Ennen laivaan nousemista Antti nauttii terminaalissa suosikkidrinkkinsä, Ruskean Enkelin, ja mietiskelee, että olisikohan meidän sittenkin pitänyt varmuuden vuoksi harjoitella  Sua kohti, Herrani?

Meidän kanssamme samalla risteilyllä esiintyvä musikantti kertoo anekdootin: häntä oli Isabellalla lähestynyt ihastuttava naishenkilö, joka oli avannut dialogin tiedustelemalla haluaisiko muusikko lähteä panemaan häntä. Hämmentynyt soittaja oli kiittänyt ystävällisestä tarjouksesta, mutta kieltäytynyt parisuhteeseen vedoten ja vihkisormustaan osoittaen. ”Mitä välii?” nainen oli tiuskaissut kiukkuisesti: ”Me ollaan laivalla!”

Me todellakin olemme laivalla – harmaalla vyöhykkeellä, normaalin yhteiskunnan ulkopuolella. Tänne tullaan riuhtaisemaan itsensä kaksin käsin irti arjesta, päästämään kotona ja työelämässä visusti kahleissa pidetty Minotaurus irti aluksen kapeiden käytävien labyrinttiin. Laiva toimii jonkinlaisena suurena aikakoneena: risteilyn aikana ihmiskunnan edustajat taantuvat alkukantaisiksi kädellisiksi, jotka toteuttavat ainoastaan primitiivisiä suvunjatkamiseen ja laumanjohtajuuteen liittyviä vaistojaan. Mikä tapahtuu laivalla myös jääköön sinne.

Minut on tilattu yhtyeineni viihdyttämään kelpo merenkulkijoita kolmelle peräkkäiselle Turku-Tukholma -risteilylle. Esityksemme myös taltioidaan: näillä keikoilla purkitetaan konserttialbumi tulevan kokoelmalevyni lisukkeeksi. Ajatus liveäänitteen tekemisestä kaikista maailman paikoista juuri ruotsinlaivalla on niin hekumallisen perverssi, että siihen on tartuttava. Toinen syy on käytännöllinen: kun raahaamme ja pystytämme äänityskaluston tänne, niin saamme samalla vaivalla nauhoitettua kolme keikkaa. Eiköhän niistä jo ala löytyä julkaisukelpoista materiaalia.

Suunnitelma näyttää hyvältä paperilla, mutta sen siirtäminen käytäntöön osoittautuu jonkinmoiseksi Via Dolorosaksi. Ensimmäisen haasteen muodostaa aika: Isabella pysähtyy Turun päässä vain tunniksi – sen aikana tavarat pitää siirtää laivaan, pystyttää lavalle ja tehdä soundcheck ennen kuin janoiset matkustajat kansoittavat yökerhon. Tehtävä olisi vaikea ilman äänityskalustoakin. Nyt se on mahdoton. Ensimmäiselle keikalle joudutaan lähtemään vailla minkäänlaista käsitystä siitä toimiiko kaikki tai tarttuuko nauhalle mitään järkevää.

Toisen, vielä suuremman koetinkiven muodostaa oma terveydentilani. Sairastelen erittäin harvoin, normaalit kausiflunssatkin yleensä harppaavat minun ylitseni. Nyt kuitenkin nokkani vuotaa: räkäpadot ratkesivat sopivasti kaksi päivää ennen laivapestin alkua. Täydellinen ajoitus. Däsdä dulee varmasdi dosi hyvä livedauhoidus.

En ole lainkaan varma siitä pystynkö ylipäätään laulamaan. Tai jos pystyn, niin minkälaisin seurauksin? Vuonna 2003 edellinen flunssassa laulamani keikka johti lääkärin syyniin ja kolmen seuraavan esiintymisen perumiseen – tuolloin ääneni katosi kuin pieru Saharaan. Miten käy nyt?

Vastaus selviää pian: trilogian ensimmäinen keikka onkin edessä lähes saman tien. Osoittautuu, että minusta kyllä lähtee ääntä – en vain tunnista sitä omakseni. Jos pitäisi veikata, niin arvaisin solistin olevan M.A. Numminen.

