Minulta on toivottu kirjoitusta absolutismista, joten täältä pesee:
♠ ♠ ♠
Hei, minä olen Anssi ja olen absolutisti.
Joudun melko usein tilanteisiin, joissa minun pitää perustella päihteettömyyttäni. Se, ettei suomalainen mies juo lainkaan viinaa, tuntuu monien mielestä olevan jotenkin ennenkuulumatonta. Yleensä tällaiset keskustelut päättyvät aina vastapuolen toteamukseen siitä, että valitsemani elämäntapa on todella kunnioitettava.
En tiedä olenko itse samaa mieltä.
Lapsuuden kodissani alkoholi ei näytellyt minkäänlaista roolia. Vanhempani eivät nauttineet sitä kotona, siitä ei ikinä keskusteltu, ei positiivisessa eikä negatiivisessakaan mielessä. En muista, että minua olisi koskaan erityisemmin varoiteltu alkoholin turmiollisuudesta tai neuvottu pidättäytymään juomisesta. Näin ollen ei voida väittää, että kieltäytymiseni viinaksista olisi seurausta kotikasvatuksesta – neljästä sisaruksesta olen ainoa absolutisti.
Jotkut luokkakavereistani aloittivat satunnaisen ryypiskelyn jo ala-asteella. Mieleeni on jäänyt se koulupäivä kuudennella luokalla, jolloin kolmea luokallani ollutta poikaa ei näkynyt aamulla koulussa. He tulivat kyllä myöhemmin päivällä – ympäripäissään. Opettaja itki ja pojat kotiutettiin poliisiautolla.
Yläasteella osa kavereista käytti alkoholia jo säännöllisesti. Yhdeksännen luokan luokkaretkestä Ruotsiin muodostui todellinen teinidekadenssin ja laivan käytäville oksentelun juhla. Ympärilläni väkijuomien nauttiminen tuli siis tutuksi useimpien kavereideni tehdessä omia kokeilujaan. Vaikka he puhuivatkin humalatilasta erittäin lämpimään sävyyn, en kuitenkaan innostunut itse kokeilemaan sitä. En ole koskaan ollut kännissä.
Minun on loppujen lopuksi hieman vaikeaa löytää syytä sille miksi näin on. Absolutismini on kai erilaisten asioiden summa.
Yksi merkittävä tekijä on ilman muuta se, että olin nuoruuteni kriittisillä hetkillä aktiivinen seurakuntanuori – alkoholi ei kuulunut raamattupiirin ohjelmaan, joten vältyin kaikista pahimmilta sosiaalisilta paineilta. Vanhoja kavereitani seurakuntanuorista on kyllä sittemmin tullut nähtyä hyvinkin tukevissa seipäissä. Alkoholista pidättäytymiseni ei kuitenkaan ole millään muotoa jonkinlaisten uskonnollisten arvojen sanelemaa. Kyllä, joskus niilläkin oli asiaan vaikutuksensa, mutta noista ajoista on jo kaksikymmentä vuotta – ne eivät ole enää pitkään aikaan muodostaneet minkäänlaista tekijää tässä yhtälössä.
Sen sijaan taipumukseni kontrollifriikkeyteen on varmasti ollut siloittamassa absolutismin tietä. Vieroksun ajatusta siitä, että luovuttaisin edes hetkeksi valtikan kuningas alkoholille. Ehkä jopa hiukan pelkäänkin kontrollin menetystä, itsensä nolaamisen mahdollisuutta. Kyseessä on tietysti naurettava pelko: minähän nolaan itseni lähes päivittäin – täysin selvin päin. (Esimerkiksi tässä blogissa.)
Tärkein syy absolutismiini on joka tapauksessa tämä: alkoholi ei ole koskaan kiinnostanut minua. Minulle ei ole ikinä tullut tarvetta saada päätä sekaisin, ajatus ei ole vaikuttanut millään tasolla houkuttelevalta.
Ehkä minussa on jotain geneettistä vikaa, jonkinlainen suomalaiskansallinen viinapää puuttuu. En yksinkertaisesti näe syytä tehdä väkisin asioita, jotka eivät minua kiinnosta. En seuraa jääkiekkoa, en tanssi, en käy oopperassa, en katsele Salattuja Elämiä – enkä juo alkoholia.
