Uhosin kuukausi sitten alkavani parsia kokoon tilkkutäkkiä 25 vuotta sitten kuolleeseen isääni liittyvistä muistonpalasista. Aloitan hankkeen nyt. Laadin näitä postauksia täysin satunnaisin väliajoin, en tiedä kuinka moniosainen sarjasta lopulta tulee. Voi olla, että aihe on käsitelty nopeasti – tai sitten voi olla, että jumittelen muistifragmenttien parissa seuraavat kymmenen vuotta.

En pyri etenemään kronologisessa järjestyksessä, kirjaan ylös muistikuvia sitä mukaa kun niitä pulpahtelee ylös tajunnan syövereistä. Ensimmäiseksi pääni sisäinen satunnaisgeneraattori arpoi anekdootin joululahjojen vilautuksesta.

♠    ♠    ♠

Lapsuudenkotini ei ollut mitenkään erityisen vauras. Jouluisin kuusen alla oli toki paketteja, mutta ei niin paljoa, että alimpia oksia olisi pitänyt sahata pois niiden tieltä. Muistelen saaneeni yleensä yhden tai kaksi lahjaa vanhemmiltani ja lisäksi muutamia sukulaisilta. Joinakin jouluina vanhemmilta saatu paketti oli minun ja veljeni yhteinen, ainakin rattikelkan ja pöytälätkäpelin omistussuhteista saimme juhlapyhien jälkeen kiistellä veljellisesti.

Jos meidän lasten (4 kpl) oli vaikeaa malttaa odottaa jouluaattoa ja lahjakääreisiin käsiksi pääsemistä, niin myös isälleni tuo odotus taisi olla joka vuosi hiukan liikaa. Joulua edeltävinä päivinä hänellä oli nimittäin tapana järjestää virallinen joululahjojen vilautus.

Paketteja säilytettiin vanhempien makuuhuoneen vaatekaapin ylimmällä hyllyllä – niin korkealla, etteivät lapsen kehon dