Anssi Kela

Aurinkoinen sunnuntaipäivä. Armi lojuu verannan lattialla ja mutustaa kumisaapasta (niille, jotka eivät lue tätä blogia säännöllisesti: Armi on koira). Itse pötköttelen sohvalla ja mietin miten näin upean päivän saisi hassattua. Moni menisi minun pöksyissäni nyt ulos, vaikkapa tekemään reimasti pihatöitä tai pelaamaan krokettia. Tai sitten voisi lähteä hiukan pyöräilemään, ajaa esimerkiksi ratsaamaan Kumpulan Kyläjuhlat (takapyörän pinnoissa pärisevä räpätin herättäisi Limingantiellä taatusti ansaittua ihailua).

Päätän kuitenkin päivittää blogia. Pitkästä aikaa saa kirjoitella aivan rauhassa.

Mutta mistä aiheesta? On joitakin aiheita, jotka ovat odotelleet jo pitkään kirjoitusvuoroa, mutta tällaisena päivänä en oikein inspiroidu niistä. Nyt tekee mieli köllötellä älyvapaasti tajunnanvirrassa.

Kirjoitan Naamattuun avunpyynnön: Tänään olisi aikaa kirjoittaa blogipostaus, en vain kekkaa mistä aiheesta. Ehdotelkaa aiheita, kirjoitan jostain ehdotuksestanne.

Pian aiheita alkaakin rullautua pyyntöni alle – siunattu Facebook! En jaksa valita vain yhtä aihetta, teen sen sijaan raskaan päätöksen kirjoittaa jotain niistä kaikista.

♠    ♠    ♠

Nalle: “Hitler on aina ajankohtainen.”

Googletan Hitlerin. Huomaan, että hänen syntymä- ja kuolinpäivänsä ovat molemmat huhtikuussa, siinä mielessä Adolf ei ainakaan juuri nyt ole kovinkaan ajankohtainen. Hitleristä tulee kuitenkin mieleen, että näin hiljattain kuvan kylpyhuoneesta, jonka seinään oli kaakeloitu suuri hakaristi.

Googletan uudestaan: hakaristi kylpyhuoneen seinällä. Heti ensimmäisestä linkistä tärppää, katsokaa itse. Toivotan kyseisen kylppärin omistajalle onnea siinä vaiheessa, kun luukkua pitäisi alkaa myydä.

♠    ♠    ♠

Nanna: “Kirjoita mitä odotat tulevalta kesältä ja sitte elokuun lopussa katsaus, jotta mitä oikeasti tapahtui…”

Enpä ole tainnut ladata tulevaan suveen mitenkään jykeviä odotuksia. Sanotaan nyt vaikka kulahtanutta kevennystä siteeratakseni, että tänä kesänä yritän pitää itseni miehenä.

(Tästä suora leikkaus elokuuhun, jolloin horjun piikkikoroissa ulos tanskalaiselta klinikalta.)

♠    ♠    ♠

Nalle: “Njääh, kirjoita vaikka suhteestasi Ronnie James Dioon. Mulle se oli THE ääni, joka nyt siis meni. Pääsitkö koskaan tapaamaan?”

Jotenkin Dio oli niitä hahmoja, joiden oletti elävän ikuisesti. Muistan kuinka ajattelin jo 80-luvulla miehen olevan tosi vanha, olikin inspiroivaa seurata hänen edesottamuksiaan vielä vuosikymmeniä myöhemminkin. On ollut rohkaisevaa havaita, ettei vanheneminen välttämättä tarkoita muumioitumista – vaikka ulkoisesti Diossa olikin tiettyjä viitteitä mahdolliseen balsamointiin.

Minullekin Ronnie James Dio oli se kaikkein kovin laulaja. Sekä omassa genressään ja ehkä muutenkin. Hänellä oli ääni, jollaisesta voin itse vain haaveilla.

En koskaan tavannut pikku jättiläistä. Suhtaudun ylipäätään hieman varauksellisesti sankareittensa tapaamiseen. Olisin pari vuotta sitten päässyt tapaamaan Neil Youngia hänen Helsingin keikkansa jälkeen, mutta lähdin kuitenkin mahtavan konsertin jälkeen kotiin. Mitä olisin sanonut? Terppa? Hieno keikka?

Ihailen mieluummin idoleitani etäältä.

♠    ♠    ♠

Antti: “Tiesittekö, että Vöyrin postinumero on 66600. Sattumaako?”

Ei ole sattumaa. Ilmestyskirjan ajat ja vitsaukset ovat täällä. Vöyri on Babylon, tuo portto, joka iljetyksillään on vietellyt kaikki kansat juomaan vihan viiniä.

♠    ♠    ♠

Tuire: “Mielipide euroviisuista, esim. voittajasta ja suomen sijoituksesta ja suomen edustajasta.”

Voisin lausua aiheesta painavan mielipiteeni jos olisin katsonut edes sekunnin ajan tämän vuoden viisuja. Koska en ole, katson olevani jäävi. Edes Suomen edustuskappale ei ole sattunut osumaan korviini.

Ilmeisesti finaalissa Suomen antamat pisteet oli luettu McDonald’sin ja Andiamon logojen edessä? Hyvin kelattu.

♠    ♠    ♠

Miia: “Luetko fanipostin kaikki ite? Mietin vaan kun mun kirje on tainnu hävitä itellan pusseihin, on ollu kirje reissussa jo kohta kuukauden…”

Perinteistä fanipostia tulee nykyisin enää melko harvoin. Luen tietysti kaikki kirjeet, jotka käsiini päätyvät.

Itse asiassa sinun kirjeesi (sekä pari muuta) lojuu jossain työpöydän sedimenttien alla. Vastauksen lähettäminen on tosiaan kestänyt luvattoman kauan. Syy ei ole postimiehen, vaan ainoastaan oman saamattomuuteni – yritän vääntää selkärankaani jonkinlaista ryhtiä.

♠    ♠    ♠

Mikko: “Kirjoita mielekkäistä ja hyvistä elokuvista! Tai sitten vain akustisista kitaroista.”

Viime aikoina olen katsellut harvinaisen vähän elokuvia. Dvd:ltä viimeksi on tullut väijyttyä Death Proof ja LA Confidential, edellistä elokuvateatterivisiittiä en edes muista. Olisikohan ollut Inglourious Basterds? Leffoissa käyminen on hauskaa, pitäisi käydä enemmän.

Maailman paras elokuvahan on tunnetusti The Big Lebowski. Vastaväitteitä ei hyväksytä.

Ja ainoa oikea akustinen kitara on merkiltään C.F. Martin. Vastaväitteitä ei hyväksytä.

