Anssi Kela

Jari Sarasvuon yksityisasioista on viime aikoina kirjoitettu sillä kaikkein isoimmalla, keltaiselle pohjalle painettavalla fontilla. Jari ei ole suostunut tyytymään osaansa median valuttaessa ämpärikaupalla kylmää paskaa hänen niskaansa: tänään Aamulehti julkaisi Sarasvuon kirjoittaman avoimen kirjeen, jossa hän haavoitetun karhun kiihkeydellä puolustaa oikeuttaan yksityisyyteen.

Minusta Jarin kirje on tärkeä ja hyvä. Sitä lukiessani muistin, että minäkin kirjoitin viisi vuotta sitten vastaavanlaisen tekstin koettuani itsekin julkisen kölin alitse vetämisen. Minulla ei kuitenkaan tuolloin ollut pokkaa julkaista kirjoitustani: pelkäsin vaikuttavani herkkänahkaiselta julkkikselta, joka vain julkisuudessa itkee sitä miten kamalaa julkisuus on.

Nyt kaivoin esiin tuon viiden vuoden takaisen kirjoitukseni ja totesin sen sisältävän paikoitellen melko mielenkiintoistakin pohdiskelua sanan- ja yksilönvapauden sekä journalistisen etiikan tiimoilta. Niinpä päätin julkaista kirjoituksen nyt, tukeakseni Sarasvuon taistelua tuulimyllyjä vastaan. Teksti lähentelee pituudeltaan Päätalon tuotantoa ja sen sisältämät yksityiskohdat ovat jo vanhentuneita, mutta aihe on edelleen valitettavan relevantti. Seuraavassa aikahyppy allekirjoittaneen housuihin, syksyyn 2004:

♠    ♠    ♠

Suomen Perustuslaki, toinen luku, 10 §:
Jokaisen yksityiselämä, kunnia ja kotirauha on perustuslailla turvattu.

Vuosi sitten suhteeni julkisuuteen ja mediaan muuttui kirjaimellisesti yhdessä yössä. Julkisuus oli tuolloin minulle jo tuttua. Olin ollut menestykseni myötä paljon esillä ja oppinut käyttämään mediaa hyväkseni: osasin antaa luontevasti haastatteluja oikeaan aikaan oikeille toimittajille välittääkseni yleisölleni haluamani viestin. Artistin ja median välinen symbioosi vaikutti toimivalta ja minusta tuntui, että kuvio oli täydellisesti näpeissäni. Kunnes eräänä lokakuisena aamuna heräsin ystäväni puhelinsoittoon. Hän kertoi, että uusimman Seiskan kannessa on minun naamani ja otsikko: ANSSI KELA JÄTTI PERHEENSÄ!

Tuon jälkeen kaikki oli toisin.

Vuonna 1999 minulle tarjottiin mahdollisuutta tehdä omista lauluistani koostuva soololevy. Mietin pitkään mitä tämä tarkoittaisi käytännössä. Tiesin, että mahdollisuus suureen menestykseen olisi hyvin pieni. Se oli kuitenkin olemassa ja menestyksen sattuessa kohdalle joutuisin tinkimään yksityisyydestäni ja kestämään julkisuuden. Ajatus elämästä julkkiksena tuntui epämiellyttävältä, en ollut varma haluaisinko asettua valokeilaan. Tarve tehdä ja levyttää omaa musiikkia vei kuitenkin voiton. Ymmärsin leikin, johon olin ryhtymässä ja hyväksyin myös kolikon toisen puolen. Päätin kuitenkin alusta lähtien määritellä selkeät rajat, joiden puitteissa toimisin julkisuudessa: perheeni, kotini ja yksityiselämäni eivät kuuluisi asialistalle – kaikki ei ollut kaupan. Luulin, että lehdistö kunnioittaisi tätä ja jättäisi yksityiselämäni rauhaan.

Minulla oli mediasta vielä paljon opittavaa.

Kun nimeni ja kasvoni sitten äkkiä komeilivat negatiivisissa merkeissä lehtien lööpeissä ja kansissa, huomasin viattomuuden ajan olevan ohi. Oli vaikeaa ymmärtää tapahtunutta. Olin aina ajatellut olevani tavallinen naapurinpoika, joka oli vain sattunut tekemään pari kivaa laulua joista ihmiset näyttivät pitävän. En pitänyt itseäni julkkiksena enkä arvannut olleeni persoonana ylipäätään niin mielenkiintoinen, että elämäni käänteillä voitaisiin myydä lehtiä.

Olin tietysti ollut ennen kaikkea suunnattoman sinisilmäinen. Tuntui vaikealta hyväksyä sitä, että pelkkä laulujen tekeminen oikeutti yksityiselämäni muuttamisen kauppatavaraksi vastoin omaa tahtoani. Oli raastavaa lukea itseni ja lähimmäisteni elämästä isolla fontilla reviteltyjä juttuja, joiden asiasisältö rakentui pitkälti huhupuheista, puolitotuuksista ja suoranaisista valheista. Kirjoitin juttuja raapustaneille toimittajille tulikivenkatkuisia kirjeitä ja vastineita. Nuo yön hiljaisina tunteina kirjoitetut kirjeet jäivät lähettämättä, luojan kiitos. Ymmärsin nimittäin uuden asemani mediassa: kaikkea sanomaani käytettäisiin tässä tilanteessa minua vastaan. Kuherruskuukauteni lehdistön kanssa oli päättynyt ja kuranheitto alkanut.

Loin selviytymisstrategian, joka perustui pään pystyssä pitämiseen ja siihen, etten edelleenkään kommentoinut asioita, jotka eivät mielestäni kuuluneet muille. Miksi olisin antanut toimittajille lisää vettä myllyyn? Selittelemällä ja valittamalla olisin kaivanut itseni vielä syvempään monttuun.

Vaikeneminen oli kuitenkin kaikkea muuta kuin helppoa. Purin kieltäni tuntien itseni häpäistyksi ja täysin voimattomaksi lukiessani kuinka lehdistö veti elämääni alas vessanpytystä. Olin kaiken kohun keskellä vielä kiertueella, yleisön eteen astuminen tuntui ensimmäistä kertaa elämässäni pelottavalta. Tunsin pettäneeni kuulijani.

Lehdistö myllytti pari viikkoa. En kuitenkaan antanut toimittajille uutta kirjoitettavaa ja pian nimeni pudotettiin pois otsikoista. Tilanne rauhoittui, mutta ei palannut ennalleen. Olin kärsinyt kirjoittelusta henkilökohtaisella tasolla, mutta se oli vahingoittanut myös uraani. Sain yhteydenottoja ihmisiltä, jotka olivat aikaisemmin pitäneet lauluistani, mutta nyt tuhonneet levyni luettuaan otsikot (sinänsä aika mielenkiintoista, että hyvä laulu voi lööppien voimalla muuttua äkkiä huonoksi). Lehdet palasivat aika ajoin aiheeseen, mutta kirjoittelu oli jo väsynyttä vanhan toistoa.

