Anssi Kela

Tajusin ruisleipää mutustaessani, että olen viime aikoina täydellisesti laiminlyönyt velvollisuuteni muoti- ja tyylibloggaajana. On siis aika palauttaa tämä blogi ruotuun ja vastata kuin mies monissa muissakin muotiblogeissa pyörivään Girl talk -haasteeseen.

1. Kuinka kauan tarvitset aamulla aikaa laittautumiseen?

Pukeutumiseen käytän 30 sekuntia. Jos edellispäivän vaatteet eivät jostain syystä ole käyttökelpoisia, niin silloin saattaa helposti mennä minuuttikin. Enpä taida tehdä aamuisin muita laittautumiseksi luokiteltavia asioita. Deodoranttia tietysti jynssään kainaloon, siihen menee ehkä kymmenisen sekuntia.

Normiaamuina tarvitsen siis laittautumisaikaa 40 sekuntia.

2. Tyttömäisin tapasi?

Laulan välillä aika korkealta. Tietysti tämä muotiblogin pitäminen on myös vähän tyttömäistä.

3. Lempihajuvetesi?

Niitä on niin monia ihania.

4. Monetko kengät omistat?

Kolmet: lenkkarit, maiharit ja juhlakengät. Minulla oli toisetkin lenkkarit, mutta astuin niillä viime syksynä kymmenen litran maaliämpäriin.

5. Käytkö kirpputoreilla?

En.

6. Ajatko isin ostamalla autolla?

Isäni kuoli 25 vuotta sitten.

Vastaus kysymykseen on siis ei.

7. Nauhoitatko Salatut Elämät?

Pakko myöntää, että tällainen optio ei ole käynyt edes mielessä. Yksi kaverini on tosin näytellyt Salkkareissa, saako siitä plussaa?

8. Päivittäiset kauneusrutiinisi?

Jos huomaan, että viikset ovat riistäytyneet liiaksi ylähuulen päälle, niin nyrhin niitä kynsisaksilla lyhyemmiksi. Raivaan samoilla saksilla myös silloin tällöin kulmakarvojani jos huomaan niiden päässeen rehottamaan. Nämä eivät ehkä kuitenkaan ole ihan jokapäiväisiä rutiineja.

Kauneusvinkki: Kulmakarvat ovat silloin liian pitkät, jos ne pystyy näkemään ilman peiliä.

9. Kuinka usein ostat uusia vaatteita?

Viimeksi muistan ostaneeni uuden vaatteen alkuvuodesta 2008. Olin saanut joululahjaksi villapaidan, josta pidin melkoisesti. Joitakin viikkoja paitaa käytettyäni päätin pestä sen pesukoneessa. Voitte vain kuvitella yllätykseni, kun löysin pesuohjelman loputtua koneen pohjalta villapaidan asemesta patakintaan. Kävin vähin äänin ostamassa uuden, täsmälleen samanlaisen paidan.

10. Hesari, Seiska vai Cosmopolitan?

Classic Rock ja Aku Ankka.

11. Onko seinälläsi yhtään miespuolisen henkilön kuvaa?

Työhuoneessani on kehystettu Keke Rosbergin kuva, ei tosin seinällä.

12. Millainen on vaatekaappisi?

Vaatteeni ovat kahdessa isossa vetolaatikossa. Toisessa ovat sukat, t-paidat ja kalsarit, toisessa housut ja pitkähihaiset paidat.

13. Entä karkkihyllysi?

Täytin hiljattain herkkulaatikon ruotsinlaivan tuliaisilla, nyt jäljellä taitaa olla enää puolikas pussillinen Bilar-karkkeja.

14. Panostatko sisustukseen?

Rajusti.

15. Oletko porukassa yksi pojista vai kikattava huomionhakuinen tyttö?

Yleensä kuin yksi pojista.

16. Alusvaatemakusi?

Edullinen.

17. Onko mätsäys tärkeää?

Mätsäys on kaikkeni! Haen jatkuvasti erilaisia mustan sävyjä, joita sekoittelen rohkeasti.

18. Lukeeko Facebook -tiedoissasi harrastuksena shoppailu?

Facebook-tietojeni perusteella en nähtävästi harrasta mitään. Harmi. Olisi mukavaa harrastaa esim. heraldiikkaa.

19. Entä lempiohjelmissasi Sinkkuelämää?

Tiedoissani lukee vain syntymäaika ja kotikaupunki.

20. Millainen on ystäväpiirisi?

Suppeahko.

21. Vietättekö tyttöjen iltoja?

Valitettavan harvoin.

22. Mikä biisi soi tällä hetkellä?

En pysty kirjoittamaan jos taustalla on mekkalaa.

23. Otatko aurinkoa, käytkö solariumissa, tyydytkö itseruskettaviin vai menetkö valkoisena kesät talvet?

Tunnistin itseni tuosta viimeisestä vaihtoehdosta.

24. Penkkiurheilu on asia mitä et yksinkertaisesti pysty käsittämään?

Formulat on tietysti katsottava, mutta siihenpä se käytännössä jääkin. Joskus olisi hauskaa katsoa oikein hyvä shakkiottelu, niitä ei kuitenkaan taideta televisioida.

25. Unelmasi olisi työskennellä vaate- tai kenkäkaupassa?

Olen saattanut nähdä tällaisen painajaisen.

26. Hiustuote mitä ilman et pystyisi elämään?

Meinasin vastata shampoo, mutta tarkemmin ajatellen en usko elämäni sittenkään olevan siitä riippuvainen.

27. Käytätkö samoja vaatteita arkena ja viihteelle lähtiessä?

Tietysti. Arkeni on yhtä viihdettä.

28. Tykkäätkö timanttikorvaisista näteistä pojista, epäsiisteistä rokkareista vai maailmaa mielenosoituksilla parantavista hipeistä?

Sellainen poika on ihanin, että kun sen näkee, niin on ekaksi ihan OMG ja WTF, mutta sitten kun se puhuu, niin sen jutuille saa olla ihan silleen et LOL.

29. Kuinka paljon omistat vaatteita?

Laskin: paidat + sukat + alushousut + takit + housut + kengät + yms.= 97 vaatetta. Ai niin: omistan myös kravatin! Eli 98.

