Anssi Kela

Puitteita. (Kuva: Mari Lehmonen)

Soundcheckissä monitorimiksaajamme Tero kyselee tiskinsä takaa mitä kukin bändin jäsen haluaisi omaan monitoriinsa. “Haluaako Saara Anssia?” Tero tiedustelee. “No, vähän”, Saara vastaa. Lavalla kajahtaa naurunremakka. Kylvettiinkö tässä ihanan työpaikkaromanssin siemen? Mur.

Esiintymispaikkana Tulisuudelmasta voidaan olla montaa mieltä: kyseessähän on Vantaalle raahattu ruotsinlaiva. Artistin kannalta Tulisuudelma on kuitenkin otollista maaperää siinä mielessä, että siellä on yleensä aina paljon porukkaa. Niin nytkin, tupa on lähes täynnä hilpeästi rellestävää juhlakansaa.

Kärkkäri tuntee tekstit kuin omat taskunsa. (Kuva: Mari Lehmonen)

Konsertti käynnistyy lupaavasti uuden albumin Huuto-kappaleella. Sehän alkaa pelkällä laululla – lavalla huomaan vain unohtaneeni millä sanoilla. Onneksi estradin vasenta laitaa viilettävä Kärkkäri tuntee libreton minua paremmin ja vinkkaa oikeaan suuntaan. Esitys pääsee vauhtiin.

Tämä onkin ehdoton edellytys minun kanssani soittaville muusikoille: soittotaidon lisäksi on osattava toimia myös kuiskaajana.

Huomaan heti kärkeen, ettei kitaravahvistimeni ole terve. Se oireili jo soundcheckissä, mutta Tero sai silloin säädettyä sen soittokuntoon. Nyt osoittautuu, etteivät korjaustoimenpiteet sittenkään olleet riittäviä: kitara kuulostaa kummalliselta ja soundia on vaikea kontrolloida. Keikan edetessä ääni hiljenee ja hiljenee – kunnes Albin Stenmanin jälkeen vahvistimesta kuuluu enää surkeaa pihinää. Sillä ei voi enää soittaa, eikä varavahvistinta tietenkään ole.

Mikä neuvoksi? Ehdotan Villelle, että selvitetään kivi, paperi ja sakset -metodilla kumpi meistä soittaa loppukeikan. Ville kuitenkin päättää oma-aloitteisesti vetäytyä lavalta ja tarjoaa kalustonsa minun käyttööni. Esityksen viimeinen kolmannes hoidetaan kvartetiksi kutistuneella orkesterilla.

Nummela päättää varsinaisen setin ja koittaa aika, jolloin bändi menee hetkeksi piiloon yleisön jäädessä vaatimaan lisää. Koska takahuone on melkoisen marssin päässä, päätämme Kellyn ja Saaran kanssa piiloutua keskellä lavaa olevan suuren pylvään taakse. Sen takana lymyillessä tulee mieleen, että tämä encoreiden traditio on loppujen lopuksi aika omituinen.

Tekniikan suojelupyhimykset ovat totisesti kääntäneet minulle selkänsä tänä iltana. Kitaravahvistimen laukeaminen ei vielä riitä, vaan viimeisten numeroiden aikana myös monitorini pettää (monitorit ovat niitä lavalla olevia ämyreitä, joista esiintyjät kuulevat itsensä). Laulaminen on kuin ajamista kahtasataa hernerokkasumussa: kuulen itsestäni vain pieniä viitteitä.

Villen paluu lavalle. (Kuva: Mari Lehmonen)

Ville suorittaa 1972-kappaleen lopussa näyttävän paluun lavalle. Hän saapuu polkemaan efektilautaansa (joka on siis vahvistinepisodin jäljiltä minun käytössäni, mutta edelleen hänen puolellaan lavaa) ja onnistuu kytkemään soundin, jolla kappaleen lopukkeen soittaminen on täysin mahdotonta. Viittilöin velipoikaa palauttamaan kiireen vilkaa alkuperäiset asetukset, jolloin hän kompastuu omaan lautaansa. Biisin tyrehtyy yhtyeen nauraessa itseään tärviölle.

