Anssi Kela

Jos seuraava musiikkiesitys ei saa sinua hymyilemään, niin sinussa on jotain vikaa:

Rock Your Baby iTunes Storessa

Olin kuullut puhuttavan antamisen ilosta ja päätin kokeilla sitä itsekin. Sattuipa juuri silloin, että vanha kunnon Jani Ketonen käveli ohitseni. Otin taskustani 50 euron setelin, heiluttelin sitä hänen kasvojensa edessä ja kysyin: “Kuomaseni, haluaisitko tästä itsellesi 50 euroa?” Hän halusi: otti setelin, laittoi sen omaan taskuunsa ja jatkoi matkaansa.

Merkillistä kyllä, en tuntenut oloani kovinkaan iloiseksi. (Olin ajatellut ostaa rahalla rinkeliä ja hiivaleipää.)

Päätin tehdä HS:n sivuilla olevan hiilijalanjälkitestin. Olen tehnyt sen aikaisemminkin, mutta siitä on jo pari vuotta ja olen unohtanut tuloksen. Täytin testin eri osiot viimeksi kuluneen 12 kuukauden mukaisilla tiedoilla. Seuraavassa kipsivalos omasta hiilijalanjäljestäni:

Ruoka

Testin ensimmäisessä osa-alueessa ynnätään päästöt, jotka murkinoimisemme tuottaa. Minä en popsi eläinkuntaa, joten ruksaan “olen kasvissyöjä” ruudun (rasti “vegaani” -ruutuun näköjään lähes puolittaisi tuloksen). Perunaa, riisiä, pastaa ja tofua merkitsen syöväni kutakin kerran viikossa. Tämä menee hiukan yläkanttiin: esim. perunaa ja tofua ei tule syötyä viikottain, riisinkin käyttöä olen pyrkinyt vähentämään. (Huomaan muuten, että tofu ei tässä testissä vaikuta lopputulokseen millään lailla: ihan sama minkä lukeman ruutuun laittaa, saldo pysyy samana.)

“Ostatko vihanneksia ja hedelmiä sesonkiajan ulkopuolella?” -kysymykseen joudun valitettavasti vastaamaan myöntävästi. Tässä minulla on skarppaamisen varaa. Testin mukaan tuotan ruokailullani 1162 kiloa hiilidioksidipäästöjä vuodessa

Liikenne

Seuraavaksi punnitaan liikkumiseni aiheuttamat päästöt. Autoa en ole omistanut viimeiseen viiteen vuoteen, Helsingin keskustassa minulla ei ole sille käyttöä. Tarpeen mukaan henkilöautolla tulee kuitenkin silloin tällöin päristeltyä, arvioin liikkuvani autolla keskimäärin 100 kilometriä kuukaudessa, eli 1200 kilometriä vuodessa.

Julkisten kulkupelien käyttöni on kausittaista: kesäisin välimatkat Helsingin sisällä taittuvat pääasiassa polkupyörällä, talvisin hyppään raitiovaunuun, metroon, bussiin tai junaan. Kuukausittaisia keskiarvoja on erittäin vaikeaa arvioida, heitän hatusta laatikoihin vain jotain.

Viimeisen vuoden aikana tekemäni junamatkat pystyn kuitenkin laskemaan tarkemmin. Olen pyrkinyt siirtämään kotimaan matkailuani enemmän raiteille, pidän junassa matkustamisesta. Täytyy kuitenkin sanoa, että VR on ryssinyt hommat hinnoittelemalla matkansa siten, että juna on usein käytännössä kaikkein kallein vaihtoehto. Jos matkaa tekee useampi ihminen, niin ainakin henkilöauto tulee junaa edullisemmaksi – monasti jopa lentäminen on halvempaa. Juna on toki vihreä vaihtoehto, mutta ei kansan syviä rivejä saada siirtymään maanteiltä raiteille ennen kuin piljettien hintoissa on jotain järkeä.