30. Käytkö manikyyrissä/pedikyyrissä?

Käykö joku muka ihan oikeasti? Minulla on kynsileikkuri.

31. Käytätkö koruja?

Olen koruton tyyppi. Käytin teini-ikäisestä asti ristikorua, mutta luovuin siitä puolisen vuotta sitten ketjun takerruttua jatkuvasti kuontalooni.

32. Onko suklaa apu ongelmaan kuin ongelmaan?

Tulee mieleen parikin ongelmaa, joita se ei ratkaise.

33. Jutteletko parhaalle ystävällesi päivittäin?

Kyllä. Joskus jopa useampitavuisia sanoja.

34. Teetkö heräteostoksia?

Toisinaan. Ovat yleensä elokuvia tai tv-sarjoja, välillä myös karkkia.

35. Oletko koskaan ollut seksikutsuilla?

Tietääkseni en. Nykypäivänä mistään ei tosin voi olla ihan varma.

Oikeutta Eläimille -yhdistys otti yhteyttä tiedustellakseen minulta kannanottoa www.tarhauskielto.fi -sivustolleen. Koska olin jo nähnyt siellä julkaistut videot suomalaisilta turkistarhoilta, oli pyyntöön helppo vastata myöntävästi. Kommenttini julkaistiin tänään, samassa rintamassa yhdeksän muun julkisuuden henkilön kannanoton kanssa. Julkaisen lyhyen kirjoitukseni myös tässä:

“Turkistarhoilla kuvattujen videoiden katseleminen herätti minussa taas usein pohtimani kysymyksen: miksi me ihmiset hellimme ja rakastamme joitakin eläimiä, mutta samaan aikaan kidutamme ja tapamme toisia? Koira tai kissa on perheenjäsen, sille tarjotaan lämpöä, ruokaa ja turvaa. Saman kokoinen – jopa samannäköinenkin – kettu kuitenkin suljetaan säälimättä pieneen häkkiin, annetaan sen kärsiä.

Kukaan ei varmastikaan voi käsi sydämellä väittää etteivätkö tarhatut eläimet kärsisi. On vain kyse siitä, onko tällainen kärsimys hyväksyttävää vai ei.

Minä en kuulu niihin, joiden mielestä eläimille pitäisi taata ihmisoikeudet. Kykymme tuntea empatiaa ja taipumuksemme luopua tarvittaessa omastamme toisen hyväksi ovat tekijöitä, jotka kohottavat ihmisen eläimen yläpuolelle. Videoiden turkistarhoilla kuitenkin luovutaan juuri siitä mikä tekee meistä ihmisiä. Tällaisen toiminnan salliminen ei sodi pelkästään eläimiä ja luontoa vastaan – se on myös räikeässä ristiriidassa ihmisyyden kanssa.”

Seuraavassa pari tarhauskielto.fi -sivustolla julkaistua videota. Varoitus: näiden katsomista ei tule hyvä mieli.

Nyt tarjoillaan pieni lämpimäinen 24.3. julkaistavalta Singlet 2000-2010 -kokoelmalevyltä. Te äänestitte maistiaiseksi Nolla -nimisen kappaleen, tässä sitä nyt sitten on.

Tämä toinen kokoelmalla julkaistavista uusista biiseistä on itse asiassa peräisin jo vuodelta 1998, tein sen ollessani vielä Pekka ja Susi -yhtyeen jäsen. Bändi kuitenkin hajosi pian kappaleen syntymisen jälkeen ja biisi unohtui yli kymmeneksi vuodeksi. Löysin sen uudestaan viime syksynä penkoessani vanhoista laatikoista esiin cd-levyn, jonka kannessa luki Nolla. Nimi ei kumisuttanut minkäänlaisia kelloja, mutta laitettuani levyn soittimeen ilahduin: kelpo matskua!

Äänitin biisin Risto Eskolinin kanssa, minä soittelin erilaisia soittimia Ripan tukistellessa nappuloita. Tietyllä tavalla ympyrä sulkeutui: juuri näin tehtiin Ripan kanssa myös ensimmäinen singleni, Mikan faijan BMW. Jopa laulumikrofoni oli sama kuin silloin.

Nolla on vapaasti kuunneltavissa tänään klo 12-24 välisenä aikana, tämän jälkeen kuuntelumahdollisuus poistetaan.

Ennakkokuuntelu on päättynyt. Kiitokset mielenkiinnosta!

♠    ♠    ♠

Kokoelmalevyä voi muuten tilata jo ennakkoon, näin saat sen kotiisi kannettuna heti julkaisupäivänä. Kahden uuden biisin lisäksi täyteen ahdettu tuplalevy pitää sisällään myös kokonaisen livealbumin, joka äänitettiin vasta kolme viikkoa sitten Viking Isabellalla – mahdollisimman tuoretta tavaraa siis, suoraan merestä! Kannet ovat myös hienot: 24-sivuisessa vihkosessa on paljon kuvia ja kirjoittamiani anekdootteja biisien taustoista. Jake Nyman ja Samuli Knuuti ovat kynäilleet uraani hieman eri vinkkeleistä tarkastelevat esipuheet.

Niin, ja onhan niiden kansien välissä toki myös kaikki vuosien varrella julkaisemani singlebiisit.

Singlet 2000-2010 -levyn ennakkotilaaminen onnistuu ainakin seuraavissa puodeissa (suorat linkit levyyn):

www.levykauppax.fi (täällä nähtävillä myös levyjen biisilistat)

www.stupido.fi

Singlet 2000-2010 -kokoelma ilmestyy kauppojen hyllyille 24. maaliskuuta. Huomenna tuohon ilon päivään on enää vaivainen kuukausi. Sitä juhlistaakseni tarjoilen maistiaisen: toinen kokoelmalla julkaistavista uusista kappaleista on kuunneltavissa tällä paikalla huomenna (24.2.) klo 12-24 välisenä aikana. Siis kaksitoista tuntia musiikin juhlaa!

Laskin pikaisesti, että puolessa vuorokaudessa neliminuuttisen biisin ehtii kuunnella n. 180 kertaa. Kestääköhän kappale noin monta kuuntelua?