Keikka päättyy Mikan faijan BMW -kappaleeseen, jossa tarvitaan jälleen kuiskaajaa. En kuolemaksenikaan muista toisen säkeistön ensimmäisiä sanoja (biisi on niin uusi, en ole esittänyt sitä vielä montaakaan kertaa). Saara tarjoaa “kyllähän me hauskaa pidettiin” -riviä, johon tartun hanakasti – vain huomatakseni, että tämähän onkin jo kolmas säkeistö. Laulusta esitetään siis typistetty versio.

Tampereen synkeiden tunnelmien jälkeen Tulisuudelma tarjoaa hyvää kohennusta yleiseen mielialaan. Tekniikka ei ollut meidän puolellamme, mutta takahuoneessa ollaan kuitenkin hymyssäsuin.

Bändimme on aina ollut jonkinlainen kombinaatio osaamista ja tunarointia. Jälkimmäinen tekijä on hyvin pitkälti se, mikä tekee keikoistamme mielenkiintoisia, välillä hiuksianostattaviakin seikkailuja. Olisi tylsää, jos keikat koostuisivat pelkästä osaamisesta – pelkkä tunarointi puolestaan olisi hiton noloa. Tekijöitä pitää olla juuri oikeassa suhteessa – reseptin saaminen kohdalleen on vaikea taiteenlaji.

Sanoisin, että Tulisuudelman keitoksessa oli hiukan liikaa tunarointia. Vuosien kokemus on kuitenkin osoittanut, että yleensä juuri tyrimiset ovat niitä juttuja, joita muistellaan vielä pitkänkin ajan päästä. Niin hassulta kuin se tuntuukin, niin luulisin, että vahvistimen hajoaminen ja Villen toikkaroiminen ovat ne asiat, jotka muistan tältä keikalta vielä vanhainkodin lepositeissäkin. Sellaisilta keikoilta, jotka ovat olleet alusta loppuun pelkkää teknistä ja taiteellista riemuvoittoa, on puolestaan vaikeaa palauttaa mieleen yhtään mitään.

Joten virheet – ne ovat elämän suola!

Kuvaa ja ääntä Tulisuudelmasta:

Kellyn perinteinen rumpalin näkökulma kertoo, että talossa on porukkaa ja raisu tunnelma.

Nauru maittaa Saaralle.

Tulisuudelman suurin tunari. (Kuva: Mari Lehmonen)

Huutoa on vaikea aloittaa jos ei muista sanoja.

Kova meininki?

Kynsiä on jyrsitty jo riittävän pitkään – on aika paljastaa, kuinka Magnumille käy. Edellisessä osassahan jäätiin jännittävään paikkaan: Magnum oli juuri käymässä syömään kiisseliä.

Joukkoja mobilisoidaan jälleen: tänään esiinnymme Vantaan Tulisuudelmassa ja huomenna Nurmijärven Venlassa. Kuvaaminen on jo tuttuun tapaan sallittua: peräänkuulutan keikoilta kuvattuja videoita mahdollisimman nopeasti YouTubeen, käytän parhaita paloja keikkaraporttien raaka-aineena.

Minulle saapuneiden ennakkotietojen mukaan esiintymisajat ovat klo 23.00 Vantaalla ja klo 00.15 Nurmijärvellä. Katsotaan, josko tuota jälkimmäistä voisi hiukan aikaistaa. Nurmijärven keikalle on myös näillä näkymin tulossa yllätysesiintyjä tulkitsemaan kanssamme pari kappaletta.

Täällä on muuten keikkatunnelman nostattajaksi Jonne Airaksisen ottamia kuvia viime viikonlopun Tampereen keikalta.

