Rikosraportti
Kävin viime keskiviikkona konsertoimassa Järvenpää-talossa (joka sijaitsee ymmärtääkseni jossain Järvenpään liepeillä). Ennen esitystä olin yhtyeeni kanssa salissa suorittamassa soundcheckiä. Kun palasin sen jälkeen takahuoneeseen, en enää löytänyt puhelintani. Se oli aikaisemmin ollut takahuoneen sohvalla takkini taskussa, mutta juuri ennen soundcheckin alkua olin kaivanut sen esiin äitini soitettua. Hänen kanssaan käymäni lyhyen puhelun jälkeen olin laskenut luurin pöydälle ja lähtenyt salin puolelle hommiin.
Nyt nokialaista ei näkynyt missään.
Saara lohdutti, että kun kyseessä oli Anssi Kela, niin puhelin löytyisi varmasti hetken päästä jostain todella omituisesta paikasta. Näin ei kuitenkaan käynyt. Pyysin monitorimiksaaja Teroa soittamaan numerooni. Hänen puhelimensa hälytti, mutta tuttu soittoääni ei kiirinyt miltään suunnalta.
Pengottuani kaikki paikat mainitsin lopulta asiasta Järvenpää-talon henkilökunnalle. Sain kuulla, että takahuoneessa oli valvontakamera: jos talon käytävillä oli haahuillut kutsumattomia vieraita, niin heistä olisi pitänyt jäädä tallenne talon turvajärjestelmän kovalevylle. Asiaa ryhdyttiin viipymättä tutkimaan.
Hetkeä ennen keikan alkua sain epäilyksilleni vahvistuksen: valvontakameran kuvassa näkyi selvästi miten klo 17.21 takahuoneeseen hiippaili kaksi n. 12-14-vuotiasta poikaa. He sieppasivat pöydällä olleen puhelimeni ja pinkaisivat saman tien ulos.
Takahuoneenhan piti olla turvallista, lukittua tilaa. Miten tässä nyt näin pääsi käymään?
Ei olisikaan käynyt ilman tupakkalakia. Sisätilojen savuttomuus nimittäin ajoi orkesterini tupakkamiehet (ja -naisen) ramppaamaan toistuvasti ulkosalle mahtavan harrastuksensa pariin. Nikotiinilla käydessään he olivat potkaisseet takahuoneeseen johtavan ulko-oven väliin metallikalikan taatakseen itselleen pääsyn takaisin sisätiloihin. Jossain vaiheessa joku kessuttelijoista oli nähtävästi sisään palatessaan unohtanut kalikan oven rakoon – näin Järvenpää-taloon pääsi soluttautumaan rikollista ainesta.
Kaikkien muidenkin puhelimet olivat takahuoneessa, kuten myös laukut, lompakot ja yksi tietokonekin. Minun luurini oli kuitenkin ainoana pöydällä, näkyvästi tarjolla. Siihen pitkien kynsien oli mukava tarttua.
Itse fyysisen puhelimen menettäminen ei itse asiassa edes harmittanut kovinkaan paljoa – oikeastaan olin jo pidemmän aikaa toivonutkin, että nokialainen menisi esimerkiksi juuri sen verran epäkuntoon, että saisin vihdoinkin puhtaalla omatunnolla hankkia iPhonen. Minä ja Nokia N95 emme nimittäin koskaan tulleet juttuun erityisen hyvin: kahteen suuntaan liukuvan kannen epäkelpo ergonomia kirvoitti huuliltani kirosanoja päivittäin. Tavallaan olin tyytyväinenkin päästyäni eroon mokomasta rakkineesta.
Masentavaksi tämän pienen näpistyksen teki kuitenkin se, että menetin sen myötä muistiinpanoni lähes vuoden ajalta. Olin tallettanut puhelimen muistiin suuren määrän ideoita tuleviin biiseihin: rämpytellyt kitaraa, hyräillyt melodioita ja kirjannut aihioita teksteihin. Typeryyspäissäni en tietenkään ollut tehnyt mistään varmuuskopioita – kymmeniä biisinsiemeniä lähti näin ollen esipuberteettikonnan matkaan.
Nuo ovatkin sellaisia juttuja, joiden hintaa ei voi mitata rahassa. Nuijintahan tässä on se, että varkaalle niillä ei tietenkään ole minkäänlaista arvoa.
Olen tapauksen jälkeen yrittänyt punnertaa muististani noita menetettyjä ideoita, mutta enhän minä mitään muista. Miten voisinkaan, kun en tunnetusti muista valmiitakaan kappaleitani.
Tällainen matkapuhelinvarkaus ei liene niitä rikoksia, joiden selviämisennuste olisi kovinkaan hyvä. Tein luonnollisesti rikosilmoituksen, mutta jotenkin en silti usko, että Järvenpään poliisin parhaat voimat olisi valjastettu työskentelemään kolmessa vuorossa juuri tämän tapauksen kimpussa. Pientä toivoa antaa kuitenkin se, että varkaudesta on kelpo todistusaineistoa: tekijät näkyvät selvästi turvakameran kuvassa ja ovat hyvin tunnistettavissa. Tarkoituksenani olikin julkistaa kyseistä kuvamateriaalia tällä paikalla, mutta harmikseni se ei olekaan mahdollista: tallenne on luovutettu lain pitkän kouran käyttöön.
Jos nyt joku tapaukseen osallistunut tai siitä jotain tietävä nousevan polven edustaja sattuu lukemaan tämän kirjoituksen, niin haluaisin lausua seuraavaa: toisille kuuluvien tavaroiden ottamisessa ei ole mitään siistiä. Uusia puhelimia saa toki kaupasta, mutta sen muistiin talletettuja asioita ei. Juuri niiden menettäminen onkin aiheuttanut minulle paljon mielipahaa. Olin ollut innoissani kaikista uusista biisi-ideoistani – nyt niitä ei enää ole. Lisäksi puhelimessa oli paljon henkilökohtaisia asioita, jotka haluaisin takaisin.
Toivonkin, että Järvenpään suunnalla joku tuntisi piston sydämessään ja kävisi palauttamassa puhelimen, esimerkiksi Järvenpää-talon henkilökunnalle. Katsoisin tämän jälkeen asian olevan loppuunkäsitelty enkä esittäisi rangaistusvaatimuksia.
Jos tällaista pistoa sydämessä ei kuitenkaan tunnu, niin silloinhan peli on jo menetetty. Siinä tapauksessa voin vain toivottaa onnea valitulla tiellä.
♠ ♠ ♠
Lisättäköön vielä, etten suinkaan osoita syyttävää sormeani bändini jäsenten suuntaan. Tupakalla kävi myös muita ihmisiä – taisinpa itsekin käväistä kertaalleen ulkosalla. Joku unohti oven auki, mutta ainoa syyllinen puhelinvarkauteen on kuitenkin se räkänokka, joka poimi toiselle kuuluvan tavaran omaan taskuunsa.
Suosittele artikkelia
Loading ...
