä Kauppatorin kupeessa Wanhassa Kauppahallissa.

Alkoholittomia oluita on tietysti myös helposti saatavilla. Niiden makuun en kuitenkaan ole koskaan päässyt.

Kirjoittakaa jos teillä on näköhavaintoja maltista tai inkiväärioluesta Helsingin ulkopuolella – kuulisin mielelläni myös kommenttejanne jos innostutte maistelemaan niitä.

Iskulauseita

30.5.2009, 0:00 | Tagit: | Aiheet: Huomiot, Jumittelu, Mielipiteet

Eurovaalit puskevat katukuvassa kovasti silmille. Tänään pyöräilin kaupungilla ja ehdokkaiden mainoksia katsellessa tuli mieleen, että mitä jos valinta pitäisi tehdä pelkästään ehdokkaan julisteeseen painetun iskulauseen perusteella? Jos ehdokkaista ei olisi tarjolla minkäänlaista muuta tietoa, niin mitä heidän onelinereistaan voisi päätellä? Kenellä on vakuuttavin slogan?

Tässä arvioita tänään näkemistäni mainoksista:

Arto Bryggare: Itsenäinen suomalainen

Tämä toteamus kertoo Artosta kaksi seikkaa: hän on ensinnäkin suomalainen (mikä on minusta mainio asia) ja hän on myös itsenäinen. Yksilöiden itsenäistymisprosessillahan tarkoitetaan yleensä sitä, että henkilö ei tarvitse enää jokapäiväisessä elämässään vanhempiensa apua. On ilahduttavaa, että Artolla tämä prosessi on jo takanapäin.

Antti Kaikkonen: Jämäkkä päättäjä

Tässä on vahvaa tekemisen meininkiä. Antti lyö päätökset nopeasti lukkoon ja heittää avaimet menemään. Näillä mennään – mitään ei muuteta.

Ukko Metsola: Ansaitset ammattilaisen

Slogan on mukavan ympäripyöreä, mutta tuo nimi – miten kellään voi olla noin tykki nimi! Siinä on vahvasti kekkoslainen sointi.  Jos tätä iskulauseeseen perustuvaa valintakriteeriä vielä kiristettäisiin ja pitäisi äänestää pelkän nimen perusteella, niin Ukko Metsola saisi minun ääneni.

Latekoe Lawson Hellu: Maahanmuuttaja voi olla myös resurssi

Luin tämän ensin “maahanmuuttaja voi olla myös rasisti”, mutta huolellisempi lukeminen paljasti, ettei mielipide ollutkaan niin räväkkä kuin aluksi luulin.

Jaana Sankilampi: Brysseliin Soinin kaveriksi

Tässä perussuomalaisen Jaanan vaalilauseessa on saatu mahtavasti kiteytettyä kolmeen sanaan lähes kaikki: se mihin ollaan menossa, mitä tekemään ja kenen kanssa.

Liisa Sulkakoski: Uskallatko sairastua?

Liisan kysymys haastaa miettimään. Vastaus riippuu tietysti paljolti sairauden laadusta. Oma rohkeuteni riittää helposti ainakin pieneen lentsuun matalalla kuumeella – ehkä jopa vatsatautiin jos se ei kestä kauaa. Ville Valo buukkailee kuulemma mahataudissa ollessaan kuvaussessioita: kun parin päivän armottoman yrjöämisen jälkeen kömpii kameran eteen, niin olemus on juuri sopivan laiha ja kalvakka. Itse en ole tätä kokeillut, mutta maailmantähden neuvo on mielestäni hyvä.

Pekka Myllymäki: Yllätetään Eurooppa!

No, nyt painitaan retoriikan raskaassa sarjassa! Tällaisesta pelinavauksesta minä pidän: kunnon yllätysmomentti tekee aina eetvarttia. Hieman epäselväksi vain jää, että millä tavalla Pekka aikoo Euroopan yllättää? (Jos hän sen paljastaisi, niin eihän se tietenkään olisi enää mikään yllätys.) Muhiiko tässä perusluonteeltaan positiivinen vai negatiivinen tempaus? Ei kai sillä ole niin väliä. Kunhan yllättyvät.