♠    ♠    ♠

Virpi: “Olin vähän samoilla linjoilla kuin Nanna: oikein sellainen perinteinen kouluaine otsikolla ‘Minun kesälomani’. Alkaa luonnollisestikin sanoilla ‘Tänä kesänä minä…’”

“Tänä kesänä minä kohotan sorron vahvistaman käteni maa-planeetan vallanneita jättiläishämähäkkejä vastaan.” Nuo olivat Keijo-enon viimeiset sanat syksyllä 1987. Hämähäkit tulivat helmikuussa.

Tuolta näyttävät tulevan tieteisdekkarini kolme ensimmäistä lausetta.

♠    ♠    ♠

Santtu: “Miten ois yhteiskunta, sen epäkohdat ja unohtamatta sen etuja?”

Minulla ei ole mitään lisättävää Olli Kuhtajan esittämään rajuun yhteiskuntakritiikkiin, allekirjoitan joka sanan:

♠    ♠    ♠

Kimmo: “Mikä tai mitä olisit nyt jos et olisi muusikko…”

Olisin joko pelikaani tai sitten marjapuuron faarao.

♠    ♠    ♠

Herkko: “Tallinnan aukio.”

Googletin Tallinnan aukion. Hakukone tarjosi sitä yhteenkirjoitettuna: Tallinnanaukio sijaitsee Itäkeskuksessa. Google linkitti edelleen Iltalehden keskusteluun, jossa todetaan seuraavaa: “Itäkeskuksen Tallinnanaukio on niin täynnä humalaisia örveltäjiä, ettei sinne enää viitsi mennä. Paikkahan on kuin apinatarha, jossa saa väistellä jos jonkinlaista riehujaa, huutajaa tai makailijaa. Heilläkö on oikeus öykkäröintiin ja ns. kunnon kansalaisilla vain velvollisuus alistua, sietää ja väistellä?”

Mielestäni myös kunnon kansalaisilla pitäisi ehdottomasti olla oikeus öykkäröintiin!

♠    ♠    ♠

Liisa: “Miten olisi Elämää suuremmat kysymykset, Tapahtui kerran kesällä, Minä vuonna 2026, Onko ihmiskunta rappiolla?, Mihin matka?, Tarina jostain esineestä, Tarina jostain biisin nimestä, joku ajankohtainen yhteiskunnallinen aihe… vieläkö haluat lisää aiheita?”

Kiitos, nämä riittävät kyllä.

Elämää suuremmat kysymykset: En tiedä elämää suuremmasta, mutta ainakin usein hyvin ajankohtainen kysymys on ONKO MUKA?

Tapahtui kerran kesällä: Talutin polkupyörääni kotipihalla Kauniaisissa. Olin ehkä seitsemän tai kahdeksan, en muista tarkasti.

Minä vuonna 2026: Vuonna 2026 olen laskujeni mukaan 54 vuotias. Asuntolainaa on tuolloin jäljellä vielä 13 vuotta. Sitä maksellessa päivät kuluvat rattoisasti ilmastonmuutoksen helliessä kotipihani oopiumviljelmiä. Yakuzan katkaisemaa vasemman käden pikkusormea on toisinaan ikävä.

Onko ihmiskunta rappiolla: Osa on, osa ei. Ihmiskunnan jakaminen kahteen osaan – niihin, jotka ovat rappiolla ja niihin, jotka eivät ole – onkin sitten minua viisaampien tehtävä. (Jos minä kuitenkin joutuisin tuon jaon tekemään, niin luultavasti pistäisin koko ihmiskunnan vastaamaan kysymykseen mikä on maailman paras elokuva? Ne, jotka vastaisivat, The Big Lebowski, eivät olisi rappiolla. Loput olisivat.)

Mihin matka: Suunnitelmissa on matkustaa viidentoista minuutin päästä television ääreen katsomaan formulakisaa. Matka on pituudeltaan 32 askelta (joista 18 ovat portaita) ja vaarana on joutua koiran nuolemaksi.

Tarina jostain esineestä: Ensimmäinen silmiini osuva esine on pöydälläni oleva capo. Capo on kitaran otelaudalle kiinnitettävä lisälaite, joka avulla musikantti voi helposti nostaa soitettavan kappaleen sävellajia. Ensimmäinen asia, joka puolestaan caposta tulee mieleen, on pieni anekdootti muutaman kuukauden takaa:

Olin palaamassa kotiin ruokaostoksilta, kun näin pihallani vieraan auton (Audi). Autosta astui ulos Koop Arponen. Hän tuli tervehtimään ja kysyi, että olisikohan minulla kenties lainata hänelle capoa?

En ollut koskaan aikaisemmin tavannut Koopia. Hän kuitenkin sattui tuona päivänä olemaan pienimuotoisella keikalla kotinurkillani ja oli ennen esitystään huomannut unohtaneensa caponsa. Muuan kaverini oli paikalla ja antoi Koopille vihjeen tulla minun puheilleni.

Koop sai minulta kitaraansa capon ja pääsi tekemään keikkansa. Näin me artistit puhallamme yhteiseen musiikin hiileen!

♠    ♠    ♠

Armilla on hikka ja formulatkin ovat pian lähdössä Turkissa lämmittelykierrokselleen. Lyön siis tälle postaukselle pisteen tähän. Kiitokset aiheistanne! En sitten loppujen lopuksi joutanutkaan vastata läheskään kaikkiin, kirjoitin kuitenkin sen minkä ehdin.

Tavastian keikalla käyneet varmasti panivatkin merkille, että myytävänä oli pitkästä aikaa t-paitoja. Edellisen kerran paitoja taisi olla kaupan Suuria kuvioita -kiertueella vuonna 2003, joten onkin jo korkea aika hiukan päivittää garderobeja.

Tarjolla on kolmea erilaista mallia:

Tämän paidan mukana tulee kangastussi, jolla saa vetää ruksin haluamaanssa ruutuun. Kohderyhmänä eivät siis ole pelkästään fanini, vaan myös kaikki ne, joiden mielestä olen syvältä. Paidan markkinat ovat siis rajattomat!

"Onko täällä kova meininki?" Anssi kysyy. "Ei mitenkään erityisen kova!" yleisö vastaa. Kannattaa huomata, ettei tässä paidassa lue lainkaan nimeäni, joten paita toimii erinomaisesti piilofanituotteena.

Magnum-paita on pakollinen ostos kaikille tuon maailman vähäisimmän sarjakuvan ystäville!

Teetätin paitoja kokeeksi pienen sarjan. Tavastialla kauppa kävi kohtuullisesti, mutta paitoja jäi pyörimään nurkkiin vielä jonkin verran. Jos menekkiä tuntuu olevan, niin painetaan niitä sitten lisää. Jos ei, niin nämä jäävät harvinaisuuksiksi.