Kestää!

♠    ♠    ♠

Päivitys viisi tuntia myöhemmin:

En ole vielä päättänyt kumman biiseistä pistän kuunneltavaksi. Kansa saa ratkaista: äänestäkää alla olevalla kommenttiraidalla kumman haluatte kuulla.

Vaihtoehdothan ovat

1. Vanha biisi

The Hulatones -yhtyeen kanssa pari vuotta sitten julkaisemani kappale Dance Like It Was ’85, johon tein suomenkieliset sanat. Kursailemattoman 80-lukulainen, reipas pop-ralli.

2. Nolla

Vuonna 1998 tekemäni kappale, jonka olin unohtanut kymmeneksi vuodeksi. Löysin biisistä viime syksynä vanhan demon, innostuin siitä ja päätin puhaltaa laulusta pölyt. Stadioneita hyväilevä, hitaasti kasvava kappale.

Levytysrintamalla on viime ajat paiskittu hommia aamusta iltaan, kahdessa eri studiossa. Bloggaamista en ole ehtinyt edes ajatella, yli viikon tauko postausten välillä taitaakin tässä blogissa olla lähes historiallinen.

Tilanne alkaa kuitenkin rauhoittua. Maanantaina on vielä livelevyn masterointi, mutta heti sen jälkeen albumi lähteekin painoon ja pääsen siitä vähäksi aikaa eroon. Elämä asettuu takaisin uomiinsa. Toivottavasti.

Kiireessä viikontakainen keikkakin on jäänyt raportoimatta. Yritänkin seuraavassa palata muistoissani kauas Turkuun…

♠    ♠    ♠

Menomatkalla pysähdymme Salon tienoille rakennettuun viihtymishelvettiin. Tekisi mieli nauttia kupponen kuumaa kaakaota, mutta kanssamme samaan hetkeen on varikkokäyntinsä ajoittanut pari bussilastillista venäläisiä turisteja, jotka tukkivat kahvilan kaksi linjastoa. En viitsi lähteä jonottamaan, mutta huomaan, että taaempana on Hesburgerin tiski vailla asiakkaita. Lampsin katsomaan saisinko kaakaoni sieltä. Saanhan minä. Yllätyksekseni Hesburgerin myyjä lähtee juoksemaan kuppostani edellämainitulta kahvilan tiskiltä, ryysää suoraan venäläisten väliin, lorottaa automaatista kaakaon mukiin ja kipaisee takaisin omaan putiikkiinsa – 1,50 kiitos.

Kävellessäni juomaa hörppien ulko-oven suuntaan mieleeni tulee, että mitähän kaakaoni olisi maksanut jos olisin itse jonottanut sen. Käyn kurkkaamassa hinnan: 1,70!

Tässä siis rahanarvoinen vinkki kaikille kotimaan matkailijoille: Suomusjärven Kivihovissa kaakao on Hesburgerin tiskillä 20 senttiä edullisempaa kuin täysin sama tavara kahvilan puolella. Käyttäkää tätä porsaanreikää hyväksenne niin kauan kuin tavaraa riittää!

Ulko-ovilla paikalle pamahtaa Antti Raiski, kymmenen vuoden takainen tangokuningas. Antti on tuttu naama Nummelan ajoilta, parikymmentä vuotta sitten tuli pyörittyä samoilla treenikämpillä. Vaihdamme kuulumisia, valittelen keikkojen vähyyttä. Antti sanoo, että ihan sama on heidänkin puolellaan: viikkokeikkoja ei enää pahemmin ole, on vain perjantait ja lauantait.

Matkan taas jatkuessa mietin Antin käyttämää termiä heidänkin puolellaan. Iskelmän ja pop/rock-musiikin välillä seisoo tosiaan melkoinen Berliinin muuri. Minäkin ajattelen juuri noin: on meidän puoli ja sitten on se toinen, se jonne ei ole menemistä. (Tai jos kuitenkin menee, niin sieltä ei ainakaan ole paluuta.) Kuitenkin tässä tehdään periaatteessa ihan samaa hommaa – tavallaan älytön kahtiajako. On silti kiinnostavaa huomata, että tuo muuri nähdään – ja koetaan luultavasti ihan yhtä korkeaksi – myös iskelmälandiassa. Meidän puoli ja teidän puoli. Kaksi maailmaa, jotka törmäävät toisiinsa vain huoltoasemilla.

Keikkapaikka, yökerho Kooma, osoittautuu oikein päteväksi. Riittävän kokoinen lava ja takahuone, josta on suora pääsy estradille. Pelkästään näiden seikkojen toteutuessa keikkapaikkaa voidaan jo pitää hyvänä. Ongelmiakin kuitenkin on: soundcheckissä huomataan, että kitaravahvistimet pitävät infernaalista pörinää. Kyllähän styrkkarit aina hiukan hurisevat, mutta tämä on nyt jotain ihan muuta kuin normaalia. Sekä minun että Villen vahvistimia vaivaa sama tauti, viikon takaisilla laivakeikoilla tällaista pulmaa ei ollut. Äänimiehet kokeilevat kaikkea mahdollista, mutta lopulta mikään ei auta: pörinä pysyy ja sen kanssa on vain yritettävä elää. (Bändin keskuudessa ilmiö tunnetaan jo vanhastaan nimellä induktiosilmukkahätä.)

Keikkaa odotellessamme päätämme listata kaikkien aikojen parhaat tv-sarjat. Viattomalta kuulostava hanke venähtää useampituntiseksi väittelyksi, johon liittyy politikointia ja lobbaamista. Suljetuksi aiottu lippuäänestys ei lopulta olekaan erityisen suljettu. Jonkinlainen konsensus kuitenkin saavutetaan: jokainen listaa 15 mielestään parasta sarjaa, niiden saamat pisteet ynnätään yhteen ja näin muodostetaan top 10 -lista, jonka kaikki pystyvät allekirjoittamaan. Lista on seuraavanlainen:

Viisi ääntä saavuttaneet sarjat:

Langalla
Office (alkuperäinen brittiversio)
Rimakauhua ja rakkautta

Neljä ääntä saavuttaneet sarjat:

Simpsons
Taistelutoverit

Kolme ääntä saavuttaneet sarjat:

Fitz ratkaisee
Kylmä rinki
Frasier
Pitkän Jussin majatalo
Salaiset kansiot

Sopranosin puute pistää tietysti ensimmäisenä silmään, se sai vain kaksi ääntä (minun ja Villen). Myös Twin Peaksin poisjääminen aiheuttaa polemiikkia. Lista on kuitenkin äänestetty demokraattisen päätöksenteon hengessä – ja demokratiaan kuuluu se, että typerilläkin mielipiteillä pääsee vaikuttamaan.