♠    ♠    ♠

Jos tämän pienen otannan perusteella pitäisi tehdä valinta, niin antaisin ääneni Pekka Myllymäelle – olisi hauskaa olla mukana virittelemässä mojovaa ylläriä.

Taidan kuitenkin kallistua ehdokkaan valinnassa hiukan sovinnaisempiin metodeihin ja raapaista mainoslauseita syvemmältä. Kävin tässä hengessä vastaamassa HS:n vaalikoneen kysymyksiin. Se seuloi minulle kymmenen parhaiten ja kymmenen huonoiten sopivaa ehdokasta. En tässä yhteydessä lähde mainitsemaan nimiä, mutta vaalikoneen antamat puolueet on ehkä mukava listata:

Kymmenen sopivimman ehdokkaan joukossa oli viisi vihreää, kaksi vasemmistoliittolaista, kaksi demaria ja yksi kristillisdemokraatti. Kymmenen epäsopivimman ryhmä muodostui viidestä Itsenäisyyspuolueen, kolmesta STP:n, yhdestä Kokoomuksen ja yhdestä SDP:n ehdokkaasta.

Tulos on sikäli yllättävä, että yleensä erilaiset vaalikoneet tuputtavat minulle aina RKP:n edustajia!

Absolut

20.5.2009, 11:27 | Tagit: , , | Aiheet: Mielipiteet, Terveys

Minulta on toivottu kirjoitusta absolutismista, joten täältä pesee:

♠    ♠    ♠

Hei, minä olen Anssi ja olen absolutisti.

Joudun melko usein tilanteisiin, joissa minun pitää perustella päihteettömyyttäni. Se, ettei suomalainen mies juo lainkaan viinaa, tuntuu monien mielestä olevan jotenkin ennenkuulumatonta. Yleensä tällaiset keskustelut päättyvät aina vastapuolen toteamukseen siitä, että valitsemani elämäntapa on todella kunnioitettava.

En tiedä olenko itse samaa mieltä.

Lapsuuden kodissani alkoholi ei näytellyt minkäänlaista roolia. Vanhempani eivät nauttineet sitä kotona, siitä ei ikinä keskusteltu, ei positiivisessa eikä negatiivisessakaan mielessä. En muista, että minua olisi koskaan erityisemmin varoiteltu alkoholin turmiollisuudesta tai neuvottu pidättäytymään juomisesta. Näin ollen ei voida väittää, että kieltäytymiseni viinaksista olisi seurausta kotikasvatuksesta – neljästä sisaruksesta olen ainoa absolutisti.

Jotkut luokkakavereistani aloittivat satunnaisen ryypiskelyn jo ala-asteella. Mieleeni on jäänyt se koulupäivä kuudennella luokalla, jolloin kolmea luokallani ollutta poikaa ei näkynyt aamulla koulussa. He tulivat kyllä myöhemmin päivällä – ympäripäissään. Opettaja itki ja pojat kotiutettiin poliisiautolla.

Yläasteella osa kavereista käytti alkoholia jo säännöllisesti. Yhdeksännen luokan luokkaretkestä Ruotsiin muodostui todellinen teinidekadenssin ja laivan käytäville oksentelun juhla. Ympärilläni väkijuomien nauttiminen tuli siis tutuksi useimpien kavereideni tehdessä omia kokeilujaan. Vaikka he puhuivatkin humalatilasta erittäin lämpimään sävyyn, en kuitenkaan innostunut itse kokeilemaan sitä. En ole koskaan ollut kännissä.

Minun on loppujen lopuksi hieman vaikeaa löytää syytä sille miksi näin on. Absolutismini on kai erilaisten asioiden summa.

