Kokoelmalevyyn liittyvät asiat pitävät minut tällä hetkellä niin kiireisenä, ettei bloggaamiselle jää pahemmin aikaa. Ajattelinkin siksi julkaista hieman kierrätettyä materiaalia: kolumnin, jonka kirjoitin viime lokakuussa ilmestyneen Rytmi-lehden 75-vuotisjuhlanumeroon.

♠    ♠    ♠

Selailin brittiläistä musiikkilehteä, kun huomioni kiinnittyi keikkailmoituksiin: Bon Giovi, Higher On Maiden, Mentallica, Eurosmith, Fred Zeppelin, Deft Leppard, Think Floyd. Monenkirjavilla cover-bändeillä näyttäisi olevan kissanpäivät. AC/DC-imitaattori Live/Wire rymsteeraa ilmoituksensa perusteella samoissa paikoissa kuin viereisellä sivulla mainostavat ”ihan oikeatkin” bändit.

Pukeuduin itsekin alkukesästä lainahöyheniin esittäessäni muusikkokavereitteni kanssa tv-ohjelmassa muutaman kappaleen Rainbowta ja Deep Purplea. Vastaanotto löi ällikällä: nettisivuni täyttyivät välittömästi sydämeenkäyvistä vetoomuksista saada nähdä kasaamani ryhmä lavoilla. Tällaisten keikkojen kysyntä tuntui itse asiassa olevan huomattavasti suurempi kuin niiden, joita teen omalla nimelläni. Olisikohan tästä pitänyt olla iloinen vai surullinen?

Olenkin alkanut miettiä pop- ja rock-musiikin tulevaisuutta uudenlaisesta perspektiivistä.

Tyylisuuntanahan tämä populaarimusiikki on vielä melko nuori: eihän siitä ole vasta kuin vajaat kuusikymmentä vuotta, kun Elvis vatkasi ensimmäisen kerran lanteitaan. Mozarteihin, bacheihin ja beethoveneihin verrattuna rokkia on ollut olemassa vasta tupakkatauon ajan. Keith Richards könyää edelleen lavoilla, siinä missä klassisen musiikin todelliset supertähdet ovat maanneet haudoissaan jo vuosisatoja. Silti näiden keskiajan maestrojen musiikkia jonotetaan edelleen kuulemaan – elossa olevien taidemusiikin nykysäveltäjien tehdessä teoksia pöytälaatikoihinsa.

Miten käy rock-musiikin klassikoille sitten kun aika lopulta niiden alkuperäisistä esittäjistään jättää? Haluaako yleisö siitä huolimatta edelleen kokea Satisfactionin ja Smoke On The Waterin livenä?

Annetaanpa ajatuksen lentää sadan vuoden päähän:

Vuoden 2109 Ruisrockin ehdoton vetonaula on Queen. Ryhmä on virallisen lisenssin haltija: se sai Suur-Aasian kulttuurikomissiolta tavaramerkin yksinoikeudella seuraavaksi kymmenvuotiskaudeksi. Mediassa on esitetty, että valinta osui juuri tähän ryhmään sen jälkeen, kun yhtyeen freddie mercury oli huipentanut plastiikkakirugisen muodonmuutoksensa leikkauttamalla suuhunsa täsmälleen oikeanlaisen purukaluston. Äänihuulet on myös luonnollisesti operoitu: kukaan ei pystyisi erottamaan tämän mercuryn ääntä alkuperäisestä Pyhästä Freddiestä.

Tänään Ruisrockissa kuullaan täydellinen mallinnus Queenin vuoden 1986 klassisesta Wembleyn keikasta. Esitys näyttää viimeistä piirtoa myöten oikealta. Se myös kuulostaa niin aidolta, että musiikin voisi miltei vannoa olevan peräisin alkuperäiseltä, yli sadan vuoden takaiselta tallenteelta. Lavarakennelman yläosasta tuprahteleva Antidopingtoimikunnan valkoinen merkkisavu kuitenkin vahvistaa, että soitto todellakin tulee muusikoiden sormista.

Aikaisemmin päivällä sivulavalla nähtiin Sibelius-Akatemian ensemble esittämässä uusia, vartavasten tähän tilaisuuteen tehtyjä kappaleita. Lavan edessä moshpitissä riehui kuitenkin vain kourallinen musiikillisia elitistejä, suurta yleisöä apurahataide ei pahemmin kiinnosta. Massat haluavat kuulla klassista musiikkia: Queen, Madonna ja Dokken vetävätkin kiertueillaan stadionit täyteen ympäri maailmaa. Ne ovat tänään suositumpia kuin koskaan.

♠    ♠    ♠

Mikäli kuvailemani visio tuntuu utopistiselta, niin katsokaapa seuraava video ja miettikää uudestaan: