Siihen aikaan, kun yläasteikäisenä kiinnostuin musiikista ja soittamisesta oikein kunnolla, oli maailma aika erilainen. Kiinnostuksen kohteena olleiden bändien ja artistien musiikin kuuleminen oli ensinnäkin mutkikas prosessi: Vihdin kirkonkylästä piti n. kerran kuussa tehdä linja-autolla pyhiinvaellusmatka Helsingin levykauppoihin kuuntelemaan miltä joku Soundin, Rumban tai Suosikin sivuilta silmille ponnahtanut orkesteri oikeasti kuulosti. Myös tieto oli kortilla: lempiartisteistaan tiesi lähinnä vain sen, mitä nuo mainitut lehdet sattuivat niistä joskus kirjoittelemaan.
Tällainen maaperä oli tietysti hedelmällinen erilaisille huhuille ja urbaaneille legendoille. Välitunneilla koulun käytävillä vaihdettiin tietoa niistä bändeistä, joiden logoja tunneilla piirreltiin vihkoihin ja pulpettien kansiin. Juttuja ei koskaan kyseenalaistettu – jos joku sanoi tietävänsä jotain, niin se sitten oli niin.
Muistelin parin kaverin kanssa näitä myyttejä. Seuraavanlaisia palasi mieleen, luultavasti totta joka sana:
♠ ♠ ♠
Kukaan muu kitaristi ei pysty soittamaan Jimi Hendrixin Voodoo Chilea kuin Stevie Ray Vaughan – ja hänkin kykenee siihen ainoastaan sormet rasvattuina.
♠ ♠ ♠
Twist Twist Erkinharjun vertaansa vailla oleva tuplabassaritekniikka perustuu siihen, että hän harjoittelee rumpujensoittoa laskettelumonot jaloissaan.
♠ ♠ ♠
Gene Simmonsin kieltä on pidennetty kirurgisesti.
♠ ♠ ♠
12-kielisen kitaran soittaminen on äärimmäisen vaikeaa, siihen ei maailmassa moni pysty. Yksi näistä harvoista osaajista on Mikko Alatalo.
♠ ♠ ♠
Jeff Beck ei ikinä viritä kitaraansa – soittaessaan hän vain venyttää äänet puhtaiksi kitaran vireestä riippumatta.
♠ ♠ ♠
Jimi Hendrix leikkasi vasemmasta kädestään sormien välissä olevan “räpyläihon” pois. Sen ansiosta hän kykeni soittamaan sointuja, joihin kenenkään muun sormet eivät pysty venymään.
♠ ♠ ♠
Peer Güntin T. Nikin käheän lauluäänen salaisuus on siinä, että häntä potkaistiin joskus tappelussa bootsilla suoraan kurkkuun.
♠ ♠ ♠
Kitaralla nopea soittaminen edellyttää sitä, ettei vasenta kättä pestä – sormien luonnollinen rasvaisuus häviää, jolloin vikkelät juoksutukset eivät onnistu.
♠ ♠ ♠
Tom Waitsin rouhea laulusoundi perustuu siihen, että hän juo päivittäin etikkaa.
♠ ♠ ♠
Jos teillä tulee mieleen vastaavia myyttejä, niin kirjoitelkaapa niitä kommenttiraidalle. Niiden ei välttämättä tarvitse liittyä musiikkiin, muihinkin elämän osa-alueisiin liittyvät uskomukset kelpuutetaan.
Pari vuotta sitten tapaamani ghanalainen reggae-artisti, Rocky Dawuni, on hiljattain julkaissut Hymns For The Rebel Soul -albumin. Levyllä on kappale, jonka tekemisessä myös minulla on ollut näppini pelissä.
Take It Slow (Love, Love, Love) -biisi syntyi Unicefin kenttämatkalla Ghanassa (reissu on raportoitu tarkemmin täällä). Afrikkalaisen kuun alla vietettiin pari musiikkipitoista ehtoota akustisten kitaroiden ja rumpujen säestyksellä, kipale sai alkunsa noissa sessioissa. Muistaakseni seurueeseen myös kuulunut Kim Herold taisi olla rallatuksen alkuperäinen pääarkkitehti.
Muutama kuukausi tuon reissun jälkeen Rocky Dawuni tuli pistäytymään Suomessa. Järjestin tuolloin Tavastialla Unicefin hyväksi konsertin, jossa myös Rocky hyppäsi lavalle. Illan viimeisenä encorena rämpyteltiin tämä biisi, joka oli jäänyt muhimaan Rocky rastojen alle.
Onnistuneen konsertin jälkeen päätimmekin mennä studioon äänittämään kappaleen. Soitin Jukka Immoselle ja puuhasin meille pikaisen session Fried Musicissa. Take It Slow (Love, Love, Love) äänitettiin parissa tunnissa ja lopputulos päätyi sitten lopulta oikein levylle asti.
Nyt biisistä on laadittu videokin, tällainen:
Omaa panostani ei nähdä videolla, mutta se on kuitenkin kuultavissa: sävelsin biisin väliosan (se kohdassa 2:20 alkava juttu), sanoitin pari pientä riviä, soitin akustisen kitaran ja basson, napsuttelin sormia, rahistelin rytmikkäästi tulitikkuaskia ja lauloin taustalaulut. Ai niin, tuuttasin myös nokkahuilua! Ala-asteen musiikintunnit virtsalta haisevine Aulos-huiluineen eivät siis menneetkään hukkaan.
Jos haluat ladata tämän kelpo kesäkappaleen itsellesi, niin se onnistuu ainakin iTunes Storesta:
Sooloartistina olemisessa on se hyvä puoli, että välillä saa käydä vieraissa. Olen omaan bändiini enemmän kuin tyytyväinen, mutta toisinaan tekee kuitenkin eetvarttia päästä soittamaan myös muiden kanssa. Se tarjoaa mukavaa vaihtelua arkeen, tutut biisit saavat muiden soittamina aina uusia sävyjä ja niitä lähestyy silloin itsekin hiukan eri vinkkelistä. Erilaisten soittajien kanssa musisoiminen on inspiroivaa, siitä on yleensä aina ammennettavissa jotain uutta myös omaan tekemiseen.
Tavallisesti nämä syrjähypyt ovat tilanteita, joissa olen solistivieraana jonkinlaisen housebandin säestämänä. Viime viikkoon mahtui peräti kaksi tällaista keikkaa, molemmat kaiken huipuksi Tampereella.
Jack The Rooster, 15.6.2010
Kuva: Mari Lehmonen
Jack The Roosterissa pyörii kerran kuukaudessa järjestettävä Tarinankertojat-klubi. Ideana on esiintyä puoliakustisissa tunnelmissa ja kertoilla biisien taustalla olevia tarinoita. Housebandissa on maajoukkuetason miehiä Anssi Nykäsestä, Harri Rantasesta ja Marzi Nymanista lähtien.
Nykäsen ja Rantasen kaltaisten veteraanien sotajuttuja on aina hienoa päästä kuuntelemaan. Olen usein harmitellut sitä, ettei muusikoiden keskuudessa liikkuvista tarinoista ole mahdollista kirjoittaa niiden päähenkilöiden yksityisyyttä loukkaamatta. Tämä blogi olisi helposti Suomen luetuin jos raportoisin täällä kaikki tien päällä kuulemani jutut. Mutta eihän niin voi tietenkään tehdä – tarinoiden liikkuminen perustuu luottamukseen siitä, ettei juoruja huudella vääriin korviin. Materiaalia olisi vaikka mihin, mutta sitä ei voi käyttää. Höh.
Niinpä voin vain todeta, että nauroin tämänkin reissun aikana mahani kipeäksi. En valitettavasti voi kuitenkaan paljastaa miksi.
Kuva: Mari Lehmonen
Olimme edellisenä päivänä treenanneet orkesterin kanssa napakan yhdentoista rallin setin. Monista kappaleista kaivettiin esiin uudenlaisia yksityiskohtia, esim. Kaatuneiden muistolle toimi mainiosti alkuperäistä huomattavasti hitaampana versiona. Puistossa-biisiin puolestaan löytyi livetilanteessa yllättäen hieman reggae-henkinen poljento. Tämä tapahtui täysin vahingossa: aloitin kai kappaleen jotenkin omituisesti – ja siitä se idea sitten lähti.
Keikka oli mainio! Akustishenkinen esitys baarimiljöössä runsaalla tarinankerronnalla höystettynä voi olla käytännössä vaikea yhdistelmä. Jack The Roosterissa yhtälö kuitenkin toimi erinomaisesti: yleisö istui nätisti jakkaroillaan ja kuunteli esityksen alusta loppuun. Vastaanottavaiselle porukalle on aina ilo tuottaa musiikkia, lavalla oli lystiä. Uskoisin hyvän tunnelman välittyneen myös kansan keskuuteen.