Kova meininki ja Magnum -paitoja on saatavilla myös lady fit -malleina. Paitojen ostajat saavat kaupan päälle Kaivos-singlen.

Tässä vaiheessa useimpien trend settereiden hampailla onkin varmasti jo kysymys mistä, oi mistä niitä saa? Näitä tyylikkäitä vaatteita on tietysti mahdollista lunastaa itselleen nykyaikaisesti internetin välityksellä, Rokkikaupan kautta. Tuohon vasemmalla olevaan päävalikkoon onkin ilmestynyt pysyvä linkki omalle sivulleni Rokkikaupan saitilla. Hintatiedot, maksutavat ja sen sellaiset selviävät sieltä (sama linkki myös tuossa pari riviä ylempänä).

Koska pelkästään pehmeät paketit ovat tylsiä, voi Rokkikaupasta paitojen lisäksi ostaa myös levyjäni – jolloin postiluukusta jysähtää puolikova paketti. Vai puolipehmeä? Vaikea sanoa.

Kaikkien levylaulajien luonteenpiirteisiin kuulunee jonkinasteinen narsismi. Olen viime vuosina huomannut, että minun narsismini ilmenee erityisesti oman nimen aktiivisena googlettamisena. Siinä missä muut tuijottavat itseään peilistä, minä taon anssi kelaa nettiselaimen hakukenttään. En oikein tiedä miksi.

Olen kuitenkin kantapään kautta oppinut, ettei oman nimensä perässä kannata hypätä suinpäin mihin tahansa – ainakin tiettyjä nettikeskusteluja on syytä välttää. Anonyymi nettikirjoittelu ei nimittäin esitä ihmiskuntaa mitenkään mairittelevassa valossa. Netissä on tunnetusti mahdollista purkaa omaa pahaa oloaan rääkymällä puskista rumalla äänellä näkymättömille kohteille ja monet tarttuvatkin tähän optioon enemmän kuin kernaasti.

Ukkosenjohdattimena oleminen on toisinaan kuumottavaa. Vaikka nahka kuinka parkkiintuisi, niin oikein pahansuovalle ja vihamieliselle itseään koskevalle sapiskalle ei tule koskaan täysin immuuniksi. Siksi osa nettikirjoittelusta onkin parempi jättää kokonaan noteeraamatta.

Ajattelin nyt kuitenkin tehdä poikkeuksen ja suorittaa sukelluksen pohjamutiin. Tuli nimittäin mieleen, että voisi olla hauskaa ruopata näytteitä rumimmista klönteistä tähän blogiin ja suhtautua niihin asian vaatimalla vakavuudella.

Seuraavassa siis sitaatteja sukelluksestani syvään jokeen. Jätän mainitsematta mistä ne ovat peräisin. (Kirjoitusvirheet kuitenkin säilytän.)

♠    ♠    ♠

umpikelalle: lopeta se d soinnun kokoaikainen toisto..ihmiset tykkäävät vaihtelusta. Tuotekehitys, anyone?

Tein pistokokeen: valitsin tuotannostani umpimähkään kymmenen kappaletta ja ynnäsin kuinka monasti eri soinnut esiintyvät niiden sointukierroissa. Poimin pelkästään sointujen perusäänet, en molleja ja duureja tai visaisempia käännöksiä. Tässä tulokset:

A – 55 kertaa
H – 50 kertaa
E – 41 kertaa
D – 39 kertaa
G – 34 kertaa
C – 22 kertaa
F – 21 kertaa
F# – 20 kertaa
C# – 5 kertaa
G# – 3 kertaa
Bb – 2 kertaa
D# – 0 kertaa

Syytös siitä, että käyttäisin vain pelkästään D-sointua on siis tuulesta temmattu – D on vasta neljänneksi yleisin!

Tämä analyysi osoitti kuitenkin akilleen kantapään: D#-pohjaisia sointuja ei löytynyt lainkaan. Epäkohta, johon tulevissa sävellyksissä tulee selkeästi kiinnittää huomiota.

♠    ♠    ♠

[Liittyen X Factor -esiintymiseen] Anssi oli valkoinen kuin lakana! Esiintyminen tosi maanista, ihan kuin olisi ollut aineissa.

Hipiäni on senlaatuinen, että se on joko valkoinen tai punainen, ruskeaa siitä ei tule. Olen saanut punatukkaisen pigmentit äitini puolelta. Melanoomahammasta ei erityisemmin kolota, joten tyydyn olemaan myllärin värinen.

Muutamaa tuntia ennen X Factor -esitystä nautiskelin ruuaksi falafel-pyöryköitä valkosipuli-kermaviilikastikkeella ja lohkoperunoilla. Tämän jälkeen popsin takahuoneessa vielä karkkeja ja viinirypäleitä, kulautin niiden kyytipojaksi minttuteetä. Karkkikulholla tuli käytyä sen verran taajaan, ettei jonkinasteista sokerihumalatilaa voida sulkea pois. Teessä oli luultavasti hiukan kofeiinia – toisaalta vastapainoksi myös teaniinia, joka on rauhoittava aine. Siinä mömmöt, joita esityksen hetkellä jylläsi elimistössäni.

♠    ♠    ♠

Kamala rasvaletti! Tekis tuolle lookilleen jotain. Huomenta Suomessakin oli niinkuin joku ojasta löydetty. Myötähäpeä.

Myönnän lyöneeni frisyyriäni laimin.

♠    ♠    ♠

Jos Anssi eka opettelisi soittamaan ja sitten soittaisi yhdenkin enemmän kuin 3 sointua vaativan biisin niin ehkä Hänetkin nostettaisiin Suurten joukkoon…Sitä odotellessa pyyhin per**ttäni Nummela albumin kannella…

Soittamaan olen opetellut yli 30 vuoden ajan. Ehkä vielä jonain päivänä opinkin.

Edellä mainittua kymmenen kappaleen pistokoetta suorittaessani en törmännyt yhteenkään kolmen soinnun kappaleeseen. Sointuja oli huomattavasti enemmän – Mikan faijan BMW:ssäkin peräti viisi!

Kannan huolta tämän kommentin kirjoittajan hygieniasta. Nummela-albumin kannet eivät luultavasti tarjoa kovinkaan imukykyistä paperia takapuolen pyyhkimiseen. Lisäksi kansipaperi on laadultaan kovaa, peräaukon ympärille saattaa helposti tulla ikäviä haavaumia. Erityisen riittoisaakaan se ei ole, tulee kalliiksi ylläpitää intiimihygieniaa pelkästään Nummelan kansilla.

Hetkinen – ehkä tämä selittääkin albumin mahtavat myyntimäärät?