Tulokseni liikenne-osiossa vaikuttaisikin melko hyvältä – ellen olisi viime joulukuussa lentänyt Thaimaahan. Ennen lennon merkitsemistä testi näyttää minun tuottaneen liikenteessä 205 kiloa hiilidioksidia vuodessa. Kun lisään yhtälöön vain tämän yhden edestakaisen lennon, niin kuormituksekseni tuleekin 2391 kiloa. En ole maksanut lentämisestäni päästökompensaatiota, se on mielestäni kovin näennäinen ja ongelmaa läpi sormien katsova ratkaisu lentoliikenteen aiheuttamiin päästöihin. Lentämistä pitäisi vain yksinkertaisesti vähentää – se on karuudessaan ainoa vaihtoehto.

Liikenne-osion tulokseeni vaikuttaa luonnollisesti se, että olen viime vuosina liikkunut varsin vähän. Keikkatauon päättyessä Suomen maanteitä kuitenkin jyrryyttää taas yksi savuttava keikkabussi enemmän.

Asuminen

Kaukolämpöverkkoon kuuluva kerrostalokaksio lienee asumismuotona melko ekologinen. Syksyllä on kuitenkin edessä muutto omakotitaloon, jolloin tämän osion tulos tulee ainakin tuplaantumaan.

Tarkemmat kulutuksen lukemat eivät ole testiä tehdessä käytettävissä. Vihreä sähkösopimus on joka tapauksessa tullut tehtyä. Testin mukaan asumisestani aiheutuvaa hiilidioksidia pääsee vuosittain ilmakehään 732 kilon verran.

Kulutus

Testin tässä osassa pitää valita kolmesta vaihtoehdosta se, joka kuvaa parhaiten kulutustottumuksiani. Mielestäni mikään annetuista vaihtoehdoista ei kuvaa niitä erityisen hyvin, valitsen kuitenkin vaihtoehdon B: “Ostan sekä uusia että käytettyjä tavaroita ja vaatteita. En shoppaile huvin vuoksi, vaan ostan jotain kun tarvitsen sitä. Yritän kiinnittää huomiota kuluttamiseeni, en tuhlaile.”

Rehellisyyden nimissä on todettava, etten osta juurikaan tavaroita käytettynä – paitsi toisinaan erilaisia soittimia, levyjä ja kirjoja. Kirpputoreilla en viihdy. Toisaalta tuo “en shoppaile huvin vuoksi” pitää melko hyvin kutinsa: esim. vaatteisiin panostan vähemmän kuin kukaan tuntemani ihminen.

Saldoni tästä osiosta on 3041 kiloa hiilidioksidia vuodessa.

Jätteet

Viimeisenä punnitaan tuottamani jätteet. Paitsi että kuka niitä oikeasti punnitsee? Minulla ei ainakaan ole pienintäkään käsitystä siitä, montako kiloa jätettä tuotan vuosittain. Vihjeeksi on kuitenkin annettu, että keskimäärin suomalainen tuottaa jätettä vuosittain 342 kiloa. Veikkaisin, että tuotan tavaraa kaatopaikalle jonkin verran keskimääräistä vähemmän. Asetan säätimen n. 300 kilon kohdalle. Tämä kuitenkin perustuu ainoastaan villiin olettamukseen: heittoa saattaa olla reilustikin, kumpaan suuntaan tahansa.

Kotitaloudessani myöskin lajitellaan roskat säntillisesti: biojäte, paperi, pahvi, metalli, lasi ja ongelmajäte menevät kukin omiin keräyspisteisiinsä. Testin mukaan lajittelulla ei kuitenkaan ole suurtakaan merkitystä hiilijalanjäljen kokoon: nyt tulokseni tässä osiossa on 530 kiloa hiilidioksidia vuodessa – ilman lajittelua luku olisi 830.

Testin tulos

Hiilijalanjälkitestin mukaan oma maanpäällinen taivallukseni tuottaa vuosittain 7856 kiloa hiilidioksidia ilmakehään. Tämä on hieman alle testiin vastanneiden keskiarvon (tarkkaa keskiarvoa ei kerrota, mutta se näyttäisi olevan jossain 8000 – 9000 kilon välillä).

Suurimmat päästöni syntyvät testin mukaan kulutustottumuksistani (38%). Toisaalta tämä oli myös testin epämääräisin osio: en saanut minkäänlaista konkreettista osviittaa siitä, mihin luku perustuu ja miten kulutustottumuksiani pitäisi muuttaa päästäkseni parempaan tulokseen.

Toiseksi suurimmat päästöni tulevat liikenteestä (30%). Jos haluan parantaa suoritustani tällä osa-alueella, niin erityisesti lentämistä pitäisi yrittää välttää. Olenkin jo jättänyt joitakin kotimaan lentoja tekemättä ja vaihtanut ne junaan.

Loput päästöni syntyvät ruokailusta (17%), asumisesta (9%) ja jätteistä (6%).

Tällainen testihän on luonnollisesti varsin pinnallinen ja parhaimmillaankin vain suuntaa antava. Syy miksi kuitenkin tein sen – ja vielä näin julkisesti – on se, että haluan haastaa myös kaikki lukijani hiukan miettimään näitä asioita. Kutsuisin ympäristöasioiden pohtimista jopa jonkinasteiseksi kansalaisvelvollisuudeksi. Käykää siis mittaamassa oma hiilijalanjälkenne. Jos ette ole sen kokoon tyytyväisiä, niin miettikää mitä asialle olisi tehtävissä. Ainakin itse joudun oman tulokseni kanssa vielä katsomaan hiukan peiliin.

Hiilijalanjälkitestiin pääset tästä!

Unohdin mainostaa täällä viime viikon Beatles-konserttia Kaustisilla. Nyt hoidan kuitenkin ennakkomarkkinoinnin paremmin: tulossa on nimittäin niin maan perusteellisen mahtava spektaakkeli Tuusulanjärven kamarimusiikkifestivaalilla!

Tapahtuman teemana on tänä vuonna “Auttakaa”. Konsertit pureutuvat erilaisiin ihmisten huomiota vaativiin epäkohtiin, kullakin päivällä on oma otsikkonsa. Yksi näistä on sananvapaus ja tätä varten festivaalin taiteellinen johtaja, Pekka Kuusisto, tilasi Lasse Kurjelta konsertin, jossa esitettäisiin haitallisen musiikin leiman saaneita kappaleita: lauluja levyiltä, joiden kansiin on lätkäisty “Parental advisory – explicit content” -varoitustarra.

Lasse innostui ajatuksesta ja päätti kasata tilaisuutta varten uuden yhtyeen. Bändistä tuli lopulta tämän näköinen:

Vielä toistaiseksi nimeämättömään orkesteriin kuuluvat siis Lassen ja minun lisäkseni Anna Puu ja Janna Hurmerinta. Janna soittaa kosketinsoittimia, minä Lassen kanssa pääasiassa akustisia kitaroita ja Anna kunnostautuu mm. kellopelin äärellä. Me kaikki tietysti myös laulamme, usein jopa samaan aikaan (eri äänissä).

Konsertissa kuultavat kappaleet:

• Prince: Darling Nikki
• Black Sabbath: Trashed
• Madonna: Dress You Up
• Judas Priest: Eat Me Alive
• Twisted Sister: We’re Not Gonna Take It
• AC/DC: Let Me Put My Love Into You
• Cyndi Lauper: She Bop
• WASP: Animal (Fuck Like A Beast)
• Red Hot Chili Peppers: Suck My Kiss
• Slayer: War Ensemble
• Ozzy Osbourne: Suicide Solution

Ohjelmiston runkona on vuonna 1985 Amerikassa perustetun PMRC:n (Parents Music Resource Center) laatima ns. “Filthy Fifteen” -lista erityisen turmiollisista musiikkikappaleista. PMRC:hän oli merkittävien amerikkalaispoliitikkojen vaimojen perustama yhdistys, joka vaati mielestään rappiollisten albumeiden kansiin varoitustarroja ja kyseisiä levyjä pois radio- ja tv-kanavilta, myytäväksi ainoastaan tiskin alta. Senaatissa järjestettiin aiheesta runsaasti huomiota saanut kuuleminen ja tästä pelästyneenä Yhdysvaltain ääniteteollisuuden kattojärjestö, RIAA, alkoikin liimailla vielä nykypäivänäkin nähtyjä mustavalkoisia varoitustarroja kirosanoja, seksiä tai väkivaltaa sisältävien albumien kansiin.

Kappaleista on tätä konserttia varten sovitettu akustiset versiot, jotka paikoitellen poikkeavat rajustikin alkuperäisistä. Tarkoituksena on ollut raaputtaa esiin kauneutta rivouksien alta.

Parental guidance -konsertti Järvenpään Kallio-Kuninkalan Leonora-salissa perjantaina 31.7. klo 22.00. Lisää tietoa mm. pääsylipuista täällä.

Kuvia harjoituksista:

Seuraavan levyni kansi on tässä – tättädää:

Albumin kannet on suunnitellut ja piirtänyt sarjakuvataiteilija Sami Makkonen, valokuvan otti Risto Vauras. 24-sivuisessa kansivihkosessa jokainen levyn kappale on kuvitettu Samin piirroksella. Aukiohan on ns. konseptialbumi, jossa yksittäiset kappaleet kuljettavat eteenpäin isompaa, epäonnekkaasta kaivosmiehestä kertovaa tarinaa (valaisin juonikuvioita hiukan enemmän aikaisemmassa postauksessani). Biiseihin kytketyt piirrokset tekevät kansista satukirjamaisen, olenkin niistä todella innoissani: en muista itse nähneeni vastaavanlaista kokonaisuutta kovinkaan monessa levyssä. Musiikkia kuuntelemalla, kuvia katselemalla ja tekstejä lukemalla on mahdollista sukeltaa reiluksi 41 minuutiksi sisään kummalliseen tarinaan – vähän kuin kuuntelisi kuunnelmaa.

Tässä on esimerkki Sami Makkosen kuvituksesta, tämä piirros liittyy Ihme-nimiseen kappaleeseen:

Aukion virallinen julkaisupäivä on 09.09.09. Sitä odotellessa ei kuitenkaan tarvitse pelkästään pyörittää peukaloita: kuukautta ennen levyn ilmestymistä alan esittää tällä paikalla albumin äänityksissä kuvattuja lyhyitä videopätkiä. Luvassa on uusi video jokaisena arkipäivänä, ne toimivat eräänlaisena joulukalenterina julkaisupäivään. Näitä videoita katsellessa pääsee jo ennakkoon virittäytymään Aukion tunnelmiin.

Luvassa on myöskin aivan erityistä herkkua tämän blogin lukijoille, albumiin liittyen. Kerron kuitenkin tästä tarkemmin vasta muutaman viikon päästä.

Ja jos joltain on vielä mennyt ohi, niin levyn ensimmäisen singlenhän voi katsastaa vaikka tästä:

Matski kommentoi eilen illalla Eero Raittisesta kertovaa kirjoitusta. Samalla ylittyi yksi rajapyykki: tuo kommentti oli Jumittelua-blogin tuhannes. Tämän kunniaksi ystävämme Magnum suorittaa korkeushypyn:

Tuhannes kommentti ei olisikaan voinut osua nasevampaan aikaan: eilinen oli nimittäin myös tämän blogin puolivuotispäivä. Olen julkaissut kuudessa kuukaudessa 110 kirjoitusta, keskimäärin on siis tullut blogattua neljästi viikossa. Kaikkiaan 11 600 eri kävijää on vieraillut täällä 31 318 kertaa, päivittäisten käyntien keskiarvo on puolen vuoden aikana ollut 172.