Kului miltei vuosi ensimmäisestä Seiskan jutusta ja ajattelin ihmisten jo unohtaneen koko jupakan. Eräänä aamuna puhelimeni kuitenkin soi ja kuulin olevani jälleen kyseisen lehden sivuilla.

Kävin hakemassa Seiskan kaupasta enkä ollut uskoa silmiäni: toimittaja oli käynyt nuuskimassa kotiani ja kirjoitti aukeaman jutussa näkemästään. Olin asunut vuokralla ja sopimukseni päätyttyä vuokranantajani oli päättänyt pistää asunnon myyntiin. Annoin myyntiä hoitaneen kiinteistönvälittäjän järjestää asunnossani näytön. En voinut kuvitellakaan, että jokin lehti saattaisi oikeasti lähettää toimittajansa paikalle. Siinä se nyt kuitenkin oli. Kodin koskemattomuus on ollut minulle aina erityisen tärkeää – yhdellekään toimittajalle en ole asuntoani esitellyt. Nyt lehden sivuilla oli kuitenkin yksityiskohtainen raportti, jossa kerrottiin esimerkiksi vaatekomeroni sisältö ja se, että vessanpöntön viereen oli pinottu musiikkilehtiä.

En ollut ikinä tuntenut oloani niin hyväksikäytetyksi ja yksityisyyttäni niin loukatuksi.

Myönnetään: julkisuudesta on muutaman viime vuoden aikana ollut minulle paljon hyötyä. Onkin jeesustelua valittaa nyt julkisesti median kohtelusta, kun olen ollut valmis käyttämään epäröimättä hyväkseni kaikki julkisuuden tarjoamat hyvät puolet – siksi tiedostankin moraalisen närkästykseni horjuvan huteralla pohjalla. On kuitenkin aivan eri asia lukea lehdistä työhöni liittyvä negatiivinen juttu, kuin ottaa vastaan kuraa, joka ei liity ammattiini millään lailla. Jossain kulkee julkisen ja yksityisen välinen raja ja olen kyllästynyt siihen, ettei keltaisella lehdistöllä ole minkäänlaista kunnioitusta sitä kohtaan. En ehkä itse ole paras mahdollinen henkilö heristämään syyttävää sormea, mutta toisinaan on tarpeen nostaa äläkkä. Se, että toimittaja tekeytyy asunnonostajaksi ja tunkeutuu sillä verukkeella kotiini, menee liian pitkälle. Se ei millään kriteerillä mitattuna voi olla oikein.

Tämän Seiskan viimeisimmän tempauksen jälkeen olen ollut yhteydessä juristeihin ja tiedustellut mitä laki sanoo tällaisen journalismin harjoittamisesta. Minulle on kerrottu julkisuuden henkilöiden elävän eräänlaisella yksilönsuojan harmaalla alueella: yhtäältä yksityiselämäni ja kunniani on turvattu perustuslailla, mutta toisaalta sama perustuslaki turvaa myös sananvapauden, joka sisältää oikeuden ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä. Yksityisyyden suojan ja sananvapauden välillä vallitseekin jännite ja oma asemani herättää kysymyksiä. Saako minusta kirjoittaa vapaasti mitä vain koska olen julkisuuden henkilö? Jos ei, niin missä rajat kulkevat? Onko minulla itselläni oikeutta määrittää kirjoittelulle rajoja?

Rikoslain 24. luku käsittelee yksityisyyden, rauhan ja kunnian loukkaamista. Luvun kahdeksas pykälä käsittelee yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämistä ja siinä todetaan seuraavaa: Tähän rikokseen syyllistyy se, joka oikeudettomasti joko 1) joukkotiedotusvälineitä käyttämällä tai 2) muuten toimittamalla lukuisten ihmisten saataville esittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa.

Tämän rikostyypin ongelmat liittyvät yksityiselämän käsitteen epämääräisyyteen. Seikka, joka jonkin yksilön kohdalla kuuluu yksityiselämään, saattaa olla toiselle osa hänen julkista imagoaan. Julkisen Sanan Neuvosto (JSN) on lukenut yksityiselämään kuuluviksi mm. vapaa-ajan käyttäytymisen, itsemurhat, päihteiden käytön, psyykkiset ja fyysiset vammat ja sairaudet, avioliiton ja avioeron, sukupuolielämän, poliittisen ja uskonnollisen vakaumuksen ja varallisuuden. Jossain tapauksissa edellä mainittujen seikkojen julkistaminen voi olla kuitenkin perusteltua esimerkiksi siksi, että asia liittyy henkilön yhteiskunnalliseen rooliin. Tämä koskee vain henkilöitä itseään eikä heidän perhettään tai lähipiiriään.

JSN on omaksunut opin ns. kolmen kerroksen väestä. Sen mukaan ihmiset on yksityisyyden suojan kannalta jaettu kolmeen ryhmään: vallankäyttäjiin, julkisuuden henkilöihin ja tavallisiin yksityishenkilöihin. Julkisuuden henkilöitä suojaa sama yksityisyyden suoja kuin muitakin ihmisiä. Jos julkkis on kuitenkin esimerkiksi myynyt itsestään ns. paljastavia haastatteluja, on tämän jälkeen usein katsottu hänen antaneen hiljaisen suostumuksen tällaiseen kirjoitteluun myös vastaisuudessa. Pelkästään se, että julkisuuden henkilö ei reagoi ensimmäisiin hänen yksityisyyttään loukkaaviin kirjoituksiin, ei kuitenkaan merkitse suostumusta kirjoittelun jatkamiseen.

Missä vaiheessa taviksesta tulee julkkis? Milloin minusta tuli kiinnostava? Kun naamani oli televisiossa? Kun levyni myi platinaa? Kun yksityiselämääni ilmaantui säröjä?

Jossain vaiheessa nähtävästi ylitin maagisen rajan ja minut luokiteltiin toisen kerroksen väkeen. Tämän luokituksen jälkeen näytän nyt olevan samalla viivalla kaikkien muiden julkisuuden henkilöiden kanssa. On kuitenkin selvää, että julkkisten suhtautumisessa mediaan ja julkisuuteen on suuria eroja. Oma ammattini on julkinen ja tarvitsen työssäni mediaa. Elämässäni on kuitenkin paljon osa-alueita, jotka eivät liity mitenkään tekemääni työhön. Olenkin kokenut oikeudekseni voida itse määritellä ne palat persoonastani, jotka olen valmis luovuttamaan julkisuuden alttarille – yksityiselämäni ei kuulu muille eikä ole myytävänä. Pidän siksi jopa jonkinasteisena loukkauksena ihmisoikeuksiani kohtaan, ettei minulla näytä olevan minkäänlaista sananvaltaa itseeni kohdistuvaan kirjoitteluun. Voidaanko kaikista asioistani tehdä julkisia kenenkään kysymättä minun suostumustani?