Yksi merkittävä tekijä on ilman muuta se, että olin nuoruuteni kriittisillä hetkillä aktiivinen seurakuntanuori – alkoholi ei kuulunut raamattupiirin ohjelmaan, joten vältyin kaikista pahimmilta sosiaalisilta paineilta. Vanhoja kavereitani seurakuntanuorista on kyllä sittemmin tullut nähtyä hyvinkin tukevissa seipäissä. Alkoholista pidättäytymiseni ei kuitenkaan ole millään muotoa jonkinlaisten uskonnollisten arvojen sanelemaa. Kyllä, joskus niilläkin oli asiaan vaikutuksensa, mutta noista ajoista on jo kaksikymmentä vuotta – ne eivät ole enää pitkään aikaan muodostaneet minkäänlaista tekijää tässä yhtälössä.

Sen sijaan taipumukseni kontrollifriikkeyteen on varmasti ollut siloittamassa absolutismin tietä. Vieroksun ajatusta siitä, että luovuttaisin edes hetkeksi valtikan kuningas alkoholille. Ehkä jopa hiukan pelkäänkin kontrollin menetystä, itsensä nolaamisen mahdollisuutta. Kyseessä on tietysti naurettava pelko: minähän nolaan itseni lähes päivittäin – täysin selvin päin. (Esimerkiksi tässä blogissa.)

Tärkein syy absolutismiini on joka tapauksessa tämä: alkoholi ei ole koskaan kiinnostanut minua. Minulle ei ole ikinä tullut tarvetta saada päätä sekaisin, ajatus ei ole vaikuttanut millään tasolla houkuttelevalta.

Ehkä minussa on jotain geneettistä vikaa, jonkinlainen suomalaiskansallinen viinapää puuttuu. En yksinkertaisesti näe syytä tehdä väkisin asioita, jotka eivät minua kiinnosta. En seuraa jääkiekkoa, en tanssi, en käy oopperassa, en katsele Salattuja Elämiä – enkä juo alkoholia.

Eräs absolutismin lopullisesti lukinnut tekijä on ollut se, että olen viimeiset viisitoista vuotta ollut työkseni tekemisissä humalaisten kanssa: keikoilla saa seurata aitiopaikalta ihmisten kännipäissään suorittamia edesottamuksia. Tämä näkymä suomalaisuuteen ei ole kaunis. Kun lavalle noustessaan joutuu ensin harppaamaan housut nilkoissa portaille sammuneen urhon ylitse, ja sitten keikan aikana saa paimentaa viisivuotiaan lapsen tasolle taantuneita keski-ikäisiä, niin kokemus ei herätä sellaista tunnetta, että tuollaiseen tilaan hankkiutumista täytyy ehdottomasti itsekin testata. Tämä on tietysti kärjistämistä, suurin osa tuntemistani ihmisistä osaa nauttia alkoholia sivistyneesti. Kuitenkin ääriesimerkit kieltämättä kannustavat jatkamaan valitsemallani linjalla.

Ironistahan tässä on se, että olen valinnut todennäköisesti maailman ainoan ammatin, jota on sosiaalisesti hyväksyttävämpää tehdä pienessä nenässä kuin täysin selvin päin. Absolutismin ja rock-musiikin yhdistelmä koetaan jotenkin epäuskottavaksi, keikkapaikoilla elämäntapaansa saa olla jatkuvasti selittämässä.

Toisinaan tunnen itseni ulkopuoliseksi. Kun kaverit lähtevät porukalla kaljalle, niin minä ei yleensä saa puhelua – vaikka saattaisin ihan mielelläni lähteä juomaan lasillisen maitoa (vakiotilaukseni baaritiskillä). Kun kolpakkoonsa laittaa väärää juomaa, niin jää paitsi tietynlaisista sosiaalisista kuvioista. Tämä on minusta outoa.

Tosin on myös myönnettävä, etteivät baarit ole selvin päin erityisen puoleensavetäviä paikkoja. Minulle ei silti tuota minkäänlaista ongelmaa seurustella alkoholin vaikutuksen alaisena olevan henkilön kanssa – tiettyyn rajaan saakka. Siinä vaiheessa kun jutut muuttuvat saman asian jankkaamiseksi, niin dialogi alkaa helposti turhauttaa skarpimpaa osapuolta. Silloin kannattaakin kiittää, kuitata ja nostaa kytkintä.

