Finnvox-studioiden kahvio on tunnetusti yksi kotimaisen musiikkielämän magneettisista navoista: paikka, jossa eri sukupolvien ja musiikillisten lajityyppien edustajat kohtaavat sopuisasti toisensa kahviautomaatin liepeillä. Tällä viikolla kahviossa on pyörinyt todella legendaarista porukkaa: oman levyni lisäksi studiossa työstetään säveltäjä Kaj Chydeniuksen materiaalista tehtävää albumia ja mestarin itsensä lisäksi paikalla on viihtynyt todellista suomalaisten soittajien aatelistoa. Antero Jakoilan kanssa olen käynyt monia poikamaisen innostuneita keskusteluja Gretsch-kitaroista, hän jopa printtasi minulle melkoisen nivaskan asiaan liittyvää materiaalia. Bassomajuri Häkä Virtanen on niin ikään kuluttanut kahvion sohvan vakosamettipäällistä.

Muistan Häkä Virtasen hyvin omasta nuoruudestani, 80-luvulla hän tuntui soittavan jokaisella kotimaisella levyllä – ja myös suurimmassa osassa tv-ohjelmista. (Gramexin tilastojen mukaan hän on Suomen kolmanneksi eniten levyttänyt muusikko, vuonna 2008 hänen meriiteissään oli 4922 levytystä.) Olin tuolloin itse aloitteleva, kunnianhimoinen basisti. Suurin haaveni oli olla joskus studiomuusikko – jostain syystä nimenomaan ajatus studiotyöskentelystä vetosi minuun suuresti. Katsoin Häkän kaltaisia ammattilaisia ylöspäin, seurasin heidän tekemisiään, mm. pannen merkille millaisia soittimia ja välineitä he käyttivät. ”Jonain päivänä minäkin teen tuota työkseni” ajattelin harjoitellessani ahkerasti.

Nyt tulin Häkän kanssa turinoidessani ajatelleeksi, että olen itse asiassa tainnut onnistua tekemään unelmistani totta: istun yhtenä ammattilaisena muiden joukossa täällä kaikkein pyhimmässä. Minusta ei ole tullut studiomuusikkoa sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta onhan näitä sessioita minullekin jokunen karttunut. Joskus on mukavaa tällä tavoin havaita päässeensä juuri sinne, mihin on tähdännytkin.

Keskustelussamme kahvion vanhalla sohvaryhmällä vallitsi kaikesta huolimatta hiukan alavireinen sävy.

Ajat ovat nimittäin muuttuneet. Häkä muisteli, että ennen tällä samalla sohvalla tuli istuttua monta kertaa viikossa, sessioita ja hommia riitti. Nykyisin puhelin soi harvemmin. Levyjä ei enää tehdä Finnvoxin kaltaisissa suurissa studioissa, uuden sukupolven tuottajat puuhastelevat yksinään tietokoneineen. Aika on ajanut vanhojen studiokettujen ohi. Heille ei ole enää käyttöä.

Tulee tietysti ajateltua, että kuulun itse siihen nuoreen polveen, joka on astunut vanhojen tekijöiden tilalle. Mutta paskat minäkään enää mikään nuori ole – eiköhän meikäläisenkin parasta ennen -päiväys ole livahtanut huomaamatta ohi jo jonkin aikaa sitten. Kellareista ja oppilaitoksista puskee jatkuvasti parikymppisiä, nälkäisiä tekijöitä, jotka työntävät vanhat kukot armotta tunkiolta. Tämä nouseva polvi luultavasti pitää jo minuakin jonkinlaisena pölyisenä reliikkinä.

Näinhän sen kai täytyykin mennä. Ilman pitää vaihtua.

Onneksi on kuitenkin vielä toivoa. Viihdeteollisuus panostaa epätoivoisesti ikuiseen nuoruuteen, mutta välillä asvaltin halkeamista pääsee pujahtamaan kummallisia rikkaruohoja: 68-vuotiaan Bob Dylanin uusin albumi nousi sekä britti- että jenkkilistojen kärkeen. Johnny Cash teki hienoimmat levytyksensä vasta yli kuusikymppisenä. Bruce Springsteen heitti viime kesänä energisimmän koskaan näkemäni keikan 58 vuotiaana. Ronnie James Dion mittarissa on 67 ja hän on juuri tehnyt Heaven & Hellin riveissä yhden viime aikojen vakuuttavimmista levyistä. Buena Vista Social Clubin kuubalaiset papparaiset olivat jättimenestys ympäri maailman. Kotimaisista ainakin Vesku Loiri menestyy mainiosti yli 60 vuoden iässä. Nämä esimerkit lukuisten muiden ohella valavat uskoa siihen, että ehkei noita kitaroita kannata ihan vielä pistää myyntiin.

Ja tuossahan tuo Chydeniuskin vielä painaa, minua puolta vanhempana. Tänään hän kävi musikantteineen lounastamassa Finnvoxin naapurissa olevassa Lounaspirtti Pippurissa. Kuuleman mukaan ruokapaikassa oli tiedusteltu, että millähän teemalla maestro on tällä kertaa liikkeellä. ”Ennen kuolemaa”, Kaj Chydenius oli vastannut.