Erilaisten tv-sarjojen katsominen dvd:ltä on parin viime vuoden aikana poistanut lähes kokonaan tarpeeni katsella ohjelmia tv:stä. Siinä missä omien suosikkisarjojen lähetysajat ennen määrittivät arki-iltojen kulun, tulee nyt ruudun ääreen virittäydyttyä fiiliksen iskiessä. Dvd:ltä katsottuna tv-sarjan seuraamisesta tulee kuin kirjan lukemista: illat saattavat venähtää kun tulee tuijotettua putkeen useampiakin jaksoja. Jos tarina päättyy jännittävään paikkaan, niin ei tarvitse odottaa kokonaista viikkoa nähdäkseen sille jatkoa. Sarjojen maailmaankin pääsee paremmin sisään kun jaksoja nauttii tiheämmin ja isompina kerta-annoksina.

En edes muista milloin olisin viimeksi seurannut sarjaa ”vanhanaikaisesti” televisiosta. Lostia ja Pakoa tuli alkuun katsottua, mutta sitten niistä jäi joitakin jaksoja näkemättä ja sarjojen seuraaminen katkesi. Kun nykyisin uusi mielenkiintoinen sarja alkaa, en enää edes ala katsella sitä tv:stä, vaan odottelen mieluummin hetken ja hankin sitten ensimmäisen tuotantokauden suoraan dvd:nä. Hyllyssä onkin tällä hetkellä useampiakin sarjoja jonottamassa pääsyä katseluvuoroon. Jotenkin niitä on myös mukava omistaa fyysisessä muodossa – pitkä jono sarjabokseja hyllyssä on vakuuttava sisustuselementti.

Viimeisin jumitteluni päättyi eilen illalla, kun katsoin Langalla-sarjan viimeisen jakson. Nyt on hieman tyhjä olo: minusta ja tämän sarjan hahmoista tuli tässä muutaman kuukauden aikana hyvin läheiset ystävät.

Olen tähän asti pitänyt Sopranosia parhaana koskaan näkemänäni tv-sarjana. Nyt en ole tästä enää ihan varma. Langalla höyryää tietysti vielä hieman liian tuoreena mielessäni voidakseni arvioida sitä täysin objektiivisesti, mutta päällimmäinen tunne eilen illalla viimeisten lopputekstien pyöriessä oli, että tulikohan tässä juuri nähtyä paras tv-sarja ikinä?

Langalla sijoittuu Baltimoreen, tapahtumien tumassa on poliisien hedelmätön kamppailu huumerikollisuutta vastaan. Sarjan on sanottu olevan television realistisin kuvaus poliisityöstä: nämä kytät eivät juoksentele ympäriinsä pyssyt tanassa, viljele karatepotkuja huumeparonien otsaluihin tai ratko murhia etsimällä kummallista todistusaineistoa. Päinvastoin: suurin osa Baltimoren poliisilaitoksen energiasta tuntuu kuluvan vain byrokraattiseen jaappaukseen, jolla rikostilastoja yritetään peukaloida pienemmiksi kaupungin päättäjien miellyttämiseksi. Kulissien takainen poliittinen peli ja kähmintä ovatkin sarjassa yhtä merkittävässä roolissa kuin varsinainen poliisityökin.

Sarjaa tehtiin viisi tuotantokautta. Langalla on ns. jatkuvajuoninen tv-sarja, se täytyy käytännössä nähdä heti ensimmäisestä jaksosta lähtien – myöhemmin voi olla erittäin työlästä hypätä kelkkaan. Näyttelijäkaartissa ei ole tunnettuja tähtiä, mikä on ollut sarjan kirjoittajille siunaus: hahmogalleria on todella rosoinen ja elämänmakuinen, mutta kaikkein merkittävintä on kenties se, ettei sarjalla ole varsinaista päähenkilöä. Alkuun sellainen on Dominic Westin esittämä, omien sisäisten demoniensa kanssa painiskeleva etsivä Jimmy McNulty, mutta varsinkin neljännellä kaudella McNultya nähdään enää vain silloin tällöin tarinan kulkiessa enemmän muiden hahmojen vetämänä. Jos sarjassa olisi ollut tähtinäyttelijöitä, niin heidän lärvinsä olisivat varmaankin olleet lähes jatkuvasti ruudussa. Nyt painopiste on vain ja ainostaan fantastisesti kirjoitetussa tarinassa.

Langalla on puserrettu täyteen toinen toistaan mainiompia hahmoja. Esimerkiksi Omar Little: tupakkaa ketjussa polttava haulikolla aseistautunut gangsteri, joka pitkässä palttoossaan kylvää kauhua kaduille. Nerokkainta Omarissa on kuitenkin se, että tämä superviileä antisankari ja myyttinen nykyajan huuliharppukostaja on miehiä julkisesti suuteleva homo. (Barack Obama joutui ilmeisesti vaalikampanjansa aikana vaikeuksiin mainittuaan, että Langalla on hänen suosikkisarjansa ja Omar lempihahmonsa.) Tai Jay Landsman: pornolehtiä lukeva lihava poliisikersantti, jonka toimenkuvana on lähinnä jarrutella todellista poliisityötä. Tai Snoop: poikamainen katujen tyttö, joka hoitelee huumejenginsä likaiset työt. Tai Clay Davis: korruptoitunut senaattori, jonka pitkät ”shiiiiiiiit” -venytykset ovat niin nautinnollisia, että ne pitää aina kelata ja katsoa uudestaan.

Jokainen viidestä tuotantokaudesta muodostaa oman kokonaisuutensa. Ensimmäisellä kaudella seurataan poliisien taistelua Länsi-Baltimoren pahinta huumeliigaa vastaan. Toisella kaudella tarina siirtyy satamaan, missä laivojen vähentyessä satamatyöläiset ajautuvat hankkimaan rahoitusta ammattiliitolleen laittomin keinoin. Kolmannella kaudella palataan kaduille huumerikollisten sisäiseen valtataisteluun ja seurataan kuinka turhautunut poliisijohtaja hakee kaupungin huumeongelmaan luovaa ratkaisua sallimalla salaa huumeiden myynnin tietyillä alueilla. Tästä seuraa poliittista johtoa ravisteleva skandaali – sarja siirtyykin tällä kaudella myös kaupungintalon käytäville. Neljäs kausi puolestaan kertoo siitä, mistä huumerikolliset tulevat: suurennuslasi tähdätään katujen lapsiin ja määrärahojen puutteessa natisevan koululaitoksen ongelmiin. Viidennellä kaudella tarkasteluun otetaan vielä median ja lehdistön rooli, se miten paikallinen sanomalehti taistelee selviytymisestään muuttuneessa mediamaailmassa toimittajien venyttäessä journalistista etiikkaansa.

Aika harvasta poliisisarjasta tulee sellainen olo, että katsoessa oikeasti sivistyy. Langalla tarjoaa mahtavan ajankuvan 2000-luvun Amerikasta; sen poliisilaitoksesta, poliitikoista, sinikaulustyöläisistä, koululaitoksesta, syrjäytyneistä, mediasta, rikollisista. Kokonaisuuden katsottuaan jää sellainen olo kuin olisi tv:n tuijottamisen sijaan lukenut eeppistä kirjallisuutta.

Paras tv-sarja ikinä? Katsotaan, annetaan kysymyksen vielä hiukan muhia. Sen voin kuitenkin jo suoralta kädeltä sanoa, että Langalla on niin maan tulen saatanan hyvä. Suosittelen kiihkeästi!

www.hbo.com/thewire