Koska olen parantumaton tilastorunkkari, niin verrataanpa blogin nykyistä kävijämäärää edelliseen katsaukseen, jonka tein viidensadan kommentin täyttyessä kolmisen kuukautta sitten: silloin päivittäisten käyntien keskiarvo oli 151. Tuosta päivästä tähän hetkeen laskettuna käyntien keskiarvo on kuitenkin ollut 197, joten viimeisimmällä kvartaalilla nousua on tapahtunut lähes 25 %. Melko pienimuotoinen blogihan tämä Jumittelua silti edelleen on.

Katsotaanpa samalla mitkä ovat ensimmäisen puolen vuoden aikana olleet tämän blogin suurimmat hitit. Suurin osa kävijöistä lukee tietysti vain etusivulta tuoreimman päivityksen, joten kun etusivu jätetään pois laskuista, niin nämä ovat olleet luetuimmat kirjoitukset:

1. En ole rasisti, mutta… (2523 näyttökertaa)
2. Haaveiden ilta (1897 näyttökertaa)
3. Ehdokas 241 (1695 näyttökertaa)
4. Ratinanmakuinen raportti (955 näyttökertaa)
5. Absolut (874 näyttökertaa)
6. Arvonta (804 näyttökertaa)
7. Siitä, kun on kasvissyöjä (762 näyttökertaa)
8. Kumpi on vapaampi: sana vai yksilö? (739 näyttökertaa)
9. Pidetään levyraati! (675 näyttökertaa)
10. Pientä puntarointia (616 näyttökertaa)

Tuhannes kommentti tulee luonnollisesti palkita. Matski: lähetä yhteystietosi osoitteeseen jumittelua01(@-merkki)gmail.com – saat sitten postissa jotain tosi päräyttävää!

♠    ♠    ♠

Seuraavana päivänä:

Posti lähti juuri kiidättämään Matskille pakettia, jonka sisältönä on viimeisimmän Magnum-sarjakuvan originaali sekä kokoelma sinkkujani vuosien varrelta.

Seuraava palkinto irtoaakin sitten kommentista nro. 2000. Eli jos tämä tahti jatkuu samanlaisena, niin kannattaa kommentoida erityisellä kiivaudella  n. puolen vuoden päästä!

Kotiuduin tänään työkomennukselta: piipahdin laulamassa Beatlesia Kaustisen kansanmusiikkifestivaalien Kovan päivän ilta -konsertissa. Esitin yhdessä Eero Raittisen, Katriina Honkasen ja Tarja Merivirran kanssa klassikkokappaleita uusina sovituksina The Beatles Goes Folk -alaotsikon varjolla. Tässä tapauksessa tuo folk markkeerasi laveasti kaikenlaista juurimusiikkia: konsertissa kuultiin esimerkiksi countryn, bluesin, bossa novan, irlantilaisen kansanmusiikin, gospelin ja jopa klezmerinkin suuntaan peukaloitua Beatles-musiikkia. Katsomot olivat täynnä, lavalla mukavaa ja takahuoneessa sai munkkeja.

Solistikollegani sekä Olli Haaviston kipparoima huippuorkesteri tekivät loistavaa työtä. Haluan kuitenkin erikseen nostaa esiin Eero Raittisen: en ollut aikaisemmin työskennellyt Epun kanssa ja olikin todellinen ilo seurata vierestä virallisen vanhan liiton miehen urakointia.

Eero Raittinen on ehkä ainoa suomalainen miessolisti, joka kykenee tulkitsemaan blues-musiikkia täysin uskottavasti (jätän tähän pienen varauksen, saattaa olla joku toinenkin). Mainitsinkin hänelle jossain vaiheessa, että mielestäni blues-luvat pitäisi perua kaikilta alle 60-vuotialta. Vanhemman miehen sinisessä sävelessä kajahtaa eletty elämä, iän lauluääneen kovertama rouheus on vain jotain niin hienoa. Ja sitä ääntähän Raittisesta totisesti lähtee – mies huutaa tarvittaessa kuin sirkkeli. Vaikuttava ja samalla hieman pelottava kokemus.