Tulee mieleen IRC:issä ollut ryhmä “tapetaan Anssi Kela ruosteisilla lusikoilla”. Kela kuulemma oli “tyrmistynyt” tuosta ryhmästä, mutta rikosilmoitusta siitä ei olla tehty.

Kuulen tällaisesta ryhmästä nyt ensimmäistä kertaa. Olen tyrmistynyt.

oon ollu yhellä Anssi Kelan keikalla ja nimmaria hakiessa puhuin Anssin kans eikä se puhunu kuin 3 sanaa ja ite puhuin sille ainaki 23 sanaa

Vaikuttaa tosiaan siltä, että käyty dialogi on ollut pahasti yksipuolinen, tätä on luonnollisesti näin jälkikäteen pahoiteltava. Lohduttaudun kuitenkin sillä, että todennäköisesti nuo lausumani kolme sanaa ovat olleet sitäkin painavampia, vuosikymmenten paineessa kiteytyneitä sanojen rubiineja.

Formula 3-autoilun lopettaminen oli viisas päätös Anssilta, hänhän loukkaantuikin muutama vuosi sitten. Nyt tarvittaisiin lisää viisaita päätöksiä. Anssista saa sen vaikutelman, että hän on ollut jonkin aikaa tuuliajolla. Imago on artistille tärkeä. Omaa imagoa vahingoittavat tekijät kannattaisi karsia elämästä kovalla kädellä.

Vahvoja elämänhallinnan vinkkejä tuntemattomalta henkilöltä – kiitän näistä viisauksista.

Imago on tosiaan artistille tärkeä. Itse olen kuitenkin aina ajatellut, että elämässä saattaisi olla vielä imagoakin tärkeämpiä asioita, mm. elämä itse. Niitä annetaan jokaiselle vain yksi kappale. Ainakin minusta olisi kurjaa jättää tekemättä hauskoja ja mielenkiintoisia asioita vain siksi, etteivät ne sovi imagoon.

Anssi Kela ja keskutelun taso on korkea. Mikä onkaan Anssin koulutus, laulava rallikuski. On siinä miehellä varaa nauraa kenellekään.

Kirjoittajan havainto on oikeansuuntainen, opintieni jäi tosiaankin lyhyenpuoleiseksi. Kirjoitin lukiosta M:n paperit, mutta sen jälkeen en ole käynyt kouluja, laulamistakaan ei ole tullut opiskeltua. Minulla ei ole oikeaa ammattia, kirjoittelen vain lauluja ja puuhastelen jonninjoutavuuksia.

Varaa nauruun ei totisesti ole.

[Liittyen Tavastian ilmaiskeikkaan] Olihan ohjelmatoimistolla asianmukainen rahankeräyslupa haettuna ja uuden rahankeräyslain vaatima erillinen tili jonne kerätyt varat tilitetään? Mikäli ei niin maksimirangaistus lainvastaisesta rahankeräyksestä on kaksi vuotta vankeutta. Mikäli lupaa ei ole, ohjelmatoimiston keräämät 1850 euroa menetetään valtiolle. Kiitos että luvattomasta keräyksestä ilmoitettiin oikein lehdessä.

Aivan – linnaan koko sakki! Se, että tuollaista järjestetään on kaikilta muilta pois!

Anssi Kela hengissä! Siinä meni sekin toivo, ettei sitä kiljukaulaa enää kuulisi tai näkisi, mutta tuolla se tuli Kampissa vastaan jonkun toisen wannabe-rämpyttäjän kanssa. Narkkareilta näyttivät molemmat.

Huhut kuolemastani ovat vahvasti vähäteltyjä.

Tunnistan kyllä tästä kuvauksesta itseni, mutta kiinnostaisi tietää kuka tuo seuralaiseni on ollut? Törmäsin joitakin aikoja sitten Kampissa Zarkus Poussaan, hän ei kuitenkaan mielestäni näytä narkkarilta.

Tavastian keikan tarjoama hybris ei kestänyt  kauaa: jalat jysähtivät ilmasta tonttiin jo parin vuorokauden päästä Euran Sieravuoressa. Useita satoja vetävään saliin oli pakkautunut ehkä nelisenkymmentä ihmistä seuraamaan esitystämme. Näistäkin vain parikymmentä oli oikeasti kiinnostuneita keikasta, loput keskittyivät baaritiskin antimiin ja toisiinsa. Jotkut kävivät esityksen aikana jopa tiedustelemassa miksaajaltamme, että kuinkahan kauan tuota möykkää vielä kestää – pitäisi jo päästä laulamaan karaokea.

Kyllähän tällaisilla olosuhteilla on muusikoihin lannistava vaikutus, ei sille voi mitään. Tuo parinkymmenen aktivistin etujoukko piti lavan edustalla kiitettävästi tunnelmaa korkealla, mutta eihän sitä voinut myöskään olla huomaamatta, ettei tuon eturivin takana ollut mitään. Pelkkää tyhjää.

Yritän tietysti olla näissäkin tilanteissa ammattilainen ja pistää lavalla parastani. Huonoa lipunmyyntiä ei milloinkaan pidä kostaa niille, jotka tikettinsä kuitenkin ovat lunastaneet – sen hinnalle pitää aina tarjota vastinetta. Soitannollisesti keikka olikin mielestäni hyvä, settiin pujahti lennosta pari hauskaa, harvemmin kuultua yllätystäkin: Euran Daltoneista inspiraationsa saanut Kipinöitä sekä eturivin toiveesta esitetty Manowarin All Men Play On Ten.

Yritys oli siis hyvää puolin ja toisin: aktivistit puhalsivat kipinään liekkiä ja orkesteri soitti heille sydämestään. Aina nämä tekijät eivät kuitenkaan riitä. Katastrofaalisen huonoa lipunmyyntiä ei pystytty mielissä painamaan taka-alalle ja niinpä keikan jälkeen takahuoneessa puuskuttikin lyöty yhtye. Nämä ovat niitä nöyryytyksen hetkiä, jolloin koko homma tuntuu periaatteessa aika turhalta. Mitenköhän kaukana tai lähellä on se piste, jonka jälkeen tällaisia pettymyksiä ei jaksa enää niellä? Olemme nyt aika vaikeassa vaiheessa.

Toisaalta vain paria päivää aikaisemmin tunnelmat olivat hyvin erilaiset, Tavastian keikka valoi uskoa parempaan tulevaisuuteen. Ehkä tämä sohjo vielä jossain vaiheessa sulaa, siinä pitää nyt vain jaksaa rämpiä.