Joukkotiedotuksen eettisistä normeista keskeiset sisältyvät Suomen Journalistiliiton hyväksymiin journalistin ohjeisiin (ns. hyvä journalistitapa). Seuraavassa joitakin näistä ohjeista höystettynä omilla kokemuksillani siitä, miten keltainen lehdistö niitä käytännössä noudattaa:

Kohta 10: Asiatiedot on tarkistettava niin hyvin kuin mahdollista, myös silloin kun ne on jo aiemmin julkistettu.

Oman kokemukseni perusteella lehdissä esitettyjen ”faktojen” todenperäisyyttä tarkistetaan ja valvotaan sietämättömän leväperäisesti. Varsinkin juorupalstoille saa ilmeisesti painaa surutta mitä vain. Esimerkki: viime vuoden lopulla Katso!-lehti uutisoi Haloo!-palstallaan minun illastaneen Alajärvellä Ravintola Kitronhovissa kauniin tummaverikön kanssa romanttisissa tunnelmissa ja käyttäytyneen töykeästi minua lähestyneitä faneja kohtaan. Uutinen oli omalla tavallaan ansiokas: yksikään siinä esitetyistä väitteistä ei pitänyt paikkaansa. En muista koskaan käyneeni Alajärvellä, Ravintola Kitronhovista puhumattakaan. Juttu oli alusta loppuun pelkkää valetta. Se siitä asiatietojen tarkistamisesta.

Mielenkiintoisia ovat myös virheelliset asiatiedot, joita julkaistaan ensin yhdessä lehdessä, ja jotka alkavat sen jälkeen elää mediassa omaa elämäänsä. Esimerkkinä tästä voin mainita autooni liittyvän kirjoittelun: jokin lehti uutisoi taannoin minun hankkineen 170 000 euroa maksaneen auton. Toimittaja oli ilmeisesti tempaissut summan hatustaan – veikkaus ampuu ohi vain sadalla tuhannella. Tämän jälkeen muutkin lehdet ovat aina minusta kirjoitettaessa muistaneet mainita minun ajelevan tällä 170 000:n euron ökyautolla. Tämä sinänsä täysin merkityksetön detalji kertoo karua kieltään näiden lehtien huolellisuudesta asiatietojen tarkistamisessa – tai ylipäätään uskottavuudesta tiedonvälittäjänä.

Kohta 13: Myös kuvaa ja ääntä on käytettävä totuudenmukaisesti. Vastaanottajan on saatava tietää, onko kysymys dokumentista vai fiktiivisestä aineistosta.

Katso! julkaisi viime lokakuussa aukeaman jutun, jossa toimittaja oli käynyt kuvaajan kanssa Nummelassa entisen kotitaloni pihalla. Talossa oli samaan aikaan tehty keittiöremonttia ja pihalla sattui siksi olemaan A´la Carte -keittiöiden kuorma-auto, josta työmiehet kantoivat uusia keittiökalusteita sisälle taloon. Katso!-lehden kaukopartio kuvasi tapahtumat ja julkaisi raportin lehdessä. Kuorma-auton kyljestä oli kuvankäsittelyohjelmassa pyyhitty pois teksti ”A´la Carte -keittiöt” ja otsikko kirkui: ”MUUTTOAUTOT PIHASSA!” Siltähän se tosiaan nyt näytti.

Kohta 14: Tiedot on hankittava avoimesti ja rehellisin keinoin. Poikkeuksellisia menetelmiä voi käyttää vain, jos yleisesti merkittäviä tietoja ei normaalikeinoin voi saada.

Esimerkiksi asunnonostajaksi tekeytyneen toimittajan voisi äkkiseltään katsoa sotivan tämän ohjeen henkeä vastaan. Myös seuraava ystävälleni sattunut episodi on tässä valossa mielenkiintoinen:

Ystäväni ei itse ole julkisuuden henkilö, mutta hän on ollut musiikkialalla töissä ja tuntee monia kuuluisuuksia. Eräänä iltana hänen puhelimensa soi tuntemattomasta numerosta. Toisessa päässä oli vastaamisen jälkeen jonkin aikaa hiljaista ja sitten kuului: ”Haloo? Kuka siellä on?” Ystäväni esitteli itsensä ja kysyi puolestaan kuka soittaja mahtoi olla. Langan päässä oli eräs tuttu julkisuuden henkilö. Ystäväni tiedusteli iloisten tervehdysten jälkeen miksi tuttava oli soittanut hänelle. Tämä oli ymmällään: ”Miten niin? Sinähän soitit minulle!” Osoittautui, että kumpikaan ei ollut soittanut toiselle – molempien puhelimet olivat hälyttäneet samaan aikaan tuntemattomasta numerosta ja nyt he puhuivat keskenään. Toisessa päässä puhunut muisteli, että vastaamisen hetkellä hänen puhelimessaan oli ollut teksti ”neuvottelupuhelu”. Molemmat ihmettelivät tapahtunutta, mutta ryhtyivät hetken päästä rupattelemaan niitä näitä ja vaihtamaan kuulumisia. Äkkiä langalla kuului vielä kolmaskin ääni: ”7 päivää -lehdestä, iltaa.”

Kohta 17: Tietolähdettä on suojattava. Luottamuksellisen tiedon antajaa ei saa ilman tämän suostumusta paljastaa. Sama koskee omassa tiedotusvälineessä nimimerkillä tai salanimellä esiintyvää henkilöä.

Tämä ohje onkin sellainen, jota keltainen lehdistö noudattaa henkeen ja vereen. Tietolähteenä varsinkin ”lähipiiri” on vertaansa vailla, sen suojissa voidaan kirjoitella huoletta kaikenlaista. Oma näkemykseni on, että yleensä tätä mystistä ”lähipiiriä” ei oikeasti ole olemassakaan. Ainakin minusta on sen varjolla kirjoitettu niin epämääräisiä ja paikkaansa pitämättömiä asioita, että uskoisin tämän tietolähteen takaa löytyvän lähinnä toimittajien omia arvailuja ja oletuksia. Toinen vaihtoehto on se, että lähipiirikseni on vihjepalkkioiden toivossa ilmoittautunut henkilöitä, joilla ei todellisuudessa ole mitään tekemistä kanssani. Lehdet sitten nielevät heidän valheensa ja julkaisevat ne sellaisenaan. Kumpikaan vaihtoehdoista ei tietenkään anna kovinkaan mairittelevaa kuvaa näiden lehtien journalismin tasosta.