Joskus olen ehkä hieman kateellinenkin kännissä oleville kavereilleni – humalassa on selvästi hauskaa. Välillä koen olevani melkoinen tylsimys. Nämä tunteet eivät kuitenkaan ole riittävä syy sille, että lähtisin itse korkkaamaan pulloa. Pitäisi ensin olla se tarve saada omakin tukka sekaisin. Olenkin aina sanonut, että heti kun tämä vietti minuun iskee, niin kokeilen mistä koko jutussa on kyse.

Se ei kuitenkaan taida enää olla ihan niin yksinkertaista. Absolutismista on nimittäin jo tullut niin voimakkaasti persoonaani määrittävä tekijä, että tuntuisi petturuudelta lähteä tässä vaiheessa nauttimaan jotain kansalaisluottamusta vahvempaa. Onhan aika paljon römeämpää voida todeta, ettei ole ikinä ollut kännissä kuin, että “no, onhan tuota tullut pari kertaa oltua aika hyvissä”. Kun olen vielä maininnut asian julkisuudessakin, niin tässä on tavallaan maalannut itsensä nurkkaan. Absolutistina olen harvinainen outo lintu. Vetämällä kännit minusta tulisi kertaheitolla tavallinen tiainen.

Olen usein miettinyt alkoholipoliittisen kokonaisratkaisuni mielekkyyttä ja päätynyt itseni kanssa seuraavanlaiseen konsensukseen: absolutistina olen varmasti menettänyt monia hienoja kokemuksia, mutta väittäisin silti, että saldoni taitaa sittenkin olla plussan puolella. Se, etten koskaan ole ollut kännissä, tarkoittaa nimittäin samalla sitä, etten ole ikinä myöskään kokenut krapulaa.


Vanhoja kettuja

14.5.2009, 22:33 | Tagit: , , , | Aiheet: Musiikki

Finnvox-studioiden kahvio on tunnetusti yksi kotimaisen musiikkielämän magneettisista navoista: paikka, jossa eri sukupolvien ja musiikillisten lajityyppien edustajat kohtaavat sopuisasti toisensa kahviautomaatin liepeillä. Tällä viikolla kahviossa on pyörinyt todella legendaarista porukkaa: oman levyni lisäksi studiossa työstetään säveltäjä Kaj Chydeniuksen materiaalista tehtävää albumia ja mestarin itsensä lisäksi paikalla on viihtynyt todellista suomalaisten soittajien aatelistoa. Antero Jakoilan kanssa olen käynyt monia poikamaisen innostuneita keskusteluja Gretsch-kitaroista, hän jopa printtasi minulle melkoisen nivaskan asiaan liittyvää materiaalia. Bassomajuri Häkä Virtanen on niin ikään kuluttanut kahvion sohvan vakosamettipäällistä.

Muistan Häkä Virtasen hyvin omasta nuoruudestani, 80-luvulla hän tuntui soittavan jokaisella kotimaisella levyllä – ja myös suurimmassa osassa tv-ohjelmista. (Gramexin tilastojen mukaan hän on Suomen kolmanneksi eniten levyttänyt muusikko, vuonna 2008 hänen meriiteissään oli 4922 levytystä.) Olin tuolloin itse aloitteleva, kunnianhimoinen basisti. Suurin haaveni oli olla joskus studiomuusikko – jostain syystä nimenomaan ajatus studiotyöskentelystä vetosi minuun suuresti. Katsoin Häkän kaltaisia ammattilaisia ylöspäin, seurasin heidän tekemisiään, mm. pannen merkille millaisia soittimia ja välineitä he käyttivät. Jonain päivänä minäkin teen tuota työkseni” ajattelin harjoitellessani ahkerasti.

Nyt tulin Häkän kanssa turinoidessani ajatelleeksi, että olen itse asiassa tainnut onnistua tekemään unelmistani totta: istun yhtenä ammattilaisena muiden joukossa täällä kaikkein pyhimmässä. Minusta ei ole tullut studiomuusikkoa sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta onhan näitä sessioita minullekin jokunen karttunut. Joskus on mukavaa tällä tavoin havaita päässeensä juuri sinne, mihin on tähdännytkin.