Top 10 -listaan jätetään joka tapauksessa varaus sille, että yksinkertaisesti unohdimme jonkin merkittävän sarjan olemassaolon.

Listoista puheenollen: puolta tuntia ennen keikkaa minulta aletaan tinkiä illan biisilistaa. Sellaista ei huvita tehdä. Lopulta totean, että biisilistat ovat auttamattomasti ysäriä – eiköhän tässä olla tehty jo niin paljon keikkoja, että pystymme esiintymään ilman lappujakin.

Näin tehdään ja keikasta tulee lähes lyömätön. Se nousee minun ja yhtyeeni rankingissa Aukion jälkeisissä esiintymisissä ehdottomasti kolmen kärkeen. Hienosti myötäelävää yleisöä on kelpo määrä ja soittokin kulkee. (Se kulkee itse asiassa huomattavasti paremmin kuin yhdelläkään livelevyä varten äänitetyistä laivakeikoista. Tyypillistä.) Biisilistattomuus on mukavaa. Se tarjoaa yllätyksiä itsellenikin, esimerkiksi Villen räjäyttäessä suoraan edellisen kappaleen perään biisin, joka itsellä ei ollut tullut edes mieleen.

Yleisön keskuudessa muuan naishenkilö haluaisi kovasti kuullakseen Ensilumi -kappaleen, hän huhuilee sitä keikan alussa jokaisen biisin perään. Pahoittelen, että valitettavasti kyseinen kappale ei ole mitenkään mahdollinen – en muista edes sen sävellajia, soinnuista ja sanoista puhumattakaan. Seuraavan biisin jälkeen kajahtaa jälleen: “Soittakaa Ensilumi!” Esitän taas samat pahoittelut; kappaletta ei ole soitettu seitsemään vuoteen. Muistan siitä vain sen verran, että kitarassani oli capo (en tosin muista missä kohtaa kaulaa) ja introssa joitain ei-ihan-perussointuja. Esitämme taas muuta ohjelmistoa. Tällä välin ääni kellossa on muuttunut: viimeisen soinnun hiivuttua samainen nainen mylvähtää: “TREENATKAA SE VITUN ENSILUMI!”, kääntyy ja astelee niskojaan nakellen pois.

Pitäisiköhän se nyt sitten oikeasti treenata?

Tuota episodia lukuunottamatta keikalla vallitsee juhlallisen hyvä poljento, takahuoneessa on keikan jälkeen erittäin tyytyväisiä musikantteja. Aina tämä homma ei välttämättä tunnu siltä, että se oikeasti kannattaisi. Tänään tänne kuitenkin kannatti tulla.

Hotellin aamiaisella ilahdun – jogurtin lisukkeeksi tarkoitettujen asioiden joukossa on myös talkkunaa! Pakkohan sitä on syödä, edellisestä kerrasta onkin luultavasti yli kolmekymmentä vuotta. Lapsuudessani syötiin usein talkkunaa piimän kera.

Se maistuu juuri siltä miltä muistinkin: aika helvetin pölyiseltä.

Kokoelmalevyyn liittyvät asiat pitävät minut tällä hetkellä niin kiireisenä, ettei bloggaamiselle jää pahemmin aikaa. Ajattelinkin siksi julkaista hieman kierrätettyä materiaalia: kolumnin, jonka kirjoitin viime lokakuussa ilmestyneen Rytmi-lehden 75-vuotisjuhlanumeroon.

♠    ♠    ♠

Selailin brittiläistä musiikkilehteä, kun huomioni kiinnittyi keikkailmoituksiin: Bon Giovi, Higher On Maiden, Mentallica, Eurosmith, Fred Zeppelin, Deft Leppard, Think Floyd. Monenkirjavilla cover-bändeillä näyttäisi olevan kissanpäivät. AC/DC-imitaattori Live/Wire rymsteeraa ilmoituksensa perusteella samoissa paikoissa kuin viereisellä sivulla mainostavat ”ihan oikeatkin” bändit.

Pukeuduin itsekin alkukesästä lainahöyheniin esittäessäni muusikkokavereitteni kanssa tv-ohjelmassa muutaman kappaleen Rainbowta ja Deep Purplea. Vastaanotto löi ällikällä: nettisivuni täyttyivät välittömästi sydämeenkäyvistä vetoomuksista saada nähdä kasaamani ryhmä lavoilla. Tällaisten keikkojen kysyntä tuntui itse asiassa olevan huomattavasti suurempi kuin niiden, joita teen omalla nimelläni. Olisikohan tästä pitänyt olla iloinen vai surullinen?

Olenkin alkanut miettiä pop- ja rock-musiikin tulevaisuutta uudenlaisesta perspektiivistä.

Tyylisuuntanahan tämä populaarimusiikki on vielä melko nuori: eihän siitä ole vasta kuin vajaat kuusikymmentä vuotta, kun Elvis vatkasi ensimmäisen kerran lanteitaan. Mozarteihin, bacheihin ja beethoveneihin verrattuna rokkia on ollut olemassa vasta tupakkatauon ajan. Keith Richards könyää edelleen lavoilla, siinä missä klassisen musiikin todelliset supertähdet ovat maanneet haudoissaan jo vuosisatoja. Silti näiden keskiajan maestrojen musiikkia jonotetaan edelleen kuulemaan – elossa olevien taidemusiikin nykysäveltäjien tehdessä teoksia pöytälaatikoihinsa.

Miten käy rock-musiikin klassikoille sitten kun aika lopulta niiden alkuperäisistä esittäjistään jättää? Haluaako yleisö siitä huolimatta edelleen kokea Satisfactionin ja Smoke On The Waterin livenä?