Alunperin Eurassa oli tarkoitus yöpyä, mutta Saara oli saapunut paikalle omalla autollaan ja päätti lähteä keikan jälkeen ajamaan kohti Helsinkiä. Minulla oli seuraavana päivänä esiintyminen Käpylän Kyläjuhlissa, Helsingissä piti olla viimeistään puoliltapäivin. Vaihtoehtoina oli lähteä Saaran mukaan ja olla kotona aamuyöstä, tai jäädä Euraan nukkumaan muutamaksi tunniksi ja lähteä aikaisin aamulla paluumatkalle.

Valitsin Saaran.

Lähdimme ajamaan kolmen aikoihin, heiveröisen aamun alkaessa sarastaa. Tiet olivat tyhjiä, mutta niiden pientareet kuhisivat elämää: näimme kettuja ja useampiakin peuroja, yksi juoksi eteemme tielle, mutta Saara sai onneksi jarrutettua ja väistettyä.

Tuuri loppui jonkin matkaa Huittisten jälkeen. Ensin oli täysin puhdas tie. Silmänräpäystä myöhemmin auton keulan edestä vilahti jotain, oikealta vasemmalle. Saara ehti väistää hiukan oikealle, mutta siitä huolimatta kolahti.

Pysäytimme auton ja riensimme tien laitaa takaisinpäin. Peura löytyi ojasta makaamassa pää pystyssä, aivan hiljaa. Sen takajaloista oli jäljellä vain pienet tyngät. Saara palasi autolle soittamaan poliiseille, minä jäin katsomaan eläintä.

Sillä oli kauniit silmät. En voinut tehdä sen hyväksi mitään. Minkäänlaista asetta ei ollut, enkä olisi kyennyt ottamaan peuralta henkeä paljain käsin. Juttelin raasulle rauhoittavalla äänellä, pyysin sitä käymään lepäämään. Hetken päästä peura yritti vielä nousta jaloilleen, mutta lysähti kyljelleen. Sitten se vain lakkasi hengittämästä.

Muistan tuon näyn varmasti jonkin aikaa.

Poliisi tuli paikalle hiukan myöhemmin. Saaran auton vasen etukulma oli kärsinyt vaurioita, pohjakin hiukan repsotti. Poliisit kuitenkin päästivät meidät jatkamaan kohti Helsinkiä, he hälyttivät paikallisesta hirviseurasta jonkun hakemaan peuran pois ojan pohjalta.

Autossa mietittiin miten huonoa tuuria tuollaisessa kolarissa täytyy olla. Jos Saara olisi ajanut kilometrinkin kovempaa tai hiljaisempaa vauhtia, niin mitään ei olisi tapahtunut. Jos olisimme lähteneet Sieravuoresta viisi sekuntia aikaisemmin tai myöhemmin, niin mitään ei olisi tapahtunut. On niin monen mitättömän pienen asian summa, että osuimme peuran kanssa juuri tuohon samaan ajan ja paikan leikkauspisteeseen.

Toisaalta tässä ammatissa ollaan niin paljon asvaltin päällä, että olisi erikoista jos mitään tällaista ei koskaan sattuisi.

Pohdimme myös sitä, että poliisin työn täytyy olla henkisesti aika raskasta. Ei heitä soitella paikalle silloin kun on hyvä meininki. Poliisin työtehtävät liittyvät lähes poikkeuksetta negatiivisiin asioihin, siihen kun jotain on mennyt pieleen. Erityisen herkällä psyykeellä niitä hommia ei varmaankaan kauaa paiskita. Mutta kaipa palkintona on kokemus siitä, että tekee jotain oikeasti hyödyllistä. Tämän oman työn tarpeellisuudesta kun ei aina voi olla niin varma.

Olin kotona seitsemältä aamulla. Ulko-ovea avatessani ajattelin, että tämä koko reissu olisi saanut jäädä tekemättä. Hinta oli liian kallis.

Kuva: Mari Lehmonen

Idea oli hyvin yksinkertainen: mennään soittamaan Tavastialle ilman minkäänlaista palkkiota, päästetään yleisö ilmaiseksi sisään ja laitetaan salissa hattu kiertämään – jokainen saa maksaa esityksestä mitä haluaa.

Media riehaantui. Ohjelmatoimistoni julkaisi keikkaa edeltävällä viikolla hankkeesta kertovan tiedotteen ja äkkiä hukuin haastattelupyyntöihin. Tilanne kääntyi jopa hiukan absurdiksi: näkyi “Anssi Kela tekee historiaa!” -tyyppisiä otsikoita, lehdistö oli huomattavasti kiihoittuneempi tästä yksittäisestä Tavastian keikasta kuin vaikkapa edellisestä levystäni.

Kaiken tämän ennakkomekkalan keskellä elättelin varovaista toivoa siitä, että Tavastia täyttyisi ensimmäistä kertaa urallani.

Ei täyttynyt. Ilmaisuudesta ja median rumputulesta huolimatta väkeä oli suunnilleen sen verran kuin minun Tavastian keikoillani on yleensä ennenkin ollut. Tarkka pääluku ei ole tiedossa (koska ei myyty lippuja, joista sen olisi voinut laskea), mutta osallistujien määrä lienee liikkunut kolmen- ja neljänsadan välillä. Tyhjille seinille ei toki tarvinnut esiintyä: salia ei avattu kokonaan (takaosa ja parveke pidettiin kiinni), joten hieman pienemmälläkin lössillä saatiin aikaiseksi hyvä ja tiivis tunnelma.

Olikin jännä huomata, että tunnelma oli tosiaan poikkeuksellinen, sen pystyi aistimaan heti ensimmäisestä biisistä lähtien. Yleisöstä huokui lavan suuntaan jonkinlaista lämpöä, jollaista en välttämättä muista aikaisemmin tunteneeni (enkä tarkoita tällä valojen aiheuttamaa fyysistä kuumuutta). On ehkä hiukan kornia todeta näin, mutta minusta vaikutti siltä kuin ihmiset olisivat olleet vilpittömästi kiitollisia siitä, kun heille tarjottiin elävää musiikkia ilmaiseksi. Salissa oli hyvää mieltä ja jonkinlaisen yhteisen kokemuksen juhlallista tuntua, olimme ikään kuin samalla asialla.

Lavalle näkyi pelkästään hymyileviä kasvoja ja tuikkivia silmiä. Normikeikkojen humalaistä ärinää ei tarvinnut sietää – nämä yleisön edustajat olivat ehdottomasti valioyksilöitä, kaukana niistä paviaanihäkin karkulaisista, jollaisia valitettavasti joskus joutuu lavalta käsin paimentamaan. Yhteislaulu raikui ja käsiä lyötiin rytmikkäästi yhteen, mutta tarvittaessa oltiin myös hiirenhiljaa.