Encorenumeroksi päätimme tempaista hatusta Deep Purplen Child In Timen. Biisiä ei oltu harjoiteltu etukäteen, kaikki kappaleen tuntevat tietävät sen asettavan solistille pienehköjä haasteita. Suoraan sanottuna olin oikeastaan melko varma siitä, etten pystyisi laulamaan falsettiosuuden korkeimpia ääniä. Päätin silti heittäytyä ja vetää metsään täysillä. Yllätinkin itseni tavoittaessani sittenkin ne ylimmätkin äänet. Ei se luultavasti mitään varsinaista musiikkia korville ollut (ja lopussa äänikin taisi hiukan pettää), mutta silti hyvä esimerkki siitä, että välillä kannattaa nostaa rima hieman liian korkealle ja yksinkertaisesti päättää mennä siitä yli. Se voi nimittäin vaikka onnistua.
Keikan jälkeen fengshui oli sen verran hyvä, että jatkoimme vielä useiden tuntien ajan soittamista takahuoneessa kunnes henkilökunta lopulta tuli häätämään meidät ulos.
Kotimatkalla Anssi Nykänen soitti tamburiinia ennen sammumistaan.
Särkänniemi, 20.6.2010
Pöm, pöm, pöm – vaihdetaanko miestä? MTV3:n Pitkä kuuma kesä -ohjelman houseband koostui kokonaan eri tyypeistä kuin Tarinankertojat-porukka. Meriiteiltään Lenni-Kalle Taipaleen kipparoima orkesteri oli kuitenkin vähintään samaa kaliiberia.
Näiden virtuoosimuusikoiden kanssa operoimisessa on myös se hyvä puoli, että se asettaa aina oman osaamisen oikeaan kontekstiinsa. Välillä sitä saattaa vaikkapa kitaransoittajana alkaa luulla itsestään hiukan liikoja. Esimerkiksi Mikko Kososen, Peter Engbergin tai Marzi Nymanin tasoisten kitaristien rinnalla rämpytellessä jalat jysähtävät kyllä aika terveellisellä tavalla maahan. Faktaahan on nimittäin se, että minä olen soittajana ihan ok – oikeasti kovat ovatkin sitten asia erikseen.
Kuva: Marko Kelhä
Särkänniemeen saavuttuamme laitoimme kamat nopeasti kasaan ja ryntäsimme laitteisiin. Bändistä ja ohjelman juontaja Heikki Paasosesta on jo toista kesää kestävän pestin aikana tullut melkoisia eksperttejä huvipuiston vempeleitten suhteen: he tietävät mille paikoille kannattaa hakeutua ja millaisissa olosuhteissa erilaiset radat ovat nopeimmillaan.
Menimme ensin MotoGeehen, josta minulla ei ollutkaan aikaisempaa kokemusta. Vuoristoratana se ei ole kovinkaan kummoinen, mutta laitteen alkukiihdytys oli mahtava! G-voimat julnivat mukavasti mahanpohjassa, suosittelen MotoGeetä ihan pelkästään tuon kiihdytyksen vuoksi.
Tornado olikin jo vanhastaan tuttu. Istahdimme Lenni-Kallen kanssa etupenkkeihin. Ne tarjoavat parhaan näkyvyyden, mutta Lenni-Kallen mukaan viimeisillä istuimilla saa itse asiassa paremmat, hiukan repivämmät kyydit. Tornado oli rautaa, myös se saa lämpimät suositukseni.
Kyytien lomassa juttelin Lenni-Kallen ja Paasosen kanssa heidän uudesta harrastuksestaan, frisbeegolfista. Minäkin olen hiukan harrastellut lajia parikymmentä vuotta sitten. En kuitenkaan käynyt tuolloin heittelemässä virallisilla radoilla, kiekkoilin veljeni kanssa kotitalomme takana olleessa puistossa, johon olimme määrittäneet täyden 18 reiän radan (reiät olivat erilaisia puita, pylväitä yms.). Pari kesää tuli viskeltyä lähes päivittäin, mutta sittemmin kiekkoa ei ole tullut liidätettyä.