Tänään Asematunnelissa nätti, tummatukkainen feissarityttö pysäytti minut. Kaivoin kiltisti iPodin kuulokkeet korvilta kesken ZZ Topin TV Dinnersin kuullakseni hänen asiansa, vaikka tiesinkin jo tytön nähdessäni miten keskustelu tulisi etenemään.
– Olisiko sinulla pari minuuttia aikaa? hän kysyi Pelastakaa Lapset ry:n kansiotaan esitellen.
– Haetko sinä kuukausilahjoittajia? minä kysyin.
Tytön nyökätessä innokkaasti pyöräytin suustani tutun liturgian: minulla on jo sen verran monta kuukausilahjoituskohdetta, että olen päättänyt olla haalimatta niitä enää yhtään enempää.
– On minullakin kuusi kuukausilahjoituskohdetta, feissarin palkalla. Tämä olisi sitä paitsi lasten hyväksi, tyttö kujersi kauniita ruskeita silmiään räpsyttäen.
– Minä olen jo UNICEFin kuukausilahjoittaja ja minulla on Planin kummilapsi, vastasin itseeni tyytyväisenä.
– Mutta ne toimivat ulkomailla. Entäs suomalaiset lapset?
– Onhan UNICEFilla toimintaa Suomessakin.
– No joo, mutta tosi vähän, feissari myönsi.

Dialogi eteni samaa uraa vielä hetken aikaa. Lopulta kuitenkin vilkutin hyvästiksi ja lähdin kohti ykköslaiturilla odottanutta junaa. Omatunto soimasi. Olisihan minulla nyt varmaankin varaa tukea myös Pelastakaa Lapset ry:tä, ei sen vaatima pieni kuukausittainen summa minun talouttani kaataisi – jotkut tarvitsisivat tuota rahaa huomattavasti enemmän kuin minä itse. Näin puhui enkeli toisella olkapäälläni.

Piru vastasi toiselta olalta: onhan se toisaalta niinkin, että johonkin raja on vedettävä. Minä tuen jo montaa hyvää kohdetta ja annan lisäksi jatkuvasti työpanokseni, nimeni, kasvoni ja ääneni erilaisiin hyväntekeväisyysprojekteihin. Eihän siitäkään mitään tulisi, jos avaisin lompakkoni jokaiselle vastaantulevalle feissarille. Se olisi loputon ralli.

Enkeli alkoi vielä piipittää jotain, mutta sen ääni hukkui ruuvatessani iPodiin lisää volumea – oli alkamassa Billy Gibbonsin kitarasoolo.

♠    ♠    ♠

Esiinnyn tiistaina 27.10. Helsingin keskustan Villi Wäinö -ravintolassa Nenäpäivä-keräyksen hyväksi. Akustinen soolokeikka alkaa klo 20. Viiden euron hintaisista lipuista saatavat tulot tilitetään lyhentämättöminä Nenäpäivän kassaan.

Näsinneula pitää näkyä, kun ikuistetaan kuva Tampereelta.

On jo etukäteen tiedossa, että Tampereen reissusta tulee työläs. Voidaksemme tehdä soundcheckin meidän pitää olla paikalla kahdeksan tuntia ennen keikkaa (salissa on sitä ennen muuta ohjelmaa). Meillä ei tietenkään ole tällä kertaa hotellihuoneita, joihin voisi checkin jälkeen sivistyneesti vetäytyä odottelemaan esiintymisvuoroa. Paluumatkalle lähdetään heti keikan jälkeen – joka alkaa yhdeltä yöllä. Kotiovea sulkiessani laskeskelen päätyväni takaisin lähtöruutuun ehkä kuuden aikaan aamulla.

Joukot kootaan Kaapelitehtaan treenikämpällä. Puheenaiheeksi nousee se, että käytävällä olevia saniteettitiloja ei ole siivottu ainakaan pariin kuukauteen. Varsinkin naisten wc on yrjöttävässä kunnossa (en lähde kuvailemaan näkyä tarkemmin). Kummastelemme syytä taantumuksen tilaan, mutta huomaamme pian, että kysymykseen on mahdollista löytää täysin järjellinen ratkaisu loogista päättelyketjua seuraamalla.