Keskustelussamme kahvion vanhalla sohvaryhmällä vallitsi kaikesta huolimatta hiukan alavireinen sävy.

Ajat ovat nimittäin muuttuneet. Häkä muisteli, että ennen tällä samalla sohvalla tuli istuttua monta kertaa viikossa, sessioita ja hommia riitti. Nykyisin puhelin soi harvemmin. Levyjä ei enää tehdä Finnvoxin kaltaisissa suurissa studioissa, uuden sukupolven tuottajat puuhastelevat yksinään tietokoneineen. Aika on ajanut vanhojen studiokettujen ohi. Heille ei ole enää käyttöä.

Tulee tietysti ajateltua, että kuulun itse siihen nuoreen polveen, joka on astunut vanhojen tekijöiden tilalle. Mutta paskat minäkään enää mikään nuori ole – eiköhän meikäläisenkin parasta ennen -päiväys ole livahtanut huomaamatta ohi jo jonkin aikaa sitten. Kellareista ja oppilaitoksista puskee jatkuvasti parikymppisiä, nälkäisiä tekijöitä, jotka työntävät vanhat kukot armotta tunkiolta. Tämä nouseva polvi luultavasti pitää jo minuakin jonkinlaisena pölyisenä reliikkinä.

Näinhän sen kai täytyykin mennä. Ilman pitää vaihtua.

Onneksi on kuitenkin vielä toivoa. Viihdeteollisuus panostaa epätoivoisesti ikuiseen nuoruuteen, mutta välillä asvaltin halkeamista pääsee pujahtamaan kummallisia rikkaruohoja: 68-vuotiaan Bob Dylanin uusin albumi nousi sekä britti- että jenkkilistojen kärkeen. Johnny Cash teki hienoimmat levytyksensä vasta yli kuusikymppisenä. Bruce Springsteen heitti viime kesänä energisimmän koskaan näkemäni keikan 58 vuotiaana. Ronnie James Dion mittarissa on 67 ja hän on juuri tehnyt Heaven & Hellin riveissä yhden viime aikojen vakuuttavimmista levyistä. Buena Vista Social Clubin kuubalaiset papparaiset olivat jättimenestys ympäri maailman. Kotimaisista ainakin Vesku Loiri menestyy mainiosti yli 60 vuoden iässä. Nämä esimerkit lukuisten muiden ohella valavat uskoa siihen, että ehkei noita kitaroita kannata ihan vielä pistää myyntiin.

Ja tuossahan tuo Chydeniuskin vielä painaa, minua puolta vanhempana. Tänään hän kävi musikantteineen lounastamassa Finnvoxin naapurissa olevassa Lounaspirtti Pippurissa. Kuuleman mukaan ruokapaikassa oli tiedusteltu, että millähän teemalla maestro on tällä kertaa liikkeellä. “Ennen kuolemaa”, Kaj Chydenius oli vastannut.

Elämää studiossa

12.5.2009, 19:26 | | Aiheet: Musiikki

Työasiat ovat nyt sillä mallilla, että tulevan levyn synnytysproseduureissa on jo edetty leppoisiin miksausvaiheisiin. Tässä bändimme rumpalin, Kelly Ketosen, tulittamia otoksia studion syövereistä:

Anssi Kela

Soita, pipopää, soita!

Ville Kela

Ville etenee rohkeasti kaulalla ylöspäin.

Antti Karisalmi

Antti varustautui sessioon erityisillä villasukilla, joilla kelpaa tampata rytmiä parkettiin.

Saara Metsberg

Saara tarjoilee herkkusoundit kiipparikioskistaan.

Finnvox

Finnvoxin legendaarinen B-studio on Suomen Abbey Road. Jos näillä seinillä olisi korvat... Tai no, itse asiassa juuri näillähän nimenomaan on.

Paikko

11.5.2009, 22:54 | Tagit: , , , | Aiheet: Jumittelu

Hittolainen, kun sieppaa!

Ei kuitenkaan se, että joku kiekkoleijonistamme on pyllistänyt bussin ikkunasta – vaikka mieltä suuresti kuohuttava tapaus tuokin toki on. Ei, minua risoo se, että eilen studiossa keksin hyvän aiheen blogimerkinnälle ja nyt kun pitäisi kirjoittaa, niin olen unohtanut sen.