Keltaisen lehdistön etiikasta voidaan olla montaa mieltä, mutta resepti vaikuttaa joka tapauksessa purevan suomalaisiin. 7 päivää väittää tavoittavansa viikottain lähes miljoona lukijaa. Kilpailun kiristyessä juorumarkkinoista lehtien käyttämät keinot käyvät yhä kyseenalaisemmiksi. Rajoja venytetään aina vain pidemmälle ja lienee ajan kysymys milloin joku näistä lehdistä saa näpeilleen. Seiska ylpeilee sillä, ettei sen tilillä ole toistaiseksi ainuttakaan JSN:n langettavaa päätöstä. Lehdet osaavat siis varmistaa selustansa ja toimivat ainakin näennäisesti lain puitteissa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että niiden toiminta olisi moraalisesti kestävää.

Olen usein miettinyt keltaisen lehdistön toimittajien sielunmaisemaa. Esimerkiksi tätä ihmistä, joka kävi tonkimassa vaatekomeroani: mitä hän mahtoi juttua tehdessään ajatella? Käviköhän mielessä kertaakaan miltä tämä minusta tuntuu? Vai onko sillä edes mitään väliä? Skuuppihan oli kuitenkin mehevä: Seiska Anssin kotona! Miljoona juorunnälkäistä lukijaa pitää ruokkia joka viikko – ei siinä varmaankaan voi pysähtyä miettimään niitä, joiden kustannuksella jutut kirjoitetaan. Tunteekohan tällainen toimittaja ylpeyttä tekemästään työstä?

Usein kuulee juorutoimittajien perustelevan juttujaan fraasilla ”ihmisillä on oikeus saada tietää”. Miten niin? Juoruthan luonnollisesti kiinnostavat meitä kaikkia, enkä toisaalta lainkaan ihmettele mihin näiden lehtien suosio perustuu – olenhan itsekin utelias kuulemaan esim. musiikkialalla liikkuvia huhuja ja tarinoita. Se ei kuitenkaan oikeuta minua levittelemään näitä tarinoita julkisuudessa. Huhun kohteena olevan oikeudet ajavat oman primitiivisen juoruiluntarpeeni edelle. Minulla on vastuu omasta suustani ja sanoista, joita sieltä päästän. Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa sananvapauden täytyy käydä käsi kädessä yksilönvapauden kanssa – ne eivät ole toisensa poissulkevia käsitteitä. Jos lähdetään siitä, että koko Suomen kansalla on oikeus saada tietää kaikki yksityiselämästäni, niin mitkä ovat silloin omat oikeuteni? Olenko luopunut niistä jossain vaiheessa? Milloin?

Minua on joissain yhteyksissä syytetty siitä, että olen jo myynyt itseni kirjoittamalla lauluja suoraan omasta elämästäni. Olen syytöksestä tavallaan imarreltu, pyrkimyksenäni onkin ollut luoda elämänmakuista lyriikkaa. Tekstini ovat kuitenkin pääosin fiktiota. Monet toki pohjautuvat omaan elämääni ja käytän paljon viittauksia todellisiin tapahtumiin, mutta laulujen tekemisen hienous on tietynlaisen illuusion luomisessa: kukaan ei tiedä missä totuus päättyy ja tarina alkaa. Ja nehän ovat joka tapauksessa vain lauluja, pelkkää viihdettä.

Sensaatiolehdistön otsikot ja lööpit eivät kuitenkaan ole pelkkää viihdettä. Perheriidat, syrjähypyt, avioerot, onnettomuudet, väkivallanteot, alkoholi, huumeet, kuolema – kaikki käypää valuuttaa lööpeistä kilpailtaessa. Mieleen tulee hakea rinnastuksia huume- tai asekaupasta, joissa pelinappuloina käytetään samalla tavoin inhimillistä hätää. Vertaus on tietysti raflaava, mutta enpä toisaalta keksi juorulehdistön olemassaoloa puoltavia argumenttejakaan.

Tuottavatko ne maailmaan mitään hyvää?

Anssi Kela, syksyllä 2004

Erilaisten tv-sarjojen katsominen dvd:ltä on parin viime vuoden aikana poistanut lähes kokonaan tarpeeni katsella ohjelmia tv:stä. Siinä missä omien suosikkisarjojen lähetysajat ennen määrittivät arki-iltojen kulun, tulee nyt ruudun ääreen virittäydyttyä fiiliksen iskiessä. Dvd:ltä katsottuna tv-sarjan seuraamisesta tulee kuin kirjan lukemista: illat saattavat venähtää kun tulee tuijotettua putkeen useampiakin jaksoja. Jos tarina päättyy jännittävään paikkaan, niin ei tarvitse odottaa kokonaista viikkoa nähdäkseen sille jatkoa. Sarjojen maailmaankin pääsee paremmin sisään kun jaksoja nauttii tiheämmin ja isompina kerta-annoksina.

En edes muista milloin olisin viimeksi seurannut sarjaa “vanhanaikaisesti” televisiosta. Lostia ja Pakoa tuli alkuun katsottua, mutta sitten niistä jäi joitakin jaksoja näkemättä ja sarjojen seuraaminen katkesi. Kun nykyisin uusi mielenkiintoinen sarja alkaa, en enää edes ala katsella sitä tv:stä, vaan odottelen mieluummin hetken ja hankin sitten ensimmäisen tuotantokauden suoraan dvd:nä. Hyllyssä onkin tällä hetkellä useampiakin sarjoja jonottamassa pääsyä katseluvuoroon. Jotenkin niitä on myös mukava omistaa fyysisessä muodossa – pitkä jono sarjabokseja hyllyssä on vakuuttava sisustuselementti.

Viimeisin jumitteluni päättyi eilen illalla, kun katsoin Langalla-sarjan viimeisen jakson. Nyt on hieman tyhjä olo: minusta ja tämän sarjan hahmoista tuli tässä muutaman kuukauden aikana hyvin läheiset ystävät.

Olen tähän asti pitänyt Sopranosia parhaana koskaan näkemänäni tv-sarjana. Nyt en ole tästä enää ihan varma. Langalla höyryää tietysti vielä hieman liian tuoreena mielessäni voidakseni arvioida sitä täysin objektiivisesti, mutta päällimmäinen tunne eilen illalla viimeisten lopputekstien pyöriessä oli, että tulikohan tässä juuri nähtyä paras tv-sarja ikinä?

Langalla sijoittuu Baltimoreen, tapahtumien tumassa on poliisien hedelmätön kamppailu huumerikollisuutta vastaan. Sarjan on sanottu olevan television realistisin kuvaus poliisityöstä: nämä kytät eivät juoksentele ympäriinsä pyssyt tanassa, viljele karatepotkuja huumeparonien otsaluihin tai ratko murhia etsimällä kummallista todistusaineistoa. Päinvastoin: suurin osa Baltimoren poliisilaitoksen energiasta tuntuu kuluvan vain byrokrattiseen jaappaukseen, jolla rikostilastoja yritetään peukaloida pienemmiksi kaupungin päättäjien miellyttämiseksi. Kulissien takainen poliittinen peli ja kähmintä ovatkin sarjassa yhtä merkittävässä roolissa kuin varsinainen poliisityökin.

Sarjaa tehtiin viisi tuotantokautta. Langalla on ns. jatkuvajuoninen tv-sarja, se täytyy käytännössä nähdä heti ensimmäisestä jaksosta lähtien – myöhemmin voi olla erittäin työlästä hypätä kelkkaan. Näyttelijäkaartissa ei ole tunnettuja tähtiä, mikä on ollut sarjan kirjoittajille siunaus: hahmogalleria on todella rosoinen ja elämänmakuinen, mutta kaikkein merkittävintä on kenties se, ettei sarjalla ole varsinaista päähenkilöä. Alkuun sellainen on Dominic Westin esittämä, omien sisäisten demoniensa kanssa painiskeleva etsivä Jimmy McNulty, mutta varsinkin neljännellä kaudella McNultya nähdään enää vain silloin tällöin tarinan kulkiessa enemmän muiden hahmojen vetämänä. Jos sarjassa olisi ollut tähtinäyttelijöitä, niin heidän lärvinsä olisivat varmaankin olleet lähes jatkuvasti ruudussa. Nyt painopiste on vain ja ainostaan fantastisesti kirjoitetussa tarinassa.

Langalla on puserrettu täyteen toinen toistaan mainiompia hahmoja. Esimerkiksi Omar Little: tupakkaa ketjussa polttava haulikolla aseistautunut gangsteri, joka pitkässä palttoossaan kylvää kauhua kaduille. Nerokkainta Omarissa on kuitenkin se, että tämä superviileä antisankari ja myyttinen nykyajan huuliharppukostaja on miehiä julkisesti suuteleva homo. (Barack Obama joutui ilmeisesti vaalikampanjansa aikana vaikeuksiin mainittuaan, että Langalla on hänen suosikkisarjansa ja Omar lempihahmonsa.) Tai Jay Landsman: pornolehtiä lukeva lihava poliisikersantti, jonka toimenkuvana on lähinnä jarrutella todellista poliisityötä. Tai Snoop: poikamainen katujen tyttö, joka hoitelee huumejenginsä likaiset työt. Tai Clay Davis: korruptoitunut senaattori, jonka pitkät “shiiiiiiiit” -venytykset ovat niin nautinnollisia, että ne pitää aina kelata ja katsoa uudestaan.

Jokainen viidestä tuotantokaudesta muodostaa oman kokonaisuutensa. Ensimmäisellä kaudella seurataan poliisien taistelua Länsi-Baltimoren pahinta huumeliigaa vastaan. Toisella kaudella tarina siirtyy satamaan, missä laivojen vähentyessä satamatyöläiset ajautuvat hankkimaan rahoitusta ammattiliitolleen laittomin keinoin. Kolmannella kaudella palataan kaduille huumerikollisten sisäiseen valtataisteluun ja seurataan kuinka turhautunut poliisijohtaja hakee kaupungin huumeongelmaan luovaa ratkaisua sallimalla salaa huumeiden myynnin tietyillä alueilla. Tästä seuraa poliittista johtoa ravisteleva skandaali – sarja siirtyykin tällä kaudella myös kaupungintalon käytäville. Neljäs kausi puolestaan kertoo siitä, mistä huumerikolliset tulevat: suurennuslasi tähdätään katujen lapsiin ja määrärahojen puutteessa natisevan koululaitoksen ongelmiin. Viidennellä kaudella tarkasteluun otetaan vielä median ja lehdistön rooli, se miten paikallinen sanomalehti taistelee selviytymisestään muuttuneessa mediamaailmassa toimittajien venyttäessä journalistista etiikkaansa.

Aika harvasta poliisisarjasta tulee sellainen olo, että katsoessa oikeasti sivistyy. Langalla tarjoaa mahtavan ajankuvan 2000-luvun Amerikasta; sen poliisilaitoksesta, poliitikoista, sinikaulustyöläisistä, koululaitoksesta, syrjäytyneistä, mediasta, rikollisista. Kokonaisuuden katsottuaan jää sellainen olo kuin olisi tv:n tuijottamisen sijaan lukenut eeppistä kirjallisuutta.

Paras tv-sarja ikinä? Katsotaan, annetaan kysymyksen vielä hiukan muhia. Sen voin kuitenkin jo suoralta kädeltä sanoa, että Langalla on niin maan tulen saatanan hyvä. Suosittelen kiihkeästi!

www.hbo.com/thewire

Kävin juuri iltakävelyllä Katajanokalla. Huomasin, että Satamakadun ja Kanavarannan kulmassa, puun juurella istui hieman hämmentyneen näköinen kettu. Sattuisikohan kukaan tuntemaan tätä kaveria? Vaikutti olevan jokseenkin eksyksissä.

Varttuneimmat lukijani saattavat muistaa muutaman kuukauden takaisen raportin kotonani sattuneesta paranormaalista ilmiöstä. Tuolloinhan keittiön pöydältä katosi jäljettömiin neula ja siinä kiinni ollut pätkä mustaa lankaa (joita ei muuten sittemmin ole löydetty). Epäilin syyksi madonreikää aika-avaruusjatkumossa tai poltergeistia (nämä teoriat ovat edelleen tasavahvoja) ja päätin kirjoitukseni hyytävään pohdintaan siitä mitä seuraavaksi katoaa.

Nyt se tiedetään: kengät.

Minähän en ole mikään varsinainen kenkäfriikki, omistan ainoastaan neljät kengät: kolmet arkeen ja yhdet juhlaan. Pari päivää sitten olin lähdössä ulos ja aioin vetäistä jalkaani yhdet näistä arkikengistäni, mokkanahkaiset Volcomin tossut. Niitä ei vain löytynyt mistään. Ei mistään. Olen nyt parin päivän aikana rymsteerannut kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin paikat (kurkistin mm. takkaan). Tosiasiat on kai pakko hyväksyä: 25 prosenttia koko kenkäkannastani on pyyhkiytynyt pois – eikä minulla ole pienintäkään käsitystä siitä, miten tämä on mahdollista.

Eihän kenkiään voi unohtaa johonkin. Se edellyttäisi sitä, että olisi jonain päivänä kotiutunut sukkasillaan. Olen ehdottomasti hajamielinen, mutta luulisin kuitenkin huomaavani jos sattuisin ajatuspäissäni tepastelemaan kaupungilla ainoastaan sukat jaloissani. En myöskään muista, että olisin pitkään aikaan mennyt mihinkään missä olisin tarvinnut mukanani useampia kenkiä. Joten inhimillisen erehdyksen voi sulkea pois.

Vastausta on siten etsittävä tavanomaisen tieteen ulkopuolelta. Voisiko kyseessä olla jonkinlainen huolimattomasti kalibroidun materiansiirtimen koeajo? Ehkä johonkin Nokian salaiseen testilaboratorioon onkin juuri nyt kokoontunut joukko hämmentyneitä fyysikoita, jotka tuijottavat partojaan sivellen heidän materiavastaanottimeensa ilmestyneitä, höyryäviä tossujani.