Eräs absolutismin lopullisesti lukinnut tekijä on ollut se, että olen viimeiset viisitoista vuotta ollut työkseni tekemisissä humalaisten kanssa: keikoilla saa seurata aitiopaikalta ihmisten kännipäissään suorittamia edesottamuksia. Tämä näkymä suomalaisuuteen ei ole kaunis. Kun lavalle noustessaan joutuu ensin harppaamaan housut nilkoissa portaille sammuneen urhon ylitse, ja sitten keikan aikana saa paimentaa viisivuotiaan lapsen tasolle taantuneita keski-ikäisiä, niin kokemus ei herätä sellaista tunnetta, että tuollaiseen tilaan hankkiutumista täytyy ehdottomasti itsekin testata. Tämä on tietysti kärjistämistä, suurin osa tuntemistani ihmisistä osaa nauttia alkoholia sivistyneesti. Kuitenkin ääriesimerkit kieltämättä kannustavat jatkamaan valitsemallani linjalla.
Ironistahan tässä on se, että olen valinnut todennäköisesti maailman ainoan ammatin, jota on sosiaalisesti hyväksyttävämpää tehdä pienessä nenässä kuin täysin selvin päin. Absolutismin ja rock-musiikin yhdistelmä koetaan jotenkin epäuskottavaksi, keikkapaikoilla elämäntapaansa saa olla jatkuvasti selittämässä.
Toisinaan tunnen itseni ulkopuoliseksi. Kun kaverit lähtevät porukalla kaljalle, niin minä ei yleensä saa puhelua – vaikka saattaisin ihan mielelläni lähteä juomaan lasillisen maitoa (vakiotilaukseni baaritiskillä). Kun kolpakkoonsa laittaa väärää juomaa, niin jää paitsi tietynlaisista sosiaalisista kuvioista. Tämä on minusta outoa.
Tosin on myös myönnettävä, etteivät baarit ole selvin päin erityisen puoleensavetäviä paikkoja. Minulle ei silti tuota minkäänlaista ongelmaa seurustella alkoholin vaikutuksen alaisena olevan henkilön kanssa – tiettyyn rajaan saakka. Siinä vaiheessa kun jutut muuttuvat saman asian jankkaamiseksi, niin dialogi alkaa helposti turhauttaa skarpimpaa osapuolta. Silloin kannattaakin kiittää, kuitata ja nostaa kytkintä.
Joskus olen ehkä hieman kateellinenkin kännissä oleville kavereilleni – humalassa on selvästi hauskaa. Välillä koen olevani melkoinen tylsimys. Nämä tunteet eivät kuitenkaan ole riittävä syy sille, että lähtisin itse korkkaamaan pulloa. Pitäisi ensin olla se tarve saada omakin tukka sekaisin. Olenkin aina sanonut, että heti kun tämä vietti minuun iskee, niin kokeilen mistä koko jutussa on kyse.
Se ei kuitenkaan taida enää olla ihan niin yksinkertaista. Absolutismista on nimittäin jo tullut niin voimakkaasti persoonaani määrittävä tekijä, että tuntuisi petturuudelta lähteä tässä vaiheessa nauttimaan jotain kansalaisluottamusta vahvempaa. Onhan aika paljon römeämpää voida todeta, ettei ole ikinä ollut kännissä kuin, että “no, onhan tuota tullut pari kertaa oltua aika hyvissä”. Kun olen vielä maininnut asian julkisuudessakin, niin tässä on tavallaan maalannut itsensä nurkkaan. Absolutistina olen harvinainen outo lintu. Vetämällä kännit minusta tulisi kertaheitolla tavallinen tiainen.
Olen usein miettinyt alkoholipoliittisen kokonaisratkaisuni mielekkyyttä ja päätynyt itseni kanssa seuraavanlaiseen konsensukseen: absolutistina olen varmasti menettänyt monia hienoja kokemuksia, mutta väittäisin silti, että saldoni taitaa sittenkin olla plussan puolella. Se, etten koskaan ole ollut kännissä, tarkoittaa nimittäin samalla sitä, etten ole ikinä myöskään kokenut krapulaa.
Suosittele artikkelia
Tee näin:
Jos olet kohdistanut katseesi oikein, katselet nyt suoraan zeniittiin. Mieti miten siistiä!