Lavalla on vaikeaa. Joka puolelta kuuluu kummallisia surinoita ja pirinöitä, joitakin johtoja on oikosulussa. Kolmannessa kappaleessa kitarastani katkeaa kieli ja käyn noutamassa varakitaran. Sekään ei kuulosta yhtään siltä miltä pitäisi, ämyristä tulee outoa rutinaa.

Keikan alkupuolella murehdin nauhoitusta ja yritän skarpata omaa suoritustani. Minulla ei ole hauskaa, puristus mailasta on liian kova. Setin puolivälin kieppeillä lopulta tajuan, että kaikista teknisistä ja lauluääneeni liittyvistä ongelmista johtuen tältä keikalta tuskin saadaan mitään julkaisukelpoista, peli on jo menetetty. Rentoudun. Loppukeikka sujuukin oikein mukavissa merkeissä. Viimeisten kappaleiden aikana jopa hiukan riehaannun.

Tällä torstain risteilyllä väkeä on vielä vähänlaisesti ja yleisön keski-ikä korkeanpuoleinen. Tunnelma on hivenen erikoinen: suurin osa kansasta hiihtelee keikan aikana paritansseja, koreografioita on huvittavaa seurata vaikkapa Jennifer Aniston -kappaleen aikana – pitäisikö sen tahtiin mennä jiveä vaiko foxtrottia? Biisien väleissä vanhempi herrasmies käy pyytämässä tangoja. Valitettavasti minulla on tarjota vain pitkät kalsarit.

Jälkeenpäin toteamme, että tämä ensimmäinen keikka oli käytännössä kenraaliharjoitus. Ennen seuraavaa vetoa meillä on aikaa pistää tekniikan lisäksi kuntoon myös päät: nyt keikka alkoi sujua vasta siinä vaiheessa, kun nauhoitus unohdettiin. Huomenna en aio uhrata livelevylle ajatustakaan.

Olen myöhemmin messissä yöpalalla, kun Saarakin saapuu etsimään murkinaa. Hän kertoo törmänneensä käytävillä kolmeen tyttöön, jotka olivat Saaran tunnistettuaan pyytäneet häntä välittämään minulle kutsun saapua heidän hyttiinsä juomaan absinttia.

Menen sen sijaan oman hyttini suihkuun, väännän lämmöt täysille ja hengittelen jonkin aikaa kuumaa höyryä.

Perjantain yleisö on huomattavasti torstaita runsaslukuisempi. Nyt en murehdi nauhoitusta ja esityksen poljento onkin vapautuneempi, huolimatta siitä, ettei ääneni ole vieläkään kuosissa. Itse asiassa on ihme, että minusta ylipäätään lähtee ääntä: aamulla pelkkä puhekin oli kiven alla, se kumpusi pari oktaavia normaalia matalammalta. Luulin joutuvani turvautumaan illalla kyypakkaukseen. Sen tarjoamat kortisoniöverit saavat äänihuulet avautumaan, mutta varjopuolena on se, että vaikutuksen loputtua tilanne on entistä huonompi. Onneksi poppakonsteihin ei tarvitse turvautua, pystyn raakkumaan setin joten kuten läpi.

Toinen keikka onkin huomattava parannus ensimmäiseen nähden. Esityksen jälkeen arvelemme tyytyväisenä, että tästä saa varmasti poimittua jo useampiakin raitoja tulevalle äänitteelle.

Keikan jälkeen parikymppinen mieshenkilö tulee jakamaan ohjeita. Hänen mukaansa keikka oli ihan ok, mutta minun pitäisi esittää nopeampia kappaleita saadakseni nuoret mukaan. Myös hiukset olisi hyvä leikata.

Tällaisilla laivapesteillä ajan tappaminen on tietysti oma taiteenlajinsa. Minulla on mukanani kolme kirjaa, elokuvia ja kasa kuuntelemattomia levyjä. Matkan aikana en lue sivuakaan, en katso mitään, en kuuntele mitään. Minun oli tarkoitus kirjoitella – en tee sitäkään. En tee yhtään mitään. Lojun vain hytissä ja käyn silloin tällöin messissä. Silti aika ei käy pitkäksi, se vain hupenee johonkin – en ymmärrä mihin. Todella omituista.

Oma hyttini on yhdeksännellä kannella, muu bändi majailee kuudennessa kerroksessa. Keikkojen lisäksi kohtaan heitä satunnaisesti, lähinnä silloin kun satumme samaan aikaan messiin. Siellä innostutaan muun muassa kehittämään uusia tosi-tv-formaatteja. Itse katsoisin mielelläni esimerkiksi Narkomaanille morsian -ohjelmaa. Keltainen lehdistökin saisi uusia julkkiksia: Piri-Harrin, Subu-Ollin ja Bongi-Arin. Todetaan myös, että Uutisvuoto on jo tullut tiensä päähän: tilalle pitäisi ehdottomasti saada Kuukautisvuoto.

Kuten sanottu: laivalla taantuu.

Kolmas keikka räjäyttää lopullisesti pankin. Yleisö on hyvin mukana, soitto toimii ja alan tunnistaa laulustakin itseni. Meininki yltyy riehakkaaksi, lavan edustalta puhaltelevat hyvät vastaiset liidättävät bändiä aina havutuksille yltävään lentoon. Alastulo on kaikkea muuta kuin telemark, mutta mitä välii – me ollaan laivalla!

Lentsu on vihdoin selätetty, flunssassa laulamisen seurauksena ääni on hyvin harsoisessa kunnossa. Se kuitenkin pysyy kutakuinkin kasassa keikan loppuun asti ja lavan takana olevassa porraskäytävässä Ville toteaa, että taisimme tehdä juuri livelevyn. Se tietysti selviää lopullisesti kunhan pääsen rauhassa kuuntelemaan äänityksiä, mutta ainakin nyt tunnelma on hyvä. Se on täytetty!

Pikkutunneilla Ville saa mahtavan idean: hän ehdottaa juoksevansa hyttikäytävää niin nopeasti kuin pystyy Kellyn hytin ohitse samaan aikaan, kun Kelly astuu hytistään muina miehinä ulos. Minäkin innostun ja sanon tulevani katsomaan. Näin tehdään. Ville hakee vauhtia käytävän päästä ja huutaa olevansa tulossa. Kelly astuu kammiostaan suoraan eteen – PAM! Ville tipahtaa lattiaan kuin päin ikkunaa lentänyt varis. Makea nauru maittaa kaikille, kun hän hetken päästä palaa tajuihinsa.

Olen palaamassa myöhemmin hyttiini, kun etenemiseni pysäyttää käytävän seinältä toiselle huojuva, lyhyenpuoleinen peikko. Hän sönköttää: ”Anteekshi, mutta missähän täällä on she 2014, vai mikä vittu she oli, 2013…” Vastaan, että kakkoskannen hytit löytyvät seitsemän kerrosta alempaa – tämä on yhdeksäs kansi. Peikko tuijottaa minua ällistyneenä: ”Onksh tää yheksäsh kansi? NO, VOE HELEVETTI!”

Joku on oksentanut hyttini oven eteen. Mitä välii – me ollaan laivalla!

Sunnuntai-iltana seison laivaan johtavalla rampilla vartioimassa hissikyytiä odottavia soittimiamme. Keski-ikäinen nainen on kävelemässä laivaan päin, näkee soittimet ja tulee puhuttelemaan minua: ”Ovatkos nuo joitakin soittopelejä? Onkohan tuolla laivalla oikein orkesteri?” Vastaan, että itse olen juuri lähdössä näiden instrumenttien kanssa laivalta pois, mutta ymmärtääkseni yökerhossa pitäisi tänäänkin olla elävää musiikkia. ”Ai!” nainen iltahtuu: ”Olisikohan siellä sitten tänään se Anssi Kela?”