Annetaanpa ajatuksen lentää sadan vuoden päähän:

Vuoden 2109 Ruisrockin ehdoton vetonaula on Queen. Ryhmä on virallisen lisenssin haltija: se sai Suur-Aasian kulttuurikomissiolta tavaramerkin yksinoikeudella seuraavaksi kymmenvuotiskaudeksi. Mediassa on esitetty, että valinta osui juuri tähän ryhmään sen jälkeen, kun yhtyeen freddie mercury oli huipentanut plastiikkakirugisen muodonmuutoksensa leikkauttamalla suuhunsa täsmälleen oikeanlaisen purukaluston. Äänihuulet on myös luonnollisesti operoitu: kukaan ei pystyisi erottamaan tämän mercuryn ääntä alkuperäisestä Pyhästä Freddiestä.

Tänään Ruisrockissa kuullaan täydellinen mallinnus Queenin vuoden 1986 klassisesta Wembleyn keikasta. Esitys näyttää viimeistä piirtoa myöten oikealta. Se myös kuulostaa niin aidolta, että musiikin voisi miltei vannoa olevan peräisin alkuperäiseltä, yli sadan vuoden takaiselta tallenteelta. Lavarakennelman yläosasta tuprahteleva Antidopingtoimikunnan valkoinen merkkisavu kuitenkin vahvistaa, että soitto todellakin tulee muusikoiden sormista.

Aikaisemmin päivällä sivulavalla nähtiin Sibelius-Akatemian ensemble esittämässä uusia, vartavasten tähän tilaisuuteen tehtyjä kappaleita. Lavan edessä moshpitissä riehui kuitenkin vain kourallinen musiikillisia elitistejä, suurta yleisöä apurahataide ei pahemmin kiinnosta. Massat haluavat kuulla klassista musiikkia: Queen, Madonna ja Dokken vetävätkin kiertueillaan stadionit täyteen ympäri maailmaa. Ne ovat tänään suositumpia kuin koskaan.

♠    ♠    ♠

Mikäli kuvailemani visio tuntuu utopistiselta, niin katsokaapa seuraava video ja miettikää uudestaan:

Ennen laivaan nousemista Antti nauttii terminaalissa suosikkidrinkkinsä, Ruskean Enkelin, ja mietiskelee, että olisikohan meidän sittenkin pitänyt varmuuden vuoksi harjoitella  Sua kohti, Herrani?

Meidän kanssamme samalla risteilyllä esiintyvä musikantti kertoo anekdootin: häntä oli Isabellalla lähestynyt ihastuttava naishenkilö, joka oli avannut dialogin tiedustelemalla haluaisiko muusikko lähteä panemaan häntä. Hämmentynyt soittaja oli kiittänyt ystävällisestä tarjouksesta, mutta kieltäytynyt parisuhteeseen vedoten ja vihkisormustaan osoittaen. “Mitä välii?” nainen oli tiuskaissut kiukkuisesti: “Me ollaan laivalla!”

Me todellakin olemme laivalla – harmaalla vyöhykkeellä, normaalin yhteiskunnan ulkopuolella. Tänne tullaan riuhtaisemaan itsensä kaksin käsin irti arjesta, päästämään kotona ja työelämässä visusti kahleissa pidetty Minotaurus irti aluksen kapeiden käytävien labyrinttiin. Laiva toimii jonkinlaisena suurena aikakoneena: risteilyn aikana ihmiskunnan edustajat taantuvat alkukantaisiksi kädellisiksi, jotka toteuttavat ainoastaan primitiivisiä suvunjatkamiseen ja laumanjohtajuuteen liittyviä vaistojaan. Mikä tapahtuu laivalla myös jääköön sinne.

Minut on tilattu yhtyeineni viihdyttämään kelpo merenkulkijoita kolmelle peräkkäiselle Turku-Tukholma -risteilylle. Esityksemme myös taltioidaan: näillä keikoilla purkitetaan konserttialbumi tulevan kokoelmalevyni lisukkeeksi. Ajatus liveäänitteen tekemisestä kaikista maailman paikoista juuri ruotsinlaivalla on niin hekumallisen perverssi, että siihen on tartuttava. Toinen syy on käytännöllinen: kun raahaamme ja pystytämme äänityskaluston tänne, niin saamme samalla vaivalla nauhoitettua kolme keikkaa. Eiköhän niistä jo ala löytyä julkaisukelpoista materiaalia.

Suunnitelma näyttää hyvältä paperilla, mutta sen siirtäminen käytäntöön osoittautuu jonkinmoiseksi Via Dolorosaksi. Ensimmäisen haasteen muodostaa aika: Isabella pysähtyy Turun päässä vain tunniksi – sen aikana tavarat pitää siirtää laivaan, pystyttää lavalle ja tehdä soundcheck ennen kuin janoiset matkustajat kansoittavat yökerhon. Tehtävä olisi vaikea ilman äänityskalustoakin. Nyt se on mahdoton. Ensimmäiselle keikalle joudutaan lähtemään vailla minkäänlaista käsitystä siitä toimiiko kaikki tai tarttuuko nauhalle mitään järkevää.

Toisen, vielä suuremman koetinkiven muodostaa oma terveydentilani. Sairastelen erittäin harvoin, normaalit kausiflunssatkin yleensä harppaavat minun ylitseni. Nyt kuitenkin nokkani vuotaa: räkäpadot ratkesivat sopivasti kaksi päivää ennen laivapestin alkua. Täydellinen ajoitus. Däsdä dulee varmasdi dosi hyvä livedauhoidus.

En ole lainkaan varma siitä pystynkö ylipäätään laulamaan. Tai jos pystyn, niin minkälaisin seurauksin? Vuonna 2003 edellinen flunssassa laulamani keikka johti lääkärin syyniin ja kolmen seuraavan esiintymisen perumiseen – tuolloin ääneni katosi kuin pieru Saharaan. Miten käy nyt?