Juuri tällainen yleisö on esiintyjän vinkkelistä parasta mahdollista. Olisikohan ihmisten onnistuneella ponnistuksella jotain tekemistä sen kanssa, että esityksemme sijoittui keskelle viikkoa? Nyt kovinkaan moni ei tainnut olla liikenteessä päämääränään mahdollisimman korkeat promillet, Tavastialle oltiin selvästikin tultu nauttimaan musiikista.

Kuva: Jerry Hellström

Mahtavaa oli myös se miten intensiivisesti yleisö seurasi keikan alusta loppuun. Salin ja baarin välillä ei näkynyt juuri minkäänlaista trafiikkia, ihmiset tuijottivat lavalle kuin hypnoosissa. Tämä oli mielestäni aika yllättävää. Olisi nimittäin voinut olettaa paikalla olleen paljon ihmisiä, jotka päästyään ilmaiseksi sisään olisivat katselleet kohteliaisuudesta pari biisiä ja ryhtyneet sitten juomapuuhiin. Ehkä 20 euroa maksavalla keikalla odottaisi yleisön ottavan tuolla tavoin keikan joka hetkestä kaiken irti, mutta ilmaiskeikalla tämä oli erikoista.

Tai eipä siinä kai mitään niin outoa ollut – keikkahan oli niin maan tulen saatanan hyvä! Orkesterimme oli lyömättömässä iskussa ja soittaminen todellinen nautinto. Esityksessä oli hyvässä suhteessa harjoitettua kurinalaisuutta ja spontaania iloittelua. Valmista biisilistaa ei taaskaan ollut, mutta keskustelufoorumin raportin mukaan viihdyimme lavalla 2 tuntia 15 minuuttia ja esitimme 23 kappaletta – mielestäni ihan riittävästi vastinetta vapaalle pääsylle.

Itselleni jäi erityisesti mieleen viime sunnuntaina menehtyneen Ronnie James Dion muistolle esittämäni akustinen tulkinta Holy Diverista. Pieni hevimenninkäinen on ollut merkittävä vaikuttaja omalla musiikillisella matkallani, joten suhtauduin klassikkokappaleen versiointiin suurella tunteella. Harmikseni en ehtinyt opetella sanoituksia ulkoa eikä lunttilappuun tukeutuminenkaan sujunut täysin ilman kompurointeja. Ajatus oli kuitenkin tärkein – terveisiä sateenkaaren tuolle puolen, maailman kovin hevilaulaja levätköön rauhassa.

Keikan jälkeen naamatun kautta värvätyt vapaaehtoiset (vielä suuret kiitokset Kirsille, Riikalle, Timolle ja Samille!) kiersivät lippaineen keräämässä kolehtia. Rahat ynnättiin ja keräyksen tulos on tässä: yleisö maksoi keikastamme 1860 euroa 65 senttiä.

Kiitokset kaikille teille, jotka laitoitte lanttinne likoon! Olimme valmiit esiintymään ilmaiseksi, joten lähes 2000 euroa on ilman muuta iso plussa.

Kuva: Jerry Hellström

Keräystulosta lienee kuitenkin syytä myös analysoida hiukan kriittisemmin.

Jos oletetaan, että yleisöä oli 350 henkeä (luku ei ainakaan mene kovin pahasti pieleen), niin tämä tarkoittaa sitä, että keskimäärin ihmiset olivat valmiit maksamaan keikastamme 5 euroa 30 senttiä. Tämä on suunnilleen saman verran kuin sisäänpääsymaksu Tavastian lauantaidiskoihin, elävän musiikin konsertit puolestaan maksavat Tavastialla normaalisti vähintään 11 euroa (esim. Maija Vilkkumaan huominen keikka näyttäisi maksavan 19 euroa). Yhden kappaleen hinnaksi muodostui tällä laskuopilla 20 senttiä.

Keräyslippaissa olleiden seteleiden perusteella monet olivat maksaneet huomattavasti tuota keskiarvoa suurempiakin summia – mikä puolestaan tarkoittanee sitä, että useat ovat päättäneet olla maksamatta yhtään mitään.

Keikkapalkkiona 1860 euroa ei siis ole kovinkaan erityinen, huomattavasti normaaleja palkkioitamme pienempi. Tavallisesti keikkailuun liittyvien kulujen jälkeen siitä jäisi käteen sen verran, että tuon hintaisia keikkoja tekemällä olisi hyvin vaikeaa pitää viisihenkistä yhtyettä teknikoineen leivänsyrjässä. Pelkästään taloudellisessa mielessä tämä konsepti ei siis ole mikään kultakaivos.

Silti olen sitä mieltä, että ilmaiskeikan järjestäminen oli ehdottomasti kannattavaa. Se ei ehkä palkinnut rahallisesti mitenkään ruhtinaallisesti, mutta keikan arvo kannattaakin mitata henkisessä pääomassa. Soittaminen oli pirun hauskaa ja ihmisten iloisten ilmeiden näkeminen teki sydämelle eetvarttia. Välillä tämä musiikin tekeminen saattaa olla hieman työlästä. Tällaisten keikkojen jälkeen jalat eivät kuitenkaan ota maahan ainakaan muutamaan päivään.

Näen tällaiselle ilmaiskeikalle funktion myös eräänlaisena lähetystyönä. Faktaahan on nimittäin se, että syystä tai toisesta minä en yhtyeineni nauti mitenkään suurta kansallista arvostusta live-esiintyjänä. Eilen Tavastialla saatoimme kuitenkin saada kenties muutaman uuden faninkin. Ilmaisuus houkutteli paikalle varmasti myös sellaisia ihmisiä, jotka tuskin muuten olisivat eksyneet viettämään iltaa minun ja yhtyeeni kanssa. Ehkä he tämän jälkeen tulevat toistekin?

Aika monta iloista naamaa. Klikkaa kuva suuremmaksi ja löydä joukosta oma itsesi!

Hartaasti odottamani Tavastian ilmaiskeikka toteutuu vihdoin huomenna. On hyvin jännittävää nähdä mitä tapahtuu. Tuleeko paikalle ketään? Jos tulee, niin missä hengessä väki on liikenteessä? Saapuvatko ihmiset kyräilemään turisteina kädet puuskassa vai hippaamaan itsensä musiikin tahdissa tärviölle?

Luultavasti käyttäytymismallit haetaan jostain noiden ääripäiden väliltä. Mikä on ihan hyvä.