Joka tapauksessa mieltäni lämmitti nähdä antaumus, jolla Eppu heittäytyi esitykseensä – kipinä musiikkiin ja laulamiseen hehkuu edelleen kirkkaana. Hän kertoi minulle, että äitinsä oli aikanaan ankarasti varoitellut lähtemisestä laulajan tielle. Sanonut, ettei sellainen työ elätä. Nyt 64-vuotiaana Raittinen tuumasi, että äiti taisi olla ihan oikeassa: kyllähän tällä laulamisella jotenkin kituuttaa, mutta ei varsinaisesti elä.

Hyvät ihmiset: jos Eero Raittinen sattuu keikkailemaan lähistöllänne, niin menkää ihmeessä katsomaan. Kyseessä on kansallisaarre, jonka arvoa ei valitettavasti ole täysin ymmärretty. Hieno mies.

Tässä todisteena maestron laulua viime vuodelta:

Eero Raittinen & The Noisy Kinda Men MySpacessa

♠    ♠    ♠

Lisättäköön vielä pieni Kaustiseen liittyvä anekdootti:

Festivaalialueelle saapuessani mieleeni nimittäin juolahti edellinen esiintymiseni samassa paikassa, kesällä 2002. Odottelin silloin takahuoneen liepeillä keikkani alkua, kun minua lähestyi pressipassilla koristautunut nainen. Hän kertoi edustavansa Tiedonantaja-lehteä ja tiedusteli mahdollisuutta pieneen haastatteluun. Mikäpä siinä, totesin. Nainen löi haastattelunauhurinsa tulille, kohotti sen kasvojeni eteen ja tyhjensi pajatson heti ensimmäisellä kysymyksellään: “Anssi Kela, mitä mieltä olet länsimaisesta riistokapitalismista?”

Valitettavasti en enää muista vastaustani.

Lavalla viulisti Kukka Lehdon kanssa. Kuva: Kaustinen Folk Music Festival 2009/Tommi Taipalus

Kampin kauppakeskuksessa oli oikein pakko pysähtyä kuuntelemaan: lastenvaunuissa nousevan polven edustaja teki itseään tiettäväksi rääkymällä pienten keuhkojensa pohjasta. Ei tietenkään ole mitenkään tavatonta, että lapsi aiheuttaa mekkalaa. Tämän tilanteen teki kuitenkin poikkeukselliseksi se, että vaunuissa reutovan silkohapsen huuto kuulosti yksi yhteen James Brownilta. Mahtava soundi! Rääkäisy oli niin sielukas, että jalka alkoi väkisinkin tampata rytmiä lattiaan.

Teki mieli mennä kehaisemaan pienen kultakurkun äidille, että hänen lapsellaan on edessään loistava tulevaisuus musiikkibisneksessä. Äiti kuitenkin tuijotti lastenvaunuihinsa niin tulipunaisena kiukusta, etten tohtinut lähestyä.

Luultavasti hän ei ollut kovinkaan musikaalinen.

Nauraminen on melko hauskaa. Toisinaan se voi kuitenkin olla myös äärimmäisen kiusallista. Eräs elämäni noloimmista tilanteista aiheutuikin totaalisesti hallinnasta riistäytyneestä naurusta. Tämä tapahtui Porin Promenadikeskuksen lavalla, syksyllä 2003.

Olin orkesterini kanssa tien päällä Suuria kuvioita -kiertueen merkeissä. Porin keikka oli jo kahdeksas peräkkäisenä päivänä: Promenadikeskukseen oli päädytty ilman taukoja Lahden, Imatran, Varkauden, Kuopion, Kajaanin, Raahen ja Kokkolan kautta. Väsymys oli alkanut hapertaa reissumiehen ruumista ja mieltä.