Vastaus selviää pian: trilogian ensimmäinen keikka onkin edessä lähes saman tien. Osoittautuu, että minusta kyllä lähtee ääntä – en vain tunnista sitä omakseni. Jos pitäisi veikata, niin arvaisin solistin olevan M.A. Numminen.

Lavalla on vaikeaa. Joka puolelta kuuluu kummallisia surinoita ja pirinöitä, joitakin johtoja on oikosulussa. Kolmannessa kappaleessa kitarastani katkeaa kieli ja käyn noutamassa varakitaran. Sekään ei kuulosta yhtään siltä miltä pitäisi, ämyristä tulee outoa rutinaa.

Keikan alkupuolella murehdin nauhoitusta ja yritän skarpata omaa suoritustani. Minulla ei ole hauskaa, puristus mailasta on liian kova. Setin puolivälin kieppeillä lopulta tajuan, että kaikista teknisistä ja lauluääneeni liittyvistä ongelmista johtuen tältä keikalta tuskin saadaan mitään julkaisukelpoista, peli on jo menetetty. Rentoudun. Loppukeikka sujuukin oikein mukavissa merkeissä. Viimeisten kappaleiden aikana jopa hiukan riehaannun.

Tällä torstain risteilyllä väkeä on vielä vähänlaisesti ja yleisön keski-ikä korkeanpuoleinen. Tunnelma on hivenen erikoinen: suurin osa kansasta hiihtelee keikan aikana paritansseja, koreografioita on huvittavaa seurata vaikkapa Jennifer Aniston -kappaleen aikana – pitäisikö sen tahtiin mennä jiveä vaiko foxtrottia? Biisien väleissä vanhempi herrasmies käy pyytämässä tangoja. Valitettavasti minulla on tarjota vain pitkät kalsarit.

Jälkeenpäin toteamme, että tämä ensimmäinen keikka oli käytännössä kenraaliharjoitus. Ennen seuraavaa vetoa meillä on aikaa pistää tekniikan lisäksi kuntoon myös päät: nyt keikka alkoi sujua vasta siinä vaiheessa, kun nauhoitus unohdettiin. Huomenna en aio uhrata livelevylle ajatustakaan.

Olen myöhemmin messissä yöpalalla, kun Saarakin saapuu etsimään murkinaa. Hän kertoo törmänneensä käytävillä kolmeen tyttöön, jotka olivat Saaran tunnistettuaan pyytäneet häntä välittämään minulle kutsun saapua heidän hyttiinsä juomaan absinttia.

Menen sen sijaan oman hyttini suihkuun, väännän lämmöt täysille ja hengittelen jonkin aikaa kuumaa höyryä.

Perjantain yleisö on huomattavasti torstaita runsaslukuisempi. Nyt en murehdi nauhoitusta ja esityksen poljento onkin vapautuneempi, huolimatta siitä, ettei ääneni ole vieläkään kuosissa. Itse asiassa on ihme, että minusta ylipäätään lähtee ääntä: aamulla pelkkä puhekin oli kiven alla, se kumpusi pari oktaavia normaalia matalammalta. Luulin joutuvani turvautumaan illalla kyypakkaukseen. Sen tarjoamat kortisoniöverit saavat äänihuulet avautumaan, mutta varjopuolena on se, että vaikutuksen loputtua tilanne on entistä huonompi. Onneksi poppakonsteihin ei tarvitse turvautua, pystyn raakkumaan setin joten kuten läpi.

Toinen keikka onkin huomattava parannus ensimmäiseen nähden. Esityksen jälkeen arvelemme tyytyväisenä, että tästä saa varmasti poimittua jo useampiakin raitoja tulevalle äänitteelle.

Keikan jälkeen parikymppinen mieshenkilö tulee jakamaan ohjeita. Hänen mukaansa keikka oli ihan ok, mutta minun pitäisi esittää nopeampia kappaleita saadakseni nuoret mukaan. Myös hiukset olisi hyvä leikata.

Tällaisilla laivapesteillä ajan tappaminen on tietysti oma taiteenlajinsa. Minulla on mukanani kolme kirjaa, elokuvia ja kasa kuuntelemattomia levyjä. Matkan aikana en lue sivuakaan, en katso mitään, en kuuntele mitään. Minun oli tarkoitus kirjoitella – en tee sitäkään. En tee yhtään mitään. Lojun vain hytissä ja käyn silloin tällöin messissä. Silti aika ei käy pitkäksi, se vain hupenee johonkin – en ymmärrä mihin. Todella omituista.

Oma hyttini on yhdeksännellä kannella, muu bändi majailee kuudennessa kerroksessa. Keikkojen lisäksi kohtaan heitä satunnaisesti, lähinnä silloin kun satumme samaan aikaan messiin. Siellä innostutaan muun muassa kehittämään uusia tosi-tv-formaatteja. Itse katsoisin mielelläni esimerkiksi Narkomaanille morsian -ohjelmaa. Keltainen lehdistökin saisi uusia julkkiksia: Piri-Harrin, Subu-Ollin ja Bongi-Arin. Todetaan myös, että Uutisvuoto on jo tullut tiensä päähän: tilalle pitäisi ehdottomasti saada Kuukautisvuoto.

Kuten sanottu: laivalla taantuu.

Kolmas keikka räjäyttää lopullisesti pankin. Yleisö on hyvin mukana, soitto toimii ja alan tunnistaa laulustakin itseni. Meininki yltyy riehakkaaksi, lavan edustalta puhaltelevat hyvät vastaiset liidättävät bändiä aina havutuksille yltävään lentoon. Alastulo on kaikkea muuta kuin telemark, mutta mitä välii – me ollaan laivalla!

Lentsu on vihdoin selätetty, flunssassa laulamisen seurauksena ääni on hyvin harsoisessa kunnossa. Se kuitenkin pysyy kutakuinkin kasassa keikan loppuun asti ja lavan takana olevassa porraskäytävässä Ville toteaa, että taisimme tehdä juuri livelevyn. Se tietysti selviää lopullisesti kunhan pääsen rauhassa kuuntelemaan äänityksiä, mutta ainakin nyt tunnelma on hyvä. Se on täytetty!