Lyhyesti: vessoja ei ole siivottu siksi, että palotarkastaja on syttynyt tuleen.

Sitten tien selkään. Linnatuulessa on pysähdyttävä fyysisille tarpeille. Niin hyvää puuta se on, laulaa Vesku Loiri miestenhuoneen katonrajassa olevasta ämyristä käsin. Antti miettii, että mahtaako kappale olla kirjoitettu majavan näkökulmasta?

Hämeenlinnan kohdalla nähdään Aulangon kyltti. Tämä kirvoittaa pohdinnon siitä, millainen mies mahtaa olla avioliiton ulkopuolinen lanko?

Kelly yrittää tehdä vaikutusta samaan sukupuoleen.

Matkan aikana puhutaan myös alkoholista. Ketonen sanoo, että ihmiset, jotka eivät juo viinaa ja kahvia ovat lähtökohtaisesti hyvin epäilyttäviä. Vahvistan asian olevan juuri näin. Olemme yhtä mieltä myös siitä, ettei alkoholi tee kenestäkään väkivaltaista. Viinapäissään rähisevä ihminen on väkivaltainen luonnostaan, alkoholi ainoastaan alleviivaa taipumusta. Ame ilmoittaa omana näkemyksenään, että jokainen ihminen on luonnostaan kännissä – jotkut vain tarvitsevat viinaa korostaakseen tätä piirrettä.

Keikkapaikkana on Apollo. Kukaan meistä ei ole käynyt siellä aikaisemmin, joten pysäköityämme auton takaovelle Kelly lähtee tarkastamaan fasiliteetit. Hän saapuu bumerangina takaisin päätään puistellen: “Karu mesta. Ei lavaa, nurkassa on vain lippusiimalla eristetty alue, johon pitäisi kasata vehkeet.” Tiedustelijan raportti kirvoittaa kirouksia – lattiatasossa esiintyminen on vihoviimeistä puuhaa! Kantaessani kitarakoteloita sisään noidun mielessäni ravintoloitsijoiden itsekritiikin puutetta: ei pitäisi kutsua bändejä soittamaan jos ei ole siihen sopivia tiloja. Salissa kuitenkin näen ensimmäisenä 1,5 metriä korkean ja 10 metriä leveän lavan. Kelly astelee perässäni naama täynnä hampaita. Huijari-puijari!

Ville tarkistamassa sointia.

Soundcheckin jälkeen takahuoneeseen pamahtaa Mato Valtonen, joka on saapunut paikalle pitämään motivoivaa puhetta alkuillasta pidettävään tilaisuuteen. Mato intoutuu muistelemaan keikkaolosuhteita 70-luvulla. Silloin ei ollut takahuonetiloja, tanssilavoilla artistit käyttivät yleisövessoja, jotka olivat käytännössä ulkohuusseja. Yhdelläkin lavalla huussirivistö oli sijoitettu siten, että niiden takaseinät olivat huvialueen ulkopuolella. Neuvokas nuoriso käytti tätä hyväkseen ryömimällä huussien tyhjennysluukuista jätösten kautta ilmaiseksi sisään. Mato oli ollut juuri toimenpiteellä (sillä, jonka miehet yleensä suorittavat seisten), kun äkkiä huussin reiästä oli noussut miehen pää! Rahapulan tulee olla melko akuutti, jos se ajaa tuollaiseen kulujen leikkaamiseen.

Kuusi tuntia myöhemmin on vihdoin aika konsertoida tamperelaisille. Astumme lavalle kohtaamaan karut tosiasiat: Apolloon mahtuisi useita satoja ihmisiä – minä olen houkutellut tänne tänä iltana n. 30 henkeä. Yleisökadon vaikutus on lannistava: Tampereen kokoinen kaupunki ja tämän verran väkeä. Näinkö syvälle tässä on sukellettu?

Paikalle saapuneissa ihmisissä ei tietenkään ole mitään vikaa: he näyttävät nauttivan kuulemastaan ja esitämmekin täysimittaisen setin yrittäen panna parastamme. Keikan jälkeen takahuoneessa on silti apea tunnelma.

