Levytysrintamalla on viime ajat paiskittu hommia aamusta iltaan, kahdessa eri studiossa. Bloggaamista en ole ehtinyt edes ajatella, yli viikon tauko postausten välillä taitaakin tässä blogissa olla lähes historiallinen.

Tilanne alkaa kuitenkin rauhoittua. Maanantaina on vielä livelevyn masterointi, mutta heti sen jälkeen albumi lähteekin painoon ja pääsen siitä vähäksi aikaa eroon. Elämä asettuu takaisin uomiinsa. Toivottavasti.

Kiireessä viikontakainen keikkakin on jäänyt raportoimatta. Yritänkin seuraavassa palata muistoissani kauas Turkuun…

♠    ♠    ♠

Menomatkalla pysähdymme Salon tienoille rakennettuun viihtymishelvettiin. Tekisi mieli nauttia kupponen kuumaa kaakaota, mutta kanssamme samaan hetkeen on varikkokäyntinsä ajoittanut pari bussilastillista venäläisiä turisteja, jotka tukkivat kahvilan kaksi linjastoa. En viitsi lähteä jonottamaan, mutta huomaan, että taaempana on Hesburgerin tiski vailla asiakkaita. Lampsin katsomaan saisinko kaakaoni sieltä. Saanhan minä. Yllätyksekseni Hesburgerin myyjä lähtee juoksemaan kuppostani edellämainitulta kahvilan tiskiltä, ryysää suoraan venäläisten väliin, lorottaa automaatista kaakaon mukiin ja kipaisee takaisin omaan putiikkiinsa – 1,50 kiitos.

Kävellessäni juomaa hörppien ulko-oven suuntaan mieleeni tulee, että mitähän kaakaoni olisi maksanut jos olisin itse jonottanut sen. Käyn kurkkaamassa hinnan: 1,70!

Tässä siis rahanarvoinen vinkki kaikille kotimaan matkailijoille: Suomusjärven Kivihovissa kaakao on Hesburgerin tiskillä 20 senttiä edullisempaa kuin täysin sama tavara kahvilan puolella. Käyttäkää tätä porsaanreikää hyväksenne niin kauan kuin tavaraa riittää!

Ulko-ovilla paikalle pamahtaa Antti Raiski, kymmenen vuoden takainen tangokuningas. Antti on tuttu naama Nummelan ajoilta, parikymmentä vuotta sitten tuli pyörittyä samoilla treenikämpillä. Vaihdamme kuulumisia, valittelen keikkojen vähyyttä. Antti sanoo, että ihan sama on heidänkin puolellaan: viikkokeikkoja ei enää pahemmin ole, on vain perjantait ja lauantait.

Matkan taas jatkuessa mietin Antin käyttämää termiä heidänkin puolellaan. Iskelmän ja pop/rock-musiikin välillä seisoo tosiaan melkoinen Berliinin muuri. Minäkin ajattelen juuri noin: on meidän puoli ja sitten on se toinen, se jonne ei ole menemistä. (Tai jos kuitenkin menee, niin sieltä ei ainakaan ole paluuta.) Kuitenkin tässä tehdään periaatteessa ihan samaa hommaa – tavallaan älytön kahtiajako. On silti kiinnostavaa huomata, että tuo muuri nähdään – ja koetaan luultavasti ihan yhtä korkeaksi – myös iskelmälandiassa. Meidän puoli ja teidän puoli. Kaksi maailmaa, jotka törmäävät toisiinsa vain huoltoasemilla.

Keikkapaikka, yökerho Kooma, osoittautuu oikein päteväksi. Riittävän kokoinen lava ja takahuone, josta on suora pääsy estradille. Pelkästään näiden seikkojen toteutuessa keikkapaikkaa voidaan jo pitää hyvänä. Ongelmiakin kuitenkin on: soundcheckissä huomataan, että kitaravahvistimet pitävät infernaalista pörinää. Kyllähän styrkkarit aina hiukan hurisevat, mutta tämä on nyt jotain ihan muuta kuin normaalia. Sekä minun että Villen vahvistimia vaivaa sama tauti, viikon takaisilla laivakeikoilla tällaista pulmaa ei ollut. Äänimiehet kokeilevat kaikkea mahdollista, mutta lopulta mikään ei auta: pörinä pysyy ja sen kanssa on vain yritettävä elää. (Bändin keskuudessa ilmiö tunnetaan jo vanhastaan nimellä induktiosilmukkahätä.)