Pikkutunneilla Ville saa mahtavan idean: hän ehdottaa juoksevansa hyttikäytävää niin nopeasti kuin pystyy Kellyn hytin ohitse samaan aikaan, kun Kelly astuu hytistään muina miehinä ulos. Minäkin innostun ja sanon tulevani katsomaan. Näin tehdään. Ville hakee vauhtia käytävän päästä ja huutaa olevansa tulossa. Kelly astuu kammiostaan suoraan eteen – PAM! Ville tipahtaa lattiaan kuin päin ikkunaa lentänyt varis. Makea nauru maittaa kaikille, kun hän hetken päästä palaa tajuihinsa.

Olen palaamassa myöhemmin hyttiini, kun etenemiseni pysäyttää käytävän seinältä toiselle huojuva, lyhyenpuoleinen peikko. Hän sönköttää: “Anteekshi, mutta missähän täällä on she 2014, vai mikä vittu she oli, 2013…” Vastaan, että kakkoskannen hytit löytyvät seitsemän kerrosta alempaa – tämä on yhdeksäs kansi. Peikko tuijottaa minua ällistyneenä: “Onksh tää yheksäsh kansi? NO, VOE HELEVETTI!”

Joku on oksentanut hyttini oven eteen. Mitä välii – me ollaan laivalla!

Sunnuntai-iltana seison laivaan johtavalla rampilla vartioimassa hissikyytiä odottavia soittimiamme. Keski-ikäinen nainen on kävelemässä laivaan päin, näkee soittimet ja tulee puhuttelemaan minua: “Ovatkos nuo joitakin soittopelejä? Onkohan tuolla laivalla oikein orkesteri?” Vastaan, että itse olen juuri lähdössä näiden instrumenttien kanssa laivalta pois, mutta ymmärtääkseni yökerhossa pitäisi tänäänkin olla elävää musiikkia. “Ai!” nainen iltahtuu: “Olisikohan siellä sitten tänään se Anssi Kela?”

Tämä postaus on ajastettu: tätä lukiessanne kynnän jäistä itämerta Viking Isabellalla, johon minut on yhtyeineni pestattu esiintymään muutamaksi päiväksi. En ole varma yltävätkö nettipiuhat Isabellalle. Jos eivät, niin seuraava postaus lienee luvassa vasta ensi maanantaina. Mikäli taas kaistaa löytyy, niin yritän raportoida tunnelmia hyiseltä mereltä.

Nämä laivakeikathan äänitetään ja julkaistaan tulevan singlekokoelman yhteydessä livelevynä. Konserttialbumin taltioiminen ruotsinlaivalla oli niin härski ajatus, että pakkohan sitä oli ryhtyä toteuttamaan. Hankkeen yllä riippuu vain varjona se, että olen parin päivän ajan potenut pientä flunssaa. Ei juuri mitään nuhaa kummempaa, mutta laulajalle nuha ei ole kovinkaan tervetullut vieras – semminkin näin äänitysten kynnyksellä. Hieman jännittääkin pystynkö tässä kuosissani suoriutumaan vokaalitehtävistä julkaisukelpoisella tavalla.

Pianhan se selviää. Palaan tähän ja muihinkin asioihin tuonnempana.

Olen suivaantunut. Kauhoin nimittäin joka-aamuisen uutisannokseni seasta tiedon siitä, että australialainen Men At Work -yhtye on hävinnyt oikeustaistelun suurimman hittinsä, Down Underin, tekijänoikeuksista.

Kyseessähän on jupakka, jota on puitu jo vuodesta 2007, jolloin kustannusyhtiö Larrikin haastoi Men At Workin levy-yhtiöineen oikeuteen syyttäen heitä plagioinnista. Haasteessa väitettiin Down Underin kuuluisan huiluriffin olevan kopio vuonna 1934 sävelletystä Kookaburra Sits In A Old Gum Tree -lastenlaulusta, jonka oikeudet Larrikin nykyisin omistaa. Down Under julkaistiin vuonna 1981, joten suurempaa kiirettä ei Larrikin asian kanssa ole pitänyt.

Nyt tuomari on todennut yhtyeen syyllistyneen plagiointiin ja Larrikinin olevan oikeutettu korvauksiin. Näiden suuruutta ei vielä ole määritelty, mutta yhtiön lakimiehen mukaan Larrikin on hakemassa jopa 60 prosentin osuutta kappaleen tuotoista. Tällöin puhutaan miljoonista dollareista, sillä Down Under oli aikanaan massiivinen kansainvälinen hitti.

Miksi minä tästä vaahtoan? En ole edes Men At Work -fani, Down Under taitaa olla ainoa kappale, jonka yhtyeeltä tiedän.

Tämä koskettaa siksi, että tämä tuomarin päätös on lauluntekijän vinkkelistä todella pelottavaa luettavaa.

Plagiointisyytös koskee vain kappaleen yhtä osaa: huilumelodiaa, joka muutaman äänen ajan kieltämättä käväisee täysin samoissa nuoteissa kuin mainittu 30-luvun lastenlaulu. Päätin havainnollistaa asian tekaisemalla GarageBandilla pikaisesti näytteet molemmista kappaleista. Yksinkertaistin esimerkit äärimmilleen: seuraavassa musiikkinäytteessä ovat peräkkäin Kookaburra Sits In A Old Gum Tree sekä Down Underin huiluriffi (josta tein kappaleiden välisen yhteneväisyyden havainnollistaakseni eräänlaisen koosteen, sehän ei esimerkiksi kappaleen introssa mene juuri noin).

Kookaburra/Down Under

Kannattaa kiinnittää huomio erityisesti näytteen ensimmäiseen ja viimeiseen tahtiin. Niissä huilun soittama melodia on sama. Tämän huomaa helpoiten jos toiston päätyttyä lyö play-nappulaa uudestaan: juuri kuultu melodianpätkähän se siellä. Myös lastenlaulun toinen fraasi toistuu Men At Workin huiluriffissä.

Entä sitten? Noita parin sekunnin pätkiä lukuunottamatta kappaleissa ei ole mitään yhteistä. Ne ovat keskenään täysin erilaiset. Demonstroimani Down Underin pätkä on vain pieni osa koko biisistä, on vielä säkeistöt ja kertosäkeistöt, joissa vastaavanlaisia yhteneväisyyksiä ei ole. Noiden muutaman nuotin ansiosta kuitenkin lastenlaulun kustannusoikeuksien päällä istuva yhtiö tienaa miljoonia. Tämä on australialaiselta tuomarilta täysin käsittämätön päätös.