Paluumatkalla autossa istuu hiljainen orkesteri.

Kuvia ja videoita:

Antti odottelemassa keikan alkua. Vielä viisi tuntia.

Ville ja Saara odottelemassa keikan alkua. Vielä kolme tuntia.

Kelly taltioi perinteisen rumpalin näkökulman juuri ollessani esittelemässä häntä. Kuvasta saa jonkinlaisen käsityksen Apollossa vellovista yleisömassoista.

Kuva: Tuuli Sotamaa

Helsingissä, elokuvateatteri Bristolissa, järjestettiin eilen Suomen ensimmäinen TED-konferenssi (TED = Technology, Entertainment ja Design). Näissä tilaisuuksissa on tiivistettynä kyse siitä, että kootaan ihmisiä kuulemaan tuoreita ajatuksia, innovaatioita ja jakamaan ideoita. Tämä tapahtuu kuuntelemalla mielenkiintoisten puhujien lyhyitä esitelmiä, ns. TED Talkeja. Puhujat edustavat elämän eri kulmia, maailmalla TED Talkeja ovat pitäneet mm. Bill Clinton, Bill Gates, Gordon Brown ja Billy Graham. TED-organisaatio ei tavoittele voittoa: esiintyjille ei makseta palkkioita ja tilaisuudet ovat yleisölle ilmaisia (tosin niihin pääsee osallistumaan vain kutsusta). TEDien päämääränä on antaa ajatusten ja ideoiden virrata vapaasti, tarjota inspiraatiota ja uusia näkökulmia.

Myös minä olin paikalla: tapahtuman puuhamies, Alex Nieminen, oli tilannut Anna Puun ja minut myrkyttämään vakavat puheet muutamalla roisilla laululla (kyse oli siis taannoisen Parental Guidance -konsertin jälkilöylyistä). Vaikka esityksestämme ei tarjottukaan taloudellista kompensaatiota, lähdin kuitenkin kernaasti mukaan: olinhan jo aikaisemmin törmännyt netissä mielenkiintoisiin TED Talkeihin, ja odotin kuulevani stimuloivia puhujia myös Helsingissä.

Suomen TEDx:n (tuo x tulee muuten siitä, että konferenssi oli pistetty itsenäisesti pystyyn paikallisin voimin) puhujakaarti ei ollut aivan yhtä nimekäs kuin päätapahtumassa. Voin kuitenkin ilokseni todeta, että harmaa aivomassani sai kun saikin uutta mäystettävää. Koko tilaisuuden referoiminen olisi työlästä ja tylsää. Siksi tarjoilenkin tässä vain muutaman pienen sytykkeen – hajanaisia ajatuksia, jotka sysäsivät omaan myllyyni liikettä. (Seuraavat sitaatit perustuvat vain hataran muistini varaan. Saattaa olla, että sekoitan niihin omia tulkintojani. Lavalla nähtiin myös muita puhujia kuin alla mainitsemani.)

♠    ♠    ♠

UCLA:n arkkitehtuurin professori, Kivi Sotamaa, pohdiskeli elämysten syntymekaniikkaa. Hän piti yllätyksellisyyttä tärkeänä komponenttina: materiaalina esimerkiksi marmori ei sinänsä tarjoa elämystä – mutta jos se onkin veistetty muistuttamaan kangasta, saavutetaan elämys. Suomalaisessa arkkitehtuurissa edetään liikaa itsestäänselvyyksien kautta. Esimerkiksi suurten, tasaisten lasipintojen rakentamisessa pyritään läpinäkyvyyteen – vaikka elämyksellisempää olisikin muotoilla lasia muilla tavoin. Suomessa on tapana, että puun pitää näyttää puulta, kiven kiveltä ja teräksen teräkseltä. Tuloksena on tylsää.

♠    ♠    ♠

Helsingin Yliopiston psykologian professoria, Göte Nymania, puolestaan kismitti ihmisen käyttäytymiseen ja aivojen toimintaan liittyvät tyhjänpäiväiset tutkimukset, joista media tasaisin väliajoin revittelee otsikoita tyyliin “Tutkimus: Ajatukset syntyvät aivoissa.” Nyman peräänkuulutti tällaisten tutkimusten nollahypoteesia; väittämää, jota on lähdetty kumoamaan. Onko joku muka oikeasti miettinyt, etteivät ajatukset ehkä synnykään aivoissa?

Göte Nyman myös kertoi, että monasti tutkimustuloksista jää elämään harhaanjohtavaa tietoa. Tunnettu esimerkki on Stanley Milgramin 60-luvulla suorittama tottelevaisuuskoe, jossa osoittautui, että 60 prosenttia koehenkilöistä olivat käskystä valmiita antamaan toisilleen hengenvaarallisia sähköiskuja. Mainitsematta on kuitenkin jäänyt se suuri joukko ihmisiä, jotka kokonaan kieltäytyivät osallistumasta moiseen kokeeseen.

♠    ♠    ♠

Kapellimestari Benjamin Zanderin TED Talk katseltiin Bristolin valkokankaalta. Hän demonstroi musiikin voimaa ja kertoi tavoitteestaan saada ympärillään olevien ihmisten silmät loistamaan: “Jos perheeni silmät eivät loista, niin mikä minä oikein olen?”

Zander myös kertoi koskettavan tarinan keskitysleiriltä selviytyneestä naisesta. Tämä oli ollut viisitoistavuotias, kun hänet oli pakattu leirille vievään junaan yhdessä kahdeksanvuotiaan veljensä kanssa. Veli oli unohtanut kengät, jolloin sisko oli läksyttänyt häntä ja haukkunut tyhmäksi. Nämä olivat viimeiset sanat, jotka hän sanoi veljelleen. He eivät enää nähneet toisiaan junamatkan jälkeen, veli ei selviytynyt. Keskitysleiriltä palattuaan sisko oli päättänyt, ettei enää ikinä sano mitään sellaista, mikä ei kestäisi päivänvaloa viimeisinä sanoina.

Benjamin Zanderin TED Talk on erinomainen. Se on kaikkien nähtävillä TEDin sivustolla: kehoitankin jokaista varaamaan 20 minuuttia ja katsomaan puheen.

♠    ♠    ♠

Saku Tuomisen puheesta jäi parhaiten mieleen, että hissien painetuin nappula ei suinkaan ole ykköskerroksen nappi, vaan se, jolla ovet saa nopeammin kiinni. Näin kiire meillä on.

♠    ♠    ♠

Designer-guru Stefan Sagmeisterin esitys katseltiin myös valkokankaalta. Hän pistää koko yrityksensä sapattivapaalle aina joka seitsemäs vuosi – siis lappu luukulle kokonaiseksi vuodeksi. Tuon vuoden aikana hänen itsensä ja kaikkien työntekijöiden on määrä toteuttaa omia projektejaan ja kiinnostuksen kohteitaan. Sagmeister kertoi sapattivuoden johtavan siihen, että sitä seuraavat kuusi vuotta töissä toteutetaan lähes pelkästään tuon yhden vapaan vuoden aikana syntyneitä ideoita.

♠    ♠    ♠

Minun ja Annan esityksen pointtina oli puolestaan se, että kauneutta voi löytyä yllättävistäkin paikoista – pitää vain osata katsoa oikealla tavalla. Tässä pari yleisön seasta kuvattua videota:

TED-sivusto löytyy täältä. Tarjolla on satoja kiinnostavia ja innostavia puheita. Varatkaa hetki aikaa ja heittäytykää uusien ajatusten virtaan!

Tiedättehän cd-levyn tyypillisen tv-mainoksen? Siis sen missä artistin hittibiisi soi videon tai promokuvan höystämänä ja möreä, luotettava miesääni kertoo musiikin päälle, että artistilta on juuri ilmestynyt odotettu uutuusalbumi.