Meillä oli tuolla kiertueella tapana, että aloitin aina keikat esittämällä ensin kaksi laulua yksinäni, bändi kumpusi estradille vasta kolmannen kappaleen aikana. Näin toimittiin Porissakin. Esiintymisajan koittaessa jätin orkesterin takahuoneeseen ja lähdin haahuilemaan lavalle. Sinne päästäkseen piti kulkea lavan takana kulkevaa käytävää pitkin. Ilmeisesti käytävän sijainti oli aiheuttanut aikaisemmin jonkinlaisia ongelmia, sillä sen seinät oli teipattu täyteen A4-kokoisia papereita, joissa luki suurin kirjaimin seuraavanlainen teksti: “VARO!!! ÄÄNESI KUULUU SALIN PUOLELLE SUHT’ KOHT’ KOVAA!!!”

Aloitin konsertin esittämällä pianolla kappaleet Kuolematon laulaja ja Kipinöitä. Kolmas kappale oli Puistossa, vaihdoin sitä varten akustiseen kitaraan ja kävelin lavan keskellä olevan mikrofonin luo. Bändi hiipi mukaan kesken ensimmäisen säkeistön. Basisti Antti Karisalmi toi tullessaan jotain jonka kumartui asettamaan jalkojeni juureen. En kiinnittänyt toimenpiteeseen sen kummempaa huomiota, keskityin laulamaan kappaletta. Kertosäkeistössä kuitenkin vilkaisin syrjäsilmällä alas. Edessäni lattialla oli paperi: ”VARO!!! ÄÄNESI KUULUU SALIN PUOLELLE SUHT’ KOHT’ KOVAA!!!”

Liian monta kilometriä pierunhajuisessa keikkabussissa olivat tehneet tehtävänsä: olin täysin vastustuskyvytön huonolle huumorille. Ratkesin hysteeriseen hihitykseen, kesken laulun. Koko bändi hirnui, lavalta näkyi pelkkiä hampaita ja rumpalit (niitä oli tuolloin kaksi) olivat pudota palleiltaan. Yritin kasata itseni ja jatkaa laulamista, mutta se oli mahdotonta: suusta tuli pelkkää käkätystä. Lopulta biisi oli pakko keskeyttää. Pyyhin kämmensyrjällä silmiäni ja pahoittelin tilannetta yleisölle – hehän eivät tietenkään voineet katsomosta käsin ymmärtää mitä oli juuri tapahtunut. Nostin varoituslapun esiin ja yritin selittää miksi tilanne oli hauska. Tehtävä oli mahdoton, semminkin kun ottaa huomioon, ettei juttu sinänsä ollut edes mitenkään erityisen hupaisa.

Sanotaan, että nauru on tarttuvaa, mutta ainakaan tässä tapauksessa ilonpito ei levinnyt lavalta yleisön puolelle: pyrkimykseni selittää naurunpuuskan syy otettiin vastaan epäuskoisin katsein. Estradilta kuuluvaa tirskumista lukuunottamatta salissa vallitsi hyytävä hiljaisuus. Yritin aloittaa kappaleen uudestaan, mutta jo parin lauletun rivin jälkeen pyrskähdin jälleen hohottamaan. Biisi keskeytettiin jo toisen kerran. Minua nauratti täysin hallitsemattomasti – ja samalla hävetti niin helvetisti. Ei tehnyt yhtään mieli nauraa, mutta kun sille ei vain voinut mitään.

Tilanne oli erittäin tukala. Me ulvoimme lavalla taittuneina kaksin kerroin, katsojat loivat toisiinsa vaivautuneita katseita. Lopulta sain kuitenkin kasattua itseni sen verran, että esitystä pystyttiin jatkamaan. Huumorin piru riivasi silti koko loppukeikan ajan. Välillä sain menemään useampiakin biisejä naama peruslukemilla, mutta sitten naurunkure jälleen ryömi suupieleen ja myrkytti rivin sieltä, toisen täältä.

Sillä keikalla nolotti kyllä.

Tämä kuva ei liity kirjoituksen tapaukseen. (Kuva: Jari Heikkilä)