Isoin kysymys on tietysti se onko tällaisessa ideassa ylipäätään mitään järkeä? (Jos parahdat tässä vaiheessa, että missä helvetin ideassa, niin olet erittäin kujalla – katso selvennystä täältä.) Järkevyys punnitaan keikan jälkeen, jahka kolehtihaavien sisältö on saatu ynnättyä. Koska pelaan mielelläni avoimin kortein ajattelin ilmoittaa illan tuoton tällä paikalla myöhemmin julkaistavassa keikkaraportissa. Tulos antanee osviittaa siihen jääkö tämä vain yksittäiseksi kokeiluksi, vai voisiko mallista kenties olla apua näivettyneille keikkamarkkinoille ihan yleiselläkin tasolla.

Media on ainakin ollut hankkeesta yllättävänkin kiinnostunut. Haastattelupyyntöjä tämän keikan tiimoilta on tullut suorastaan viljalti: huomenna teen vielä viime hetken promootiota MTV3:n Huomenta Suomessa, Ylen Aamu Tv:ssä, Yle X:llä, Radio Novalla, Radio Helsingissä… Enpä muista koskaan minkään yksittäisen keikkani ylittäneen vastaavalla tavalla uutiskynnystä. Itse asiassa huominen Tavastian keikka on aiheuttanut mediassa huomattavasti suurempaa kuhinaa kuin pari kuukautta sitten julkaistu kokoelma/livelevyni. Jos sali on huomenna tyhjillään, niin ainakaan puutteellista markkinointia ei käy syyttäminen.

Joka tapauksessa luvassa on yleisön ja kolehdin määrästä riippumatta hienot iltamat: orkesterikin on oikein harjoitellut, sekä tuttuja että harvemmin kuultuja ralleja. Settiin on tulossa yksi viime hetken yllätyskin – kappale, jota en ole koskaan aiemmin esittänyt.

Toivotan siis kaikki sulimmasti tervetulleiksi! Kuvia ja videoita saa taas ottaa ja laittaa heti keikan jälkeen esille YouTubeen ja Facebook-sivuilleni. Poimin niistä sitten parhaita paloja keikkaraporttini höysteeksi.

Niin, ja varatkaahan kolehtihaavia varten mukaan myös sitä pikkurahaa.

♠    ♠    ♠

Tavastian ovet avautuvat klo 19. Soitto alkaa klo 20.30 mennessä.

Ilmainen sisäänpääsy, vapaaehtoinen ulospääsymaksu

Ikäraja 18 vuotta.

Esiinnyn yhtyeeni kanssa 20. toukokuuta Helsingin legendaarisella Tavastia-klubilla. Yleisöllä on tilaisuuteen vapaa pääsy. Halutessaan esiintyjiä voi kuitenkin muistaa vapaaehtoisella maksulla, joka kerätään keikan jälkeen. Maksa siis keikasta sen verran kuin haluat – jos et pidä kuulemastasi, niin ei tarvitse pulittaa mitään.

Koska kyseessä on arki-ilta, niin soittoaikaa on aikaistettu. Tavastian ovet aukeavat klo 19 ja lavalta alkaa kuulua musiikkia klo 20.30 mennessä.

Lisää tietoa täällä.

Tavastian ilmaiskeikka (20.5.) lähestyy suurella tilannenopeudella. Julkistaessani tapahtuman muutamia viikkoja sitten lupailin, että yleisö saisi vaikuttaa illan ohjelmistoon. Kun keikkaan on nyt enää puolisentoista viikkoa, lienee syytä alkaa lunastaa lupaustaan: seuraavassa tämän blogin historian laajin gallup.

Voit valita allaolevalta listalta viisi kappaletta, jotka haluaisit kuulla Tavastialla. Listalta on jätetty pois sellaiset biisit, jotka on perinteisesti kuultu keikoillani joka tapauksessa: 1972, Aamu, Jennifer Aniston, Kaksi sisarta, Karhun elämää, Laulu petetyille, Mikan faijan BMW, Milla, Nummela, Puistossa ja Rva Ruusunen. Ei huolta – myös noita kappaleita tullaan kuulemaan Tavastialla. Nyt äänestetäänkin niistä lopuista.

Viisi eniten ääniä saanutta rallia ynnätään Tavastian biisilistaan. Vaikket olisikaan tulossa kyseiselle keikalle, kannattaa silti ilmaista mielipide: tulokset vaikuttavat myös muiden tulevien keikkojen ohjelmistoon.

Kannattaa lisäksi noteerata keikan sivu Facebookissa. Ilmoittaudu mukaan ja kutsu myös kaverisi!

 Loading ...

Armi täytti tänään kymmenen viikkoa ja on nyt asunut uudessa kodissaan parin viikon ajan. Pentu on jo kotiutunut mukavasti, kaikille talon tavoille opetteleminen on kuitenkin näin ihmisen vinkkelistä ollut hiukan hidasta. Pienen leijonakoiran jakeluun ei millään meinaa upota mitä on luvallista järsiä ja mitä ei. (Erilaisia koiranleluja, puruluita ja muita herkkuja saa nakertaa, mitään muuta ei.) Terävät naskalihampaat upotetaan mielellään kaikkeen mahdolliseen, myös käsiin tai vaikkapa nenään. Armi ei pure kovaa, mutta jossain vaiheessa hauvan pitäisi tietysti ymmärtää, ettei saisi purra lainkaan. Tältä osin koulutus on vielä kesken ja kädet naarmuilla.

Valtavan kova kallo Armilla kyllä on. Rajoja haetaan hampailla ja niiden löydyttyä ei periksi meinata antaa, ei sitten millään. Tuntuu siltä, että pentu tietää jo hyvin, mitkä asiat ovat erityisen kiellettyjä – ja tekee sitten juuri niitä. Lopulta pitää ärähtää oikein kunnolla. (Ihan kuin se auttaisi jotain.)

Koira tarvitsee tietysti sekä rajoja että rakkautta. Välillä vain tuntuu, että olisi kiva keskittyä enemmän jälkimmäiseen, mutta kun täytyy olla koko ajan ojentamassa piskiä milloin mistäkin jäynästä. Armi onkin mukavimmillaan heti herättyään: unenpöpperössä hän on rauhallinen herran enkeli, pehmoinen pieni halinalle. Lopun aikaa talossa onkin sitten hurja Tasmanian tuholainen.

Mitään merkittävää ei kuitenkaan ole vielä jyrsitty rikki, kitaratkin seisovat naarmuitta telineissään. Tämä on lähinnä tiiviin silmälläpidon ansiota. Myös se helpottaa, että joutuessani lähtemään talosta ilman koiraa voin jättää Armin verannalle, jolta on kiikutettu kaikenlainen riskialtis materiaali turvaan purukalustolta.

Ei Armi tietenkään pelkkää hammasta ole. Kyseessähän on ennen kaikkea hellyttävä pieni karvatöllerö, joka nyt vain sattuu lähestymään maailmaa legot edellä.