Keikkaa odotellessamme päätämme listata kaikkien aikojen parhaat tv-sarjat. Viattomalta kuulostava hanke venähtää useampituntiseksi väittelyksi, johon liittyy politikointia ja lobbaamista. Suljetuksi aiottu lippuäänestys ei lopulta olekaan erityisen suljettu. Jonkinlainen konsensus kuitenkin saavutetaan: jokainen listaa 15 mielestään parasta sarjaa, niiden saamat pisteet ynnätään yhteen ja näin muodostetaan top 10 -lista, jonka kaikki pystyvät allekirjoittamaan. Lista on seuraavanlainen:

Viisi ääntä saavuttaneet sarjat:

Langalla
Office (alkuperäinen brittiversio)
Rimakauhua ja rakkautta

Neljä ääntä saavuttaneet sarjat:

Simpsons
Taistelutoverit

Kolme ääntä saavuttaneet sarjat:

Fitz ratkaisee
Kylmä rinki
Frasier
Pitkän Jussin majatalo
Salaiset kansiot

Sopranosin puute pistää tietysti ensimmäisenä silmään, se sai vain kaksi ääntä (minun ja Villen). Myös Twin Peaksin poisjääminen aiheuttaa polemiikkia. Lista on kuitenkin äänestetty demokraattisen päätöksenteon hengessä – ja demokratiaan kuuluu se, että typerilläkin mielipiteillä pääsee vaikuttamaan.

Top 10 -listaan jätetään joka tapauksessa varaus sille, että yksinkertaisesti unohdimme jonkin merkittävän sarjan olemassaolon.

Listoista puheenollen: puolta tuntia ennen keikkaa minulta aletaan tinkiä illan biisilistaa. Sellaista ei huvita tehdä. Lopulta totean, että biisilistat ovat auttamattomasti ysäriä – eiköhän tässä olla tehty jo niin paljon keikkoja, että pystymme esiintymään ilman lappujakin.

Näin tehdään ja keikasta tulee lähes lyömätön. Se nousee minun ja yhtyeeni rankingissa Aukion jälkeisissä esiintymisissä ehdottomasti kolmen kärkeen. Hienosti myötäelävää yleisöä on kelpo määrä ja soittokin kulkee. (Se kulkee itse asiassa huomattavasti paremmin kuin yhdelläkään livelevyä varten äänitetyistä laivakeikoista. Tyypillistä.) Biisilistattomuus on mukavaa. Se tarjoaa yllätyksiä itsellenikin, esimerkiksi Villen räjäyttäessä suoraan edellisen kappaleen perään biisin, joka itsellä ei ollut tullut edes mieleen.

Yleisön keskuudessa muuan naishenkilö haluaisi kovasti kuullakseen Ensilumi -kappaleen, hän huhuilee sitä keikan alussa jokaisen biisin perään. Pahoittelen, että valitettavasti kyseinen kappale ei ole mitenkään mahdollinen – en muista edes sen sävellajia, soinnuista ja sanoista puhumattakaan. Seuraavan biisin jälkeen kajahtaa jälleen: ”Soittakaa Ensilumi!” Esitän taas samat pahoittelut; kappaletta ei ole soitettu seitsemään vuoteen. Muistan siitä vain sen verran, että kitarassani oli capo (en tosin muista missä kohtaa kaulaa) ja introssa joitain ei-ihan-perussointuja. Esitämme taas muuta ohjelmistoa. Tällä välin ääni kellossa on muuttunut: viimeisen soinnun hiivuttua samainen nainen mylvähtää: ”TREENATKAA SE VITUN ENSILUMI!”, kääntyy ja astelee niskojaan nakellen pois.

Pitäisiköhän se nyt sitten oikeasti treenata?

Tuota episodia lukuunottamatta keikalla vallitsee juhlallisen hyvä poljento, takahuoneessa on keikan jälkeen erittäin tyytyväisiä musikantteja. Aina tämä homma ei välttämättä tunnu siltä, että se oikeasti kannattaisi. Tänään tänne kuitenkin kannatti tulla.

Hotellin aamiaisella ilahdun – jogurtin lisukkeeksi tarkoitettujen asioiden joukossa on myös talkkunaa! Pakkohan sitä on syödä, edellisestä kerrasta onkin luultavasti yli kolmekymmentä vuotta. Lapsuudessani syötiin usein talkkunaa piimän kera.

Se maistuu juuri siltä miltä muistinkin: aika helvetin pölyiseltä.