Tässä on parin tunnin ajan tullut jumpattua muistia maitohapoille. Pystynkin palauttamaan mieleeni tilanteen, jossa kirjoitusidea pälkähti päähäni: istuin tarkkaamon tuolilla, siemailin teetä ja katselin ikkunasta kadulle kuunnellen hetkeä aikaisemmin laulamaani stemmaraitaa. Juuri silloin minulla välähti ja ajattelin tyytyväisenä, että tässäpä onkin blogiini oikein mainio aihe. Tämän valaistumisen hetken, olosuhteet ja tunnelman olen onnistunut rekonstruoimaan mielessäni atomin tarkkuudella.

Itse ideasta kuitenkin muistan enää vain sen, että se liittyi jotenkin johonkin.

Näin vähäisistä eväistä on tietysti vaikeaa leipoa kovinkaan nasevaa kirjoitusta. Siksi bloggaankin hieman ukkosesta – tänään nimittäin Helsingin yllä rymisi melkoinen sellainen. Salamaa, jyrinää ja vettä tuli vähän aikaa koko rahan edestä.

Lapsena minua aina hirvitti ukkosella. En itse asiassa niinkään pelännyt salamointia ja pauketta, vaan pelkoni taustalla olivat isovanhempieni jutut pallosalamoista. Mummoni kertoi kuinka hänen omassa lapsuudessaan pistorasiasta oli kerran ukonilmalla ilmestynyt valopallo, joka kierrellyt hitaasti huoneessa ja lennähtänyt lopulta takan kautta ulos savupiipusta. Tämä kertomus pisti pikku-Anssin puntit tutisemaan ja pidinkin aina ukkosella huolta siitä, etten ollut lähellä pistorasioita. Samaisella mummollani oli muistaakseni itsellään tapana kontata pahimmilla rajuilmoilla pöydän alle. Hän myös mainitsi usein auton olevan turvapaikka vailla vertaa: jollakin kaukaisella sukulaisella oli kuulemma ukkosen tullen tapana soittaa pirssi ja ajella sillä ympäriinsä niin kauan kunnes säätilanne rauhoittui.

Toinen isoäitini puolestaan kertoi, että hän oli joskus puhunut puhelimessa, kun salama oli äkisti lyönyt lähistölle. Mamma oli vaistomaisesti tempaissut luurin korvaltaan ja samassa hetkessä kuulokkeesta oli sähähtänyt puolimetrinen, sininen lieska. Pidinkin tämän kertomuksen kuultuani pitkään ohjenuoranani, etten puhunut puhelimessa silloin kun ulkona salamoi. Nykyisinhän puhelut eivät enää kulje piuhoja pitkin, joten ukkoskeskustelujen vältteleminen taitaisi olla turhaa hysteriaa.

Minulla on kuitenkin edelleen tapana kiskoa ukkosella sähkölaitteita irti seinästä. Tästä minulla on omakohtaisia kokemuksia: salamaniskut ovat vuosien varrella hajoittaneet minulta ainakin videonauhurin ja viritinvahvistimen. Niinpä nykäisin tänäänkin tietokoneen irti valtakunnanverkosta heti kun ulkona alkoi rytistä.

Äh, ei tämä ukkosjuttu ole oikein mistään kotoisin, myönnetään. Epäonnistunut paikko, heitto lipesi ränniin. Se eilinen idea olisi varmasti ollut paljon parempi, ainakin muistan riehaantuneeni siitä melkoisesti. Mihinköhän se mahtoi liittyä? Lisäravinteisiin? Gladiaattoreihin? Jerusalem-syndroomaan? Vatsatautiin avaruudessa? Hauhon vesijättökiistaan? Korvasienen ryöppäämiseen? Raumalaisuuteen? Sikotautiin avaruudessa?

En muista!

Ehkä pitäisi hakeutua hypnoosiin. Jos vaikka pyytäisi samalla, että hypnotisoija laittaisi minut ääntelemään kuin supikoira. En nimittäin tiedä miltä supikoira kuulostaa.