Minä päätin mainostaa eri tavalla:

Mainos ei näillä näkymin tule pyörimään televisiossa, se tehtiin MTV3.fi:n Katsomossa käynnistyvää kampanjaa varten.

Jos haluat osallistua talkoisiin Aukio-tietoisuuden levittämisessä, niin kopioi seuraava linkki ylläolevaan mainosvideoon ja lähetä se kavereillesi:

http://www.youtube.com/watch?v=G_IQQZUonsY

Konsertoiminen jatkuu perjantaina Hämeen sydämessä, Tampereen Apollossa. Keikasta olisi jälleen tarkoitus laatia asianmukainen raportti tälle paikalle. Sitä varten tarvitsisin apuanne: taltioikaa esityksestämme videopätkiä (esim. puhelimella) ja ladatkaa niitä keikkaa seuraavana päivänä YouTubeen. Videoiden ei tarvitse olla pitkiä, kunhan tunnelma välittyy. Käytän sitten parhaaksi katsomiani pätkiä raportissani. Teillä on täten artistin lupa kuvata keikan aikana!

Keikan alkamisaika on naurettava: 01.00 yöllä. Minä en ole viime aikoina tottunut valvomaan noin myöhään. Täytynee esittää nopeatempoinen setti, slovarien aikana saattaisin nukahtaa. Toivottavasti yleisökin viihtyy pikkutunneille.

Tunnelmaan kannattaa virittäytyä lukemalla raportti edellisestä keikasta (mukana yleisön kuvaamaa videomateriaalia, malliksi tamperelaisille).

Olettekin luultavasti panneet merkille, että viime aikoina tämän blogin päivitystahti on ollut melko verkkainen. Tämä johtuu siitä, että toteutan tällä hetkellä yksityiselämäni puolella mittavaa projektia, joka nielee kaiken ylimääräisen aikani. Lisäksi on ollut työtehtäviä, joita on pitänyt hoitaa. Bloggaaminen on jäänyt tässä elämäntilanteessa jalkoihin, vuorokausissa on tuntunut olevan aikaisempaa vähemmän tunteja.

Tilanne jatkuu tällaisena vielä jonkin aikaa. Tunnelin päässä on kuitenkin jo valoa näkyvissä: eiköhän tässä ennen pitkää päästä taas jaarittelemaan joutavia entiseen malliin.

Blogin Suuren Syyskilpailun vastausaika on päättynyt. On koittanut aika julistaa oikeat vastaukset ja paljastaa onnekkaan voittajan henkilöllisyys.

Kilpailussahan oli tarkoitus väijyä video, jolla esitettiin musiikillinen arvoitus: viisi lyhyttä näytettä Aukio-albumin sessioista, kappaleet tuli tunnistaa ja nimetä.

Määräaikaan mennessä kilpaan osallistui 134 yrittäjää. Annettu tehtävä osoittautui yllättävän haastavaksi: väärät vastaukset muodostivat selvän enemmistön. Oikea vastausrivi on seuraava:

1. Paluu
2. Romahdus
3. Ihme
4. Albin Stenman
5. Kaivos

Suurimmat kompastuskivet piilivät kohdissa yksi ja neljä: monet arvelivat, että ensimmäinen näyte olisi Aamu ja neljäs Huuto. Jos joku haluaa katsoa tehtävän uudestaan oikeiden vastausten kanssa, niin tunnistuspähkinä tulee tässä vielä kertaalleen:

Tarkistuksen jälkeen oikeita vastauksia löytyi 50 kappaletta. Näiden kultakorvien joukosta lahjomaton satunnaisgeneraattori on arponut voittajan. HYVÄT NAISET JA HERRAT! Blogin Suuren Syyskilpailun päräyttävän, satojen eurojen arvoisen palkintopaketin saa omakseen…

JJJJJJARNO TRAST, Lempäälästä!

Suuret onnittelut Jarnolle! Palkintopotti lähtee postin vietäväksi alkuviikosta.