Hitonmoinen mysteeri! Täysin Mulderin ja Scullyn heiniä.

Tai Karpon.

Tällaiset kengät ovat kadoksissa. Tavattaessa ottakaa yhteys poliisiin.

Helsingin Sanomat uutisoi viikko sitten, että kollegani Paul McCartney on ryhtynyt kampanjoimaan sen puolesta, että ihmiset pitäisivät maanantaisin vapaata lihansyönnistä. Perusteiksi hän esittää tietysti eläinten oikeudet, mutta erityisesti myös lihantuotannon vaikutukset ilmastonmuutokseen. HS:n artikkeli on luettavissa täällä.

Minusta Sir Paulin ajatus on hyvä: meidän kaikkien olisi syytä pysähtyä miettimään sitä millaisia seurauksia aterioimisellamme on.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa brasilialainen pihviliha: vuonna 2007 suomalaiset söivät yli kaksi miljoonaa (!) kiloa Brasiliassa tuotettua naudanlihaa. 1970-luvulta lähtien Amazonin Brasiliassa sijaitsevia metsiä on tuhottu yli 600 000 km² eli lähes kaksi kertaa Suomen kokoinen alue. Vuonna 2007 Amazonin metsäkato kiihtyi entisestään: pelkästään syys-joulukuussa 2007 näitä maapallon keuhkoja hakattiin 5950 neliökilometrin verran. Viime vuosina tuhotuista sademetsäalueista jopa 70 % on laidunmaana ja loput pitkälti karjalle kasvatettavan rehun viljelymaana. (Lähde: artikkeli WWF:n sivuilla.)

Tämä edellä mainittu on aivan suora syy-seuraussuhde, joka vetää ainakin minut ruokapöydässä mietteliääksi.

YK:n elintarvike-  ja maatalousjärjestö FAO:n julkaiseman selvityksen mukaan eläintuotanto on maailmanlaajuisesti liikennettäkin merkittävämpi kasvihuonekaasupäästöjen (hiilidioksidi, typpidioksioksidi, metaani) lähde. Tulokseen päästiin laskemalla eläintuotannon vaikutuksiin myös siihen liittyvän rehuviljelyn vaatima energiankulutus, tuotteiden kuljetus sekä karjatalouden vuoksi hakattavien metsien aiheuttamat päästöt. Suomen metaanipäästöistä reilu kolmannes on peräisin karjataloudesta, maailmanlaajuisesti karja on merkittävin metaanilähde. (Lähde: artikkeli Fauna ry:n sivuilla, suosittelen lukemaan jutun kokonaisuudessaan!)

Metaanin sanotaan olevan 20 kertaa hiilidioksidia voimakkaampi kasvihuonekaasu. Tämä kuitenkin riippuu ratkaisevasti tarkasteluajanjakson pituudesta: esim. kahdenkymmenen vuoden ajalle tasoitettuna tuo kerroin on 60.

Maapallon ilmakehän metaanipitoisuus on ihmiskunnan teollistumisen jälkeen noussut lähes kolminkertaiseksi luontaiseen verrattuna, kaikista ihmiskunnan aiheuttamien eri kasvihuonepäästöjen lämmittävästä vaikutuksesta metaanin osuuden arvioidaan olevan noin viidennes. Nykyään ilmakehään lasketaan vuosittain päätyvän noin 550 miljoonaa tonnia metaania, josta ihmisten toimien arvioidaan aiheuttavan noin kaksi kolmasosaa. Tärkeimmät ihmisen aiheuttamat metaanipäästöt syntyvät märehtijöiden määrää keinotekoisesti lisänneestä karjataloudesta, kosteikkoja laajentaneesta riisinviljelystä ja lisääntyneestä metsien poltosta viljelysmaaksi. Esimerkiksi Uuden-Seelannin kasvihuonekaasupäästöistä puolet johtuu maan runsaan 50 miljoonan lampaan ja naudan ilmoille röyhtäilemästä ja piereskelemästä metaanista. (Lähde: Pasi Toiviaisen kirja Ilmastonmuutos. Nyt.)

En halua heristää sormeani ja saarnata, että kaikkien pitäisi heti paikalla ryhtyä kasvissyöjiksi. Sen verran kuitenkin paasaan, että mielestäni kaikkien pitäisi ainakin hetken aikaa vakavasti tuumata näitä asioita. Olisiko fiksumpaa hankkia esim. brasilialaisen tuontilihan sijaan kotimaista luomulihaa tai riistaa? Tai voisiko lihan syömistä ylipäätään hiukan vähentää? Ei ole lainkaan samantekevää mitä me syömme.

Lihasta luopuminen yhtenä päivänä viikossa ei joka tapauksessa ole mielestäni kovinkaan paljoa vaadittu. Sillä on kuitenkin todennäköisesti suuremmat ympäristövaikutukset kuin sillä, että työmatkansa päivittäin autolla ajava ihminen jättäisikin yhtenä päivänä menopelinsä kotipihaan. Kasvisruokapäivän pitäminen on tähän verrattuna lisäksi helpompaakin – saattaapa lautaselle myös sen seurauksena löytyä aivan uudenlaisia herkkujakin.

Minä en ainakaan keksi, että mitä menetettävää tässä voisi olla. Joten liityn Paul McCartneyn komppiryhmään ja haastan kaikki lukijani syömään tästä lähtien maanantaisin pelkkää kaninruokaa. Maailma pelastuu!

♠    ♠    ♠

Meat Free Monday -kampanjan kotisivut

Taannoiset kirjoitukseni kasvissyönnistä: osa I ja osa II

Urheilu ei ole koskaan ollut minun lajini. Olen aina ollut ruipelonpuoleinen runopoika, fyysinen pullistelu ei ole tuntunut tarpeelliselta. Lihaksia en ole ikinä omistanut, ja kun nyt oikein mietin, niin en kyllä keksi missä olisin niitä pian jo 37 vuoden mittaisella taipaleellani tarvinnutkaan. Ehkä taannoiset muutot olisivat isommilla muskeleilla sujuneet hiukan pienemmin pinnistyksin, mutta sujuivat ne näinkin – taidan siis edelleen jättää kuntosalilla ähistelyn muille.

Koululiikunnasta minulla on vain lähinnä traumaattisia muistoja. Esimerkiksi hiihtokilpailusta ala-asteella:

Oli kaunis talvipäivä. En enää muista tarkkaa ajankohtaa, sanotaan vaikka, että elettiin vuotta 1981. Kauniaisten Mäntymäen ala-asteella vietettiin joka tapauksessa talviurheilupäivää. Koko koulu mobilisoitiin hiihtoladulle, jokainen sai numerolapun rintaansa ja käskyn lähteä kiertämään parin kilometrin mittainen latu sekundaattoreiden tahtiin. Innostuin valtavasti: ihan oikea hiihtokilpailu! Päätin pistää peliin koko osaamiseni. Rynnistin ladulle perinteisellä tyylillä, luisteluhiihdosta ei tuolloin oltu vielä kuultukaan. Räkä poskella ja henkiset mustikkakeitot rinnuksilla annoin kaikkeni hiihtourheilun alttarille – vedin itseni ns. rajoille. Maalilinjan ylitettyäni lysähdin hankeen huohottamaan.