“Puhu Norbertin kanssa.”

8.5.2009, 16:12 | Tagit: , | Aiheet: Jumittelu

Olinpa kerran juhlatilaisuudessa, johon osallistuivat myös Mika Häkkinen sekä Mercedes-Benzin urheilutoimenjohtaja, Norbert Haug. Jossain vaiheessa iltaa Mika tuli sanalle ja kyseli minulta oman formulaurani kuulumisia. Raportoin ajamisistani Formula 3 -luokassa, Mika kuunteli tarkasti. Lopetettuani hän oli hetken hiljaa ja rypisti mietteliäästi otsaansa. “Tiedätkö mitä, Anssi?” hän lopulta kysyi: “Sun kannattaisi ehdottomasti puhua Norbertin kanssa – Norbert voi auttaa sua.” Tämän sanottuaan Mika virnisti, löi minua toverillisesti olkapäälle ja singahti johonkin toisaalle.

Minulle jäi hieman avoimeksi se, millä tavalla (ja missä asiassa) Norbert voisi minua auttaa.

Ilta jatkui mukavissa merkeissä. Pari tuntia edellisen kohtaamisemme jälkeen Häkkinen pamahti uudestaan luokseni. “Puhuitko sä jo Norbertin kanssa?” Vastasin, etten valitettavasti ollut käynyt jututtamassa Norbert Haugia. Mika katsoi minua vakavana silmiin: “Puhu Norbertin kanssa. Norbert voi auttaa sua.”

En ottanut Mikan neuvosta vaaria. Tästä on nyt viitisen vuotta. En ole tuon illan jälkeen tavannut Häkkistä – Norbert Haugista puhumattakaan.

Asia on kuitenkin viime aikoina alkanut kiusata mieltäni.

Vasta näin jälkikäteen nimittäin ymmärrän minkälaisen aarteen viskasin tiehensä. Miten erilaista elämäni voisi nyt olla jos vain olisin puhunut Norbertin kanssa! Ehkä tälläkin hetkellä astelisin Monacon rantabulevardilla kohti Eduskuntatalon kokoista huvijahtiani ja antaisin Välimeren lempeän tuulen viskoa valkoisen kapteenilakkini alta vallattomasti tursuavia kutrejani. Vaatteeni olisivat ylellistä materiaalia (kenties jopa plyyshiä), olisin ruskettunut ja hymyilisin leveästi korkealuokkaisilla hampaillani. Voimakas, mutta sydämellinen nauru kiirisi Monte Carlon puistikoissa pelatessani krokettia Norbertin ja ruhtinas Albertin kanssa. Meillä olisi tosi hauskaa!

Ja tässä minä nyt istun vuokra-asunnon keittiössä, löysissä verkkareissa, viimeisen vappusimapullon hiivaisia pohjia ryystäen. Selkääkin särkee. Miksi en kuunnellut Mika Häkkistä? Hän on sentään kaksinkertainen maailmanmestari. Kirottua!

Vähemmästäkin ihminen katkeroituu. Moni myös sortuu päihteiden sekakäyttöön. Erityisesti kilju ja pillerit ovat arvaamaton yhdistelmä.

Norbert & Anssi

Magnum: Syytä iloon

6.5.2009, 10:50 | | Aiheet: Magnum

Syytä iloon

Katseet zeniittiin!

4.5.2009, 14:29 | Tagit: , | Aiheet: Jumittelu, Tarkkailu

Tässä kaikille mukava harrastus kesäksi: zeniitin bongaaminen. Se on hauskaa ja helppoa, sopii niin nuorille kuin vanhemmillekin. Zeniitin bongaaminen tarjoaa ainutlaatuisia kokemuksia ja mahdollisuuden viettää reimaa ulkoilmaelämää!

PerusasentoTee näin:

Mene ulos ja hakeudu vähintään kaksikerroksisen rakennuksen tuntumaan. Käytä hyväksesi rakennuksessa olevaa oviaukkoa, porttia tai muuta ulkoseinän syvennystä ja ota kuvan 1 osoittama zeniittiharrastajan perusasento.