Heikki ja Lenni-Kalle olivat frisbeegolfista niin mehuissaan, että heidän intonsa tarttui minuunkin: sovimme, että seuraavalla kerralla lähden heidän mukaansa kokeilemaan josko minä saisin parinkymmenen vuoden tauon jälkeen kiekkoa lentämään enää yhtään mihinkään.
Nää tais olla vaa jotai bändäreit.
Tällaisissa isommissa tv-produktioissa on kuumottavaa se, että yleensä solisti sijoitetaan n. sadan metrin päähän bändistä. Sama juttu Särkänniemessä: bändin paikka oli lavan takaosassa ja minun piti yrittää soittaa heidän kanssaan jossain kaukana edellä. Kontaktin ottaminen muihin soittajiin oli vaikeaa, joten purnasin ohjaajalle, että eikö olisi ollut mitenkään mahdollista soittaa samalla tasolla orkesterin kanssa? Eihän se tietenkään ollut – ei olisi näyttänyt hyvältä kuvissa. Juuri tämä on tavallisesti ongelma: musiikkiohjelmia tehdään liian usein ainoastaan visuaalisesta lähtökohdasta, miettimättä lainkaan sitä, miten muusikoiden olisi oikeasti hyvä soittaa keskenään. Livemusiikin yksi ulottuvuus jää kokonaan käyttämättä jos solisti eristetään täydellisesti soittajista.
Tällä kertaa minäkin olin kuitenkin panostanut visuaalisuuteen. Ensimmäinen esittämistäni kappaleista oli vahvasti 80-lukua hönkivä Vanha biisi. Vintagekitaramiehenä tuumasin, että tätä tilaisuutta varten pitäisi saada Steinberger – luultavasti kaikkien aikojen kasarein instrumentti. Ongelmana oli vain se, että Steinbergerit ovat nykyisin pahasti kiven alla. Onneksi Millbrook Musiikista löytyi Hohnerin tekemä Steinberger-kopio. Se sai kelvata, hain kitaran lainaksi ohjelmaa varten. Asiaan olisi tietysti kuulunut myös sonnustautuminen ehtaan basistirotsiin (nilkkoihin asti ulottuva palttoo olkatoppauksilla), mutta sellaisen jäljittämiseen ei lopulta ollut aikaa – omasta garderobista kun ei basistirotsia löydy.
Kuva: Marko Kelhä
Itselleni ohjelman kiinnostavin hetki oli ehdottomasti Paasosen suorittaman haastattelun lopuksi esittämäni pieni peukkubassofanfaari (tällainen tilattiin minulta pari päivää ennen kuvauksia). Kolme vuotta sitten tekemäni Peukkulyseo-video on niittänyt mainetta YouTubessa, mutta se onkin edellinen kerta, jolloin oikeasti olen peukutellut. Niinpä kalkkiviivoilla tullut pyyntö soittaa peukkubassoa suorassa tv-lähetyksessä yllätti minut housut nilkoissa. (Luonnollisesti suostuin.) En voinut käytännössä juurikaan harjoitella, sillä tottumattomin sormin peukuttelu hajottaa nopeasti paikat ja soittamisesta tulee täysin mahdotonta. Räpeltämiseksihän se lopulta meni – mutta kivaa oli.
1972 päätti shown. Sitä soittaessani bongasin eturivistä julkisuudesta tutun pariskunnan, Martinan ja Eskon. Heillä ei näyttänyt olevan kovinkaan hauskaa.
Luultavasti se johtui paskasta musasta.
Seuraavana aamuna huomasin tyynyliinasta, että olin mennyt nukkumaan tv-meikit naamassa.
Eräs mielenkiintoinen piirre suomalaisten kielenkäytössä on tapa kutsua bändejä -rit -päätteisillä lyhenteillä. Tarkoitan siis näitä Siekkarit ja Donkkarit -tyyppisiä väännöksiä. Noitahan liikkuu kansan suussa melkoisesti, ainakin nämä tulevat näin äkkiseltään mieleen:
Subbarit (Sub Urban Tribe)
Lenkkarit (Leningrad Cowboys)
Menkkarit (Menneisyyden Vangit)
Zenkkarit (Zen Cafe)
Freukkarit (Freud, Marx, Engels & Jung)
Lapparit (Lapinlahden Linnut)
Yökkärit (Yö)
Hybärit (Hybrid Children)
Sliipparit (Sleepy Sleepers)
Eggarit (Egotrippi)
Donkkarit (Don Huonot)
Siekkarit (Sielun Veljet)
Onhan noita varmasti paljon muitakin, en nyt kuitenkaan jaksa työllistää muistiani tämän enempää. Tulipahan vain mieleen, että mistähän tällainen käytäntö on saanut alkunsa? Mitä bändiä on ensimmäisenä kirottu tuolla -rit -liitteellä. Olisikohan aikanaan Sliipparit käynnistänyt trendin? Vai muistaako joku vielä varhaisempia esimerkkejä?
Tietysti -rit -liitettä käytetään kaikkialla muuallakin, on varmasti käytetty paljon ennen kuin sillä alettiin myrkyttää bändien nimiä. Mutta minua mietityttää nyt nimenomaan sen käyttö orkestereiden yhteydessä.
Pekka ja Susi -aikoina muistan pari kertaa kuulleeni meistä käytetyn Pekkarit -nimitystä. Se ei kuitenkaan vakiintunut yleiseen puheenparteen, luojan kiitos. Onneksi -rit voidaan liittää vain ryhmään – sooloartistina olen siis turvassa.
Tosin tajusin juuri edelliset sanat kirjoitettuani, että olen joissakin yhteyksissä paremman nimen puutteessa käyttänyt bändistäni nimeä Runkkaavat Suntiot. Siitähän tulee…
Varhaisessa lapsuudessani meillä ei ollut lainkaan autoa. Äidilläni ei ollut ajokorttia ja isäkin ajoi sen vasta yli kolmekymppisenä. Hän osti ensin auton ja meni vasta sitten autokouluun. Kiesi oli sinapinkeltainen vuoden 1977 Opel Kadett, rekisterinumero HBT-255. En muista kuka sen ajoi kerrostalomme pihaan odottamaan isän ajo-opintojen päättymistä, mutta muistan Opelin avainten poltelleen ajokortittoman isän taskussa sen verran rajusti, ettei hän toisinaan malttanut olla lyömättä konetta tulille ja nostamatta kytkintä. Kerran hän otti meidät lapsetkin kyytiin tällaiselle luvattomalle ajelulle: nökötimme takapenkillä, kun isä kurvasi pihalta tyylikkäästi Urheilutielle – ja palasi heti seuraavasta sisäänkäynnistä takaisin. Lenkin pituus oli alle sata metriä.
Toisen kerran isä sai kotona satikutia, kun äiti kuuli hänen käyneen autolla salaa parin sadan metrin päässä olleessa lähikaupassa.
Ajokortin saatuaan isästäni tuli varsinainen Kauniaisten Emerson Fittipaldi. Kypsästä iästään huolimatta hän ajoi kuin kuka tahansa kortin saanut finninaama. Talomme piha oli sorapäällysteinen ja töistä palatessaan isälläni oli tapana täräyttää pihaan römeästi kahva edellä – Kadettin pieni kone kiljui ylikierroksilla isän suditellessa pihamaata kiharalle. Naapurusto teki rituaalista pian lopun: isän nostattamassa valtavassa pölypilvessä he yskivät parvekkeiltaan, ettei kyseessä ollut mikään Jyväskylän Suurajojen pikataival.
Kotipiha rauhoittui, mutta isä kuitenkin jatkoi ruopimisharrastustaan muualla. Hän sai kaveripiirissäni maineen viihdyttävänä kuskina. Talven tullen hän otti kerran minut ja veljeni kyytiin, lähdimme etsimään jäistä aluetta, jolla olisi hyvä hiukan liirailla. Sellainen löytyi lopulta isän työpaikalta, sen illaksi tyhjentynyt parkkipaikka oli juuri sopivan liukas. Sinapinkeltainen Opel pyöri jäällä kuin saippua suihkun lattialla, me lapset lentelimme takapenkillä laidalta toiselle ja nauroimme katketaksemme.
Vääjäämättä auto kuitenkin lipesi isän lapasesta ja tussahti lumihankeen. Sieltä sitä kaivettiinkin jonkin aikaa esiin ohikulkijoiden avustuksella.
Tällaisista ajeluista ei muistaakseni saanut mainita äidille mitään.
Isän auto oli tällainen, vain erivärinen. Minuun autossa tekivät erityisen vaikutuksen ralliratti sekä feikkileopardipenkinpäälliset. Valehtelin kavereilleni, että isäni oli rallin maailmanmestari.