Tulokset julistettiin myöhemmin koululla. Olin suoritukseeni tyytyväinen, arvelin sijoittuneeni kärkipäähän. Ilmoitustaulun ympärillä oli mahtava kuhina, lopulta kanslisti toi hartaasti odotetut lopputulokset ja kiinnitti ne nastoilla tauluun. Pönkesin itseni kyynärpäitä käyttämällä lapsivallin eturiviin ja tarkensin katseeni papereihin. Meitä kilpailijoita ei oltu jaettu sen kummemmin ikäryhmittäin kuin luokittainkaan. Oli vain kaksi listaa: toisessa oli paremmuusjärjestyksessä koko koulun pojat ja toisessa tytöt.

Aloin tavata poikien nimiä, alkaen tietysti listan huipulta. Oli tapahtunut jonkinlainen virhe – katseeni painui riveillä yhä alemmas ja alemmas, mutta en löytänyt omaa nimeäni. Se oli varmasti jäänyt vahingossa merkitsemättä. Pohjalla oli enää muutama nimi, olin jo lähdössä opettajainhuoneeseen reklamoimaan. Silloin silmäni takertuivat kirjaimiin tutussa järjestyksessä: minun nimeni! Se oli aivan paperin alareunassa, koko listan viimeisenä.

Tämä traaginen tarina summaakin melko nasevasti suhteeni liikuntaan ja urheiluun: yritys on kova, mutta sitä ei palkita. En vain ole liikunnallisesti lahjakas. Liikuntatuntien pallopeleissä olin aina viimeisten joukkueisiin valittujen joukossa. Mieleeni on myös tatuoitu pari hilpeää testitulosta: yläasteen luistelutestissä sain yhden pisteen eteenpäinluistelusta (kaikki muut osiot reputin) ja lukion kuntotestissä tulokseni notkeudessa oli pyöreä nolla (skaala oli nollasta sataan, en ymmärrä miten nollatulos oli ylipäätään mahdollinen).

Lahjattomuudestani huolimatta liikunta kuitenkin kiinnosti minua lapsena. Isäni sanoi minulle kerran, että hänen mielestään minulla oli hyvä juoksutyyli – minusta voisi tulla vaikka juoksija. Tallensin nämä sanat sydämeeni ja tutkiskelin niitä.

Kaksitoistavuotiaana liityin Kauniaisten Panttereihin ja aloin pelata koripalloa. Olin ylpeä sinisestä pelipaidastani ja Panttereiden logolla varustetusta Adidaksen varustekassista. Numeroni oli kuusi, sama kuin Keke Rosbergilla. Ensimmäinen virallinen pelini oli tietysti todellinen tapaus: vierasottelu espoolaista joukkuetta vastaan. Vanhempani istuivat katsomossa jännittämässä. He pääsivätkin näkemään poikansa tositoimissa: istuin koko ottelun ajan peliasussani vaihtopenkillä ja join kokonaisen litran Spritea. Hävisimme pelin.

Toisen pelin kulku oli täsmälleen samanlainen. Kolmas ottelu pelattiin Helsingin Kisahallissa, se on piirtynyt muistiini koripalloilijanurani tähtihetkenä: joukkueemme oli lohduttomassa, kymmenien pisteiden tappioasemassa. Peliä oli jäljellä enää pari minuuttia, kun valmentaja yllättäen kumartui puoleeni: hän osoitti vastustajan parasta pistemiestä ja sanoi, että minun pitäisi roikkua tässä kuin iilimato – kyseinen pelaaja ei saisi tehdä enää ainuttakaan koria. Minulla oli jo aika kova pissahätä kaikesta juomastani Spritesta johtuen, mutta nousin kuitenkin pystyyn, paukautin päättäväisesti shortsieni kuminauhaa ja juoksin kentälle.

Onnistuin tehtävässäni vähintäänkin kohtuullisesti: vartioimani pelaaja teki viimeisten minuuttien aikana enää ainoastaan neljä koria.

Pian tämän pelin jälkeen perheemme muutti Kauniaisista Vihtiin ja Pantterit jäivät. Kuulin jälkeenpäin, että heti lähtöni jälkeen joukkueelle oli avautunut todellinen voittoputki.

Löysin oman lajini vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Ajettuani ensimmäiset kierrokset mikroautolla, tajusin heti, että tämä on minun juttuni – tässä minä olen hyvä.

Uskonkin, että meistä jokainen on hyvä jossain. Kun puhutaan urheilusta ja liikunnasta, niin erilaisten lajien kirjo on vain niin massiivinen, ettei kaikkea pääse koskaan kokeilemaan. Minäkin saatan olla maailman etevimpiä boule lyonnaisen pelaajia, mistä sen tietää?

♠    ♠    ♠

Vetäydyn nyt muutamaksi päiväksi paikkaan, minne nettipiuhat eivät yllä. Hyvää juhannusta kaikille lukijoilleni – pidetään sitten soutuveneissä ne sepalukset kiinni!

Legendaarinen amerikkalaisyhtye, Eagles, esiintyi pari viikkoa sitten Helsingin Hartwall Areenalla. Keikan jälkeen takahuoneessa käytiin seuraavanlainen keskustelu:

DON HENLEY: Mun mielestä toi oli ihan ok. Ei nyt mikään paras ikinä, mut erittäin jees.

GLENN FREY: Kyl mä diggasin aika paljo. Varsinki Take It Easy oli helvetin kova. Pakko sanoo, et me vedetään kyl nykysin noi stemmat aika vitun gunusti.

JOE WALSH: Mä vedin ihan täyttä paskaa Hotel Californian soolossa, siin harmoniakohdas. Emmä tiiä huomasko kukaan?

GLENN FREY: Joo! Mä kuuntelinki, et mitä tääl tapahtuu. Ai, se olit sä?

JOE WALSH: No, vittu.

DON HENLEY: Mut kyl tos tuli taas mieleen, et me ollaa kumminki vedetty nii monta keikkaa, et se hyvän ja huonon keikan väline marginaali alkaa olla ihan helvetin pieni. Siis tiiättekste sillee, et jos me vedettäis samalle yleisölle peräkkäin rundin paras ja paskin keikka, nii ei ne välttämättä huomais niis mitää eroa.

GLENN FREY: No mut se on just sitä rutiinii. Mä luulen, et noi mogat, mitkä meitä vituttaa, on loppupeleis sellasii, et ei jengi niit ees tajuu. Täs ruvetaa liikkuu aika makrotasolla.

JOE WALSH: Mul on kyl aika törkee nälkä. Pitäiskö hoitaa jotain mättöö?

DON HENLEY: Hyvä kela. Onks joku mesta viel auki?

JOE WALSH: No, Manala nyt ainaki.

GLENN FREY: Manala vois toimii.

DON HENLEY: Pitäiskö soittaa Kovanen? Montas meit lähtee? Me kolme? Mis Timothy on?

GLENN FREY: Se meni salin puolelle, sil oli kai jotain frendei tsiigamas. Mut mä en kyl usko, et se lähtee: se sano, et sen pitää olla huomen jo seiskalt duunis skarppina.

JOE WALSH: Joo, se vissii kelas, et se menee vaa suoraa goisii.

DON HENLEY: Munki pitäis ehkä käydä suihkus. Pitäiskö tehä kummiski nii, et käytäis eka Fennos? Vois ottaa vaa ihan pikasen ruiskun ja vaihtaa paidan.

JOE WALSH: Mul on kyl aika vitun kuumottava tää nälkä.

GLENN FREY: Fenno on iha eri suunnalki. Mennää mieluummin suoraa Manalaa. Eiks sul oo vaihtopaitaa?

DON HENLEY: No, vittu mä jätin tullessa kassin huoneesee, tajusin vast sporas et se jäi. Mut ei kai tää nyt nii paha oo. (Nuuhkaisee kainaloitaan.) Iha okei. Kellä on Kovasen numero?

GLENN FREY: Mut ei me ny mitää tilataksii tarvita – meit on vaa kolme. Soita taksikeskuksee.

DON HENLEY: Voi olla kyl aika haikeeta yrittää saada pirssii tähä aikaa. (Näppäilee puhelintaan, nostaa sen korvalleen ja kuuntelee.) Joo, meni jonoon.

JOE WALSH: Tuli muuten mieleen, et ennen ku huomenna lähetää, nii vois viel käydä Fasulla. Mul alkaa olla kielet finaalis, mä tsekkasin, et jos D katkee, nii mul ei oo enää varakieltä.

GLENN FREY: Mäki tarttisin uuden plekun. Tos äsken pleku putos vikas biisis ja mä en nähny mihin se meni. Varmaa tietsä tippu just johki lavan rakoon.

(Timothy B. Schmit astuu sisään takahuoneeseen.)

JOE WALSH: Timbo! Me ollaan menos Manalaan, lähetsä pykälään?

TIMOTHY B. SCHMIT: Mun on kyl pakko lähtee hotellille jyrisee. Mä nukuin viime yönäki vaa pari tuntii, siin eilises hotellis oli joku saatanan karaoke suoraa mun ja Donkan huoneen alla. Mä pistin kuiteski jo lavalla mun kamat nippuun jos mä en pääse huomen roudaamaan.

DON HENLEY: Se on ihan okei. Mä nukuin kyl viime yönä ihan jees, mul oli tulpat… (Kuuntelee puhelintaan, johon vastataan.) Henleyn Don tässä, iltaa. Saisko auton Hartwall Areenan takaovelle? Aivan. Selvä, kiitos.

(Don Henley sulkee puhelimen ja laittaa sen flanellipaitansa rintataskuun.)

GLENN FREY: No?

DON HENLEY: Se sano, et varausnumero on kakskolmeysi.

Tästä blogista on nyt nähtävästi muodostunut häikäilemättömän promootion tyyssija. Pienen ajan sisään on vain sattunut kasautumaan erilaista mainostettavaa, joten yrittäkää jaksaa.

Tällä kertaa markkinoin Aamu-kappaleestani tehtyä pienimuotoista musiikkivideota. Video on pienimuotoinen lähinnä siksi, että se syntyi ilman etukäteissuunnittelua, kokonaan toisen asian sivutuotteena. Olli-Pekka Komonen oli kameroineen dokumentoimassa tulevan albumini äänityksiä ja päätti kuvamateriaalia syynätessään leikata Aamu-kappaleen taltioinnin aikana pyörineiden kameroiden kuvasta videon. Näissä kuvissa on siis nähtävissä autenttinen levytystilanne, jossa purkitan biisiä yhtyeeni kanssa:

Video on kuvattu Finnvoxin B-studiolla 10.4.2009. Sen on kuvannut ja leikannut Olli-Pekka Komonen. Itseni lisäksi videolla esiintyvät Antti Karisalmi (basso), Ville Kela (kitara), Kelly Ketonen (rummut), Saara Metsberg (kosketinsoittimet), Tommi Viksten (tuottaja, akustinen kitara) ja Julius Mauranen (äänittäjä).

Videon täysikokoinen HD-versio on katsottavissa täällä.

Mainitsemaani dokumenttia albumin äänityksistä aletaan julkaista lyhyinä videoklippeinä elokuussa, kuukautta ennen levyn julkaisua. Ne tulevat toimimaan eräänlaisena laskurina Aukion ilmestymiseen – mutta tästä lisää tuonnempana.

Aamu on myös ladattavissa erilaisista nettikaupoista. Näistä lisää tietoa täällä.

Tuli taas muutettua – kolmannen kerran vuoden sisällä. (Vuokralaisen elämä on välillä yhtä heittopussina olemista, mutta eipä nillitetä siitä nyt tämän enempää.) Uudessa osoitteessa on tullut majailtua pari viikkoa ja suomalaiskansalliseen tyyliin en ole vielä ottanut naapureihin minkäänlaista kontaktia. Minulla ei ole pienintäkään käsitystä siitä, millaisia ihmisiä asuu samassa rapussa – talosta puhumattakaan. On pakko myöntää junttiuteni olevan jopa niin suurta, että kun pari päivää sitten olin menossa ulos, niin viivytin rappukäytävään astumista kuultuani, että myös naapurista lähdettiin liikkeelle.

En osaa sanoa miksi tein näin.

Se, etteivät kaupunkilaiset tunne edes seinänaapureitaan, on tietysti jo vuosikymmenten ajan jauhettu tylsä klisee, johon minulla ei sinänsä ole mitään lisättävää. Sen sijaan voin tarjota naapurisuhteiden vaalimisen referenssiksi hollantilaisen toimintatavan.

Kuulin nimittäin hollantilaisesta pariskunnasta, joka muutti hiljattain töiden perässä Helsinkiin. Kun tuli aika järjestää tuparit, niin he lähtivät jakamaan kutsuja – eivät vain omaan rappukäytäväänsä tai taloonsa, vaan koko korttelille. Kutsua oli tiettävästi lopulta noudattanut vain yksi harmaahiuksinen luumusukkamummo.

Hulluja nuo hollantilaiset.

Oho, rappukäytävästä kuului taas askelten ääntä – täytyypä yrittää olla niin kuin täällä ei olisi ketään!