Sisäsiisteys alkaa olla jo melko hyvällä tasolla, ei kuitenkaan vielä aivan sataprosenttista. Pari täysin vahinkovapaatakin päivää on ollut, mutta yleensä pieniä lirauksia on livahtanut lattialle n. kerran vuorokaudessa. Myös kova piereskelijä on hän! (Tämä taipumus ns. ruskeaan tuuletukseen on kuitenkin selvästi vähentynyt alettuani sekoittaa Armin pöperöön maitohappobakteeria.)

Pentu kasvaa kyllä mahtavaa vauhtia. Se alkaa nyt kymmenviikkoisena olla jo lähes saman kokoinen kuin edesmennyt Kusti-corgini oli täysikasvuisena. Armin massiivinen koko aiheuttaa sen, ettei itse aina meinaa muistaa, että kyseessä on oikeasti vielä pikkuvauva. Opeteltavaa ja ihmeteltävää riittää yhä paljon eikä tässä vaiheessa koiralta voi vielä odottaa tai vaatia liikoja. Antaa Armin riehua ja maistella maailmaa, joka päivä löytyy uusia tuoksuja ja kuuluu uusia ääniä. Osa ihania, osa pelottavia – kaikki jännittäviä. Miten kuohuttavaa!

Tänään on kulunut tasan 25 vuotta siitä päivästä, kun pyöräilin koulun jälkeen kotiin kohtaamaan hyvin vakavan ja hiljaisen äitini. Hän istutti minut olohuoneen sohvalle ja sanoi: “Anssi, minun täytyy kertoa sinulle jotain mitä en millään haluaisi sanoa. Isi on ollut tänään auto-onnettomuudessa ja kuollut.”

Pelkästään noiden sanojen kirjoittaminen tuntuu epämiellyttävältä. Vielä 25 vuoden jälkeenkin ne herättävät henkiin tuon hetken ja sen tunteen, jonka äidin sanat silloin ruoppasivat pintaan. Täydellisen epätodellinen tunne, kuin syvältä sisältäni olisi purkautunut suonistoon jotain jääkylmää ja raskasta.

Isäni oli tuona aamuna lähtenyt ajamaan kotoa Vihdistä kohti Riihimäen lähistöllä olevaa Ryttylää, jossa hän oli tuottamassa lapsille suunnattua gospel-levyä. Ryttylän studion kanssa oli ollut ongelmia, isä ei ollut saanut nauhalle haluamaansa soundia. Muistan jälkeenpäin kuulleeni jostain, että hän olisi onnettomuutta edeltävänä päivänä soittanut Ryttylän studiopäällikölle ja kertonut keksineensä miten ääniongelmat voitaisiin ratkaista. Sen vuoksi hän istahti sinä aamuna autonsa rattiin.

Hyvinkään kohdalla oli täysi takatalvi. Maahan oli satanut paksu kerros räntää ja tiellä nuoskainen lumi muodosti vallin kaistojen väliin. Isääni vastaan tuli auto, joka oli lähtenyt ohittamaan rekkaa. Sohjovallin vuoksi tuo auto ei ohituksen jälkeen enää päässytkään takaisin omalle kaistalleen. Se lähti heittelehtimään ja osui rajusti vastaantulleeseen isäni pieneen Opel Kadettiin.

Ohittajalta murtui onnettomuudessa jalka, isä kuoli välittömästi. 34-vuotiaana, nuorempana kuin minä nyt.

Sitä tietysti miettii, että millainen isä oli nähdessäni hänet viimeisen kerran? Miltä hän näytti, mitä hän sanoi?

Olisi mahtavaa voida kertoa, että isäni viimeiset sanat kätkivät sisäänsä jonkinlaisen juurevan elämänohjeen tai viisauden. Pieni sukkeluuskin menettelisi. Sanoja ei välttämättä edes tarvittaisi jos vain muistaisin viimeisessä kohtaamisessa vaihdetun merkitsevän katseen, tai kosketuksen.

Mutta kun en muista. En muista mitkä olivat isäni viimeiset minulle osoittamat sanat, en edes sitä milloin hänet viimeisen kerran näin. Oliko se sinä aamuna lähtiessäni kouluun? Vai edellisenä iltana?

Olen unohtanut.

Kuolleista puhuttaessa on tapana sanoa, että vainaja jätti jälkeensä paljon muistoja. Minä olen kuitenkin viime aikoina ollut järkyttynyt siitä miten vähän muistan omasta isästäni. Aikaa on tietysti kulunut jo paljon. Olin isäni kuollessa kahdentoista, hän kulki tähänastisesta elämästäni mukanani vain ensimmäisen kolmanneksen – jonka ensimmäisistä n. neljästä vuodesta en tietenkään muista mitään. Minulla on siis muistikuvia isästä vain seitsemän vuoden ajalta. Olen siitä huolimatta aina ajatellut, että niitä olisi paljon. Kun muistoja kuitenkin alkaa oikeasti kahlata mielessään läpi, niin huomaan, että eipä niitä loppujen lopuksi nyt niin hirveästi ole. Yksittäisiä kuvia ja tuokioita. Aika on nakertanut niiden välit, on jäänyt vain pieniä nokareita, sinne tänne.

Noinko vähän meistä jää, edes lähimmillemme? Kourallinen irrallisia muistonmurusia. Kolmen sukupolven kuluttua kukaan ei enää muista minustakaan käytännössä mitään. Tavallaan ajatus on lohdullinenkin, asettaa omat pullistelut naurettaviin mittasuhteisiinsa.

Isäni kuolinpäivän lähestyessä minussa on kuitenkin herännyt halu jollain tavalla kirjata muistiin ne harvat häneen liittyvät muistoni. En oikeastaan osaa sanoa miksi. Ehkä pelkään unohtavani hänet kokonaan – että isäni katoaa olemasta ellen jotenkin talleta hauraita muistojani.

Melko varmasti tämän tarpeeni taustalla on tietoisuus siitä, että jonain päivänä minustakin on jäljellä vain pari kellertävää muistikuvaa. Useimmat meistä haluaisivat tietysti jäädä historiaan, saada aikaan jotain josta meidät sitten muistettaisiin. Hyvin harva siinä kuitenkaan onnistuu. Kirjoittamalla isästäni taidankin toivoa salaa, että kun sitten joskus omasta kuolemastani on 25 vuotta, niin minäkin voisin olla jonkun mielestä edelleen muistelemisen väärti.

Alan siis julkaista tällä paikalla epäsäännöllisin väliajoin isääni liittyviä muistikuvia ja anekdootteja. Voi olla, että ne eivät kiinnosta ketään, mutta kuten tulikin jo todettua: teen tämän enemmän itselleni.

Juha Kela olisi muuten tänä vuonna täyttänyt 60 vuotta.