Minulla on ilmeisesti kummallinen tapa. Tai ei siinä minusta mitään kummallista ole, kaverini kuitenkin jaksavat hämmästellä taipumustani vuodesta toiseen. Kyse on siitä, että istun mielelläni jalkojeni päällä, tähän tyyliin:
Tämä on perustekniikka. Helppoa ja hauskaa!
Lähikuva: jalkapohjat muodostavat ahterille miellyttävän kupin. (Olen nähtävästi pujottanut housuihini vyön hiukan huolimattomasti...)
Tällainen istumistyyli on minulle täysin luonteva, olen harjoittanut sitä lapsesta lähtien. Voin oleskella jalkojeni päällä pitkiäkin aikoja. Yleensä tämä tapahtuu lattialla, mutta asento on mahtava myös tuolilla:
Kintut hakeutuvat tuolillakin luontevasti persiin alle.
En ole koskaan ajatellut tapani olevan erityisen omituinen, eikös Japanissakin istuta lähes vallan tähän tyyliin? Kotimaassa ympäristön voimakas reagointi istumiseeni viittaisi kuitenkin siihen, että olen jonkinlainen friikki.
Niinpä ajattelinkin tiedustella asiaa täällä: hyvät lukijani, onko teillä tapana istua jalkojenne päällä? Jos ei, niin tunnetteko ihmisiä, jotka näin toimivat? Olenko taipumukseni kanssa yksin, vai onko meitä muitakin? Pitäisikö kaikkien Suomen jalkojenpäälläistujien järjestäytyä? Miksi asiasta vaietaan?
Uhosin kuukausi sitten alkavani parsia kokoon tilkkutäkkiä 25 vuotta sitten kuolleeseen isääni liittyvistä muistonpalasista. Aloitan hankkeen nyt. Laadin näitä postauksia täysin satunnaisin väliajoin, en tiedä kuinka moniosainen sarjasta lopulta tulee. Voi olla, että aihe on käsitelty nopeasti – tai sitten voi olla, että jumittelen muistifragmenttien parissa seuraavat kymmenen vuotta.
En pyri etenemään kronologisessa järjestyksessä, kirjaan ylös muistikuvia sitä mukaa kun niitä pulpahtelee ylös tajunnan syövereistä. Ensimmäiseksi pääni sisäinen satunnaisgeneraattori arpoi anekdootin joululahjojen vilautuksesta.
♠ ♠ ♠
Lapsuudenkotini ei ollut mitenkään erityisen vauras. Jouluisin kuusen alla oli toki paketteja, mutta ei niin paljoa, että alimpia oksia olisi pitänyt sahata pois niiden tieltä. Muistelen saaneeni yleensä yhden tai kaksi lahjaa vanhemmiltani ja lisäksi muutamia sukulaisilta. Joinakin jouluina vanhemmilta saatu paketti oli minun ja veljeni yhteinen, ainakin rattikelkan ja pöytälätkäpelin omistussuhteista saimme juhlapyhien jälkeen kiistellä veljellisesti.
Jos meidän lasten (4 kpl) oli vaikeaa malttaa odottaa jouluaattoa ja lahjakääreisiin käsiksi pääsemistä, niin myös isälleni tuo odotus taisi olla joka vuosi hiukan liikaa. Joulua edeltävinä päivinä hänellä oli nimittäin tapana järjestää virallinen joululahjojen vilautus.
Paketteja säilytettiin vanhempien makuuhuoneen vaatekaapin ylimmällä hyllyllä – niin korkealla, etteivät lapsen kehon dimensiot millään riittäneet urkintatoimiin. Niihin ei kuitenkaan ollut varsinaista tarvettakaan, sillä isä hoiti tehtävän puolestamme: hän istutti koko lapsikatraan sängyn reunalle, nousi jakkaralle ja vilautti ylähyllyltä vuorotellen kunkin omaa pakettia.
Toimitus uusittiin päivittäin, jouluaattoon asti.
Muistan miten eräänä jouluna oma pakettini “kätki” kääreittensä alle lätkämailan. Isä puhui siitä innostuneeseen sävyyn pitkulaisena pakettina. Sain nähdäkseni siitä aluksi vain pienen pätkän vartta, päivittäin paljastui aina hiukan enemmän. Mailan lapaosuuden taisin kuitenkin nähdä vasta aattona. Isäni oli varsinainen jännityksen mestari.
Suosittele artikkelia