Kalibroi asentosi siten, että voit katsella seinää pitkin ylöspäin. Kohdista katseesi niin, että se pyyhkii seinän pintaa. Katselukulma on täydellinen silloin, kun koko seinä häviää näkyvistä: näet vain pääsi päällä olevan kulmauksen ja sinistä taivasta (kuva 2).

Näkymä zeniittiinJos olet kohdistanut katseesi oikein, katselet nyt suoraan zeniittiin. Mieti miten siistiä!

Jos haluat, voit pitää havainnoistasi kirjaa. Harrastuksessaan hieman pidemmälle ehtineet voivat kokeilla zeniittiin katsomista myös öisin – siinä on aivan oma viehätyksensä.

Zeniitin bongaaminen on paitsi hyödyllinen, myös edullinen harrastus: se ei vaadi muuta kuin pilvettömän taivaan ja ripauksen seikkailumieltä. Aloita jo tänään!

Zeniitti

Itse nappaamani kuva zeniitistä.

Aivastaja

1.5.2009, 1:09 | Tagit: | Aiheet: Jumittelu, Terveys

Ätshii! Ätshii!

Näin käy joka kerta, kun astun hämäristä sisätiloista ulos auringonvaloon: vähintään kaksi aivastusta. Minulla on ollut tämä taipumus lapsesta lähtien, lähipiirin suureksi kummastukseksi. Kirkas valo tosiaan laukaisee minussa aivastuksen: jos sellainen on tuloillaan, mutta vielä viipyilee ärsyttävänä kutituksena nenässä, saan vauhditettua prosessia tuijottamalla vaikkapa lähietäisyydeltä lamppuun – johan lähtee. (Silminnäkijöiden mukaan tämä operaatio näyttää harvinaisen typerältä.)

Taipumukseni tekee minusta jossain määrin kroonisen aivastelijan, pärskähtelen useita kertoja päivässä. Ihmiset yleensä olettavat minun olevan vilustunut tai allerginen jollekin, mutta kyse ei ole siitä. Se on tämä riivatun valo.

En muista tavanneeni kohtalotovereita, mutta tiettävästi meitä valoaivastelijoita on paljonkin: joidenkin arvioiden mukaan jopa kolmasosalla väestöstä olisi samanlainen ominaisuus. Olen kuullut, että tämä olisi perinnöllistä ja johtuisi siitä, että kirkas valo erittää kyynelnestettä, joka aiheuttaa nenään tukkoisuutta ja kutinaa laukaisten lopulta aivastuksen. En tiedä pitääkö tämä paikkaansa, en ole koskaan varsinaisesti yrittänyt ottaa asiasta sen kummemmin selvää.

Tiedän kuitenkin, että aivastus saattaa pyrskähtää eri ihmisillä hyvinkin erilaisista syistä. Eräs kaverini esimerkiksi aivastelee aina imeskellessään kurkkupastilleja, toinen puolestaan pärskii nauttiessaan alkoholia.

Aivastaminen on joka tapauksessa hassua. Turskeinkin lihaskimppu saattaa aivastaa kimakasti kuin pikkutyttö ja pelottavinkin roikale voi paljastua pohjimmiltaan hellyttäväksi tussauttelijaksi. Vastaavasti hentoisen kaunokaisen suusta aivastus saattaa kajahtaa kuin Tarzanin huuto.

Onkohan kukaan muuten tutkinut mitä tapamme aivastaa meistä kertoo? En lainkaan ihmettelisi jos jossain (lue Amerikassa) joku psykologi olisi 60-luvulla LSD-päissään perustanut koulukunnan, jonka mukaan aivastus avaa pienen ikkunan sisimpäämme. Aivastaessamme olemme alasti, tämän tohtorin teesi voisi kuulua. Tuossahan saattaisi olla ainesta jopa pienimuotoiseen uskonnolliseen kulttiin (siis edelleen Amerikassa) – aivastus on tie ykseyteen universumin kanssa. On sitä vielä älyttömämmilläkin uskonnoilla päästy hyviin tuloksiin.

ÄTT-ZCHE!