Pelottavaksi sen tekee ajatus siitä, että tällaiset käräjät saattaisivat jatkossa yleistyä. Esimerkiksi kahdenkymmenen vuoden kuluttua joku saattaisi haastaa minut oikeuteen esittämällä, että Millan kertosäkeistön melodia kulkee parin tahdin ajan prikuulleen samalla tavoin kuin joku vanha suomenruotsalainen juomalaulu. Joutuisin sitten myymään taloni korvauksia pulittaessani. Lauluntekijät kuolisivat köyhinä sukupuuttoon, sillä kukaan ei enää uskaltaisi tehdä uusia biisejä.

Faktaahan on se, että meillä säveltäjillä on käytössämme vain hyvin rajallinen määrä nuotteja, vuosisatojen kuluessa niiden kaikki mahdolliset kombinaatiot on kuultu jo moneen kertaan. Jos minunkin kappaleitani alkaisi syynätä, niin eiköhän ihan jokaisesta löytyisi useitakin melodiantynkiä tai sointukulkuja, joita on käytetty joskus aikaisemminkin.

Tämä ei kuitenkaan ole plagiointia. Se on vähän kuin Mercedes-Benz haastaisi Toyotan oikeuteen siksi, että heidänkin autossaan on neljä pyörää. Plagioinniksi homma muuttuisi siinä vaiheessa, kun Toyota laittaisi autoonsa esimerkiksi Mersun suunnitteleman moottorin, mutta löisi sen päälle oman logonsa.

Musiikista puhuttaessa plagioinnin ja normaalin vaikutteiden ottamisen raja on usein mutkikas määriteltävä: sille ei ole olemassa yleispätevää nyrkkisääntöä, asia pitää arvioida aina tapauskohtaisesti. Led Zeppelin kunnostautui 60-luvulla pistämällä vanhoja blues-kappaleita teksteineen päivineen römeästi omiin nimiin. Tällainen on plagiointia – se on jonkun toisen tekemän sävelmän tai sanoituksen käyttämistä niin röyhkeästi, ettei kyseessä voi olla sattuma. Pienet lainat tai viittaukset kuitenkin ovat täysin hyväksyttäviä. Harmaalle vyöhykkeelle astutaan silloin, kun “oma” kappale perustuu olennaisilta osiltaan toisen tekemään työhön.

Minun kuullakseni Down Underissa on juuri tällainen pieni huilulla luritettu viittaus. On absurdia yrittää sen perusteella varastaa 60 prosenttia kappaleen tuotoista. Ja se, että jostain on löytynyt tuomari, jonka mielestä vaatimus on täysin oikeutettu, on – kuten sanottu – melko pelottavaa.

Sony Music julkaisee maaliskuun lopulla minulta kokoelmalevyn. Minä puolestani julkaisen nyt tuon levyn kannen, se on tällainen:

Klikkaamalla kuva suurenee ja näkyy myös oikean värisenä (en ymmärrä miksi tällä sivulla julkaistujen kuvien värit ovat haaleampia kuin niiden pitäisi, tätä on tullut manailtua ennenkin).

Kokoelman nimi on luultavasti tylsin mahdollinen: Singlet 2000 – 2010. Se kuitenkin kertoo nasevimmin mistä tässä levyssä on kyse: siinä on kaikki viimeisen kymmenen vuoden aikana julkaisemani singlet. Olisin toki voinut antaa levylle toisenlaisenkin nimen, esimerkiksi Anssi Kela: Se on jämpti näin! (Joskus vielä julkaisen tuon nimisen albumin.) Tuo Singlet 2000 – 2010 olisi kuitenkin täytynyt selkeyden nimissä laittaa levyn varsinaisen nimen perään alaotsikoksi, jolloin kannessa olisi loppujen lopuksi lukenut Anssi Kela: Se on jämpti näin! (Singlet 2000 – 2010). Liian monimutkaista, siksi karsin nimestä löysät pois.

Kansikuvan on toteuttanut sama tiimi kuin Aukionkin tapauksessa: kuvan otti Risto Vauras ja allekirjoittaneen potretit tekaisi Sami Makkonen.

Kansikuvan idea oli omani. Kaksi maalausta symbolisoivat tietysti kokoelman kahta levyä: ensimmäiseltä levyltä löytyvät kappaleiden studioversiot ja toiselta livetulkinnat samoista aiheista. Päädyin sonnustautumaan pukuun korostaakseni kokoelman juhlavuutta: olen julkaissut musiikkia sooloartistina jo kymmenen vuoden ajan. Voihan kuvasta toki kaivaa talvi-iltojen ratoksi muunlaistakin symboliikkaa.

Levitaatio ei kuitenkaan kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan. Olimme kuvanneet jonkin aikaa ja arvelimme saaneemme jo tarvittavat kuvat. Risto kuitenkin mietti, että pitäisikö vielä varmuuden vuoksi ottaa muutama ruutu, joissa tekisin jotain erilaista. Mieleeni juolahti kirja, jonka sain äidiltäni joululahjaksi: melkoinen tiiliskivi, johon oli koottu Life-lehdessä kymmenien vuosien aikana julkaistuja valokuvia. Nyt muistin kirjasta Philippe Halsmanin Marilyn Monroesta ottaman kuvan. Tuossa kuvassa Marilyn pomppaa ilmaan ja katsoo kameraa olkansa yli.

Ehdotin Ristolle, että otapa kuva kun minä hyppään. Yksi, kaksi, kolme, räps.

Se oli siinä. Hyppäsin vielä kymmenisen kertaa, mutta se heti ensimmäinen pomppu oli paras – näyttää kuin seisoskelisin muina miehinä jalat tukevasti ilmassa. Life-kirjassa kerrottiin, että Marilyn-paran piti loikkia yli 200 kertaa ennen kuin hänen kansikuvansa onnistui.

Minulla oli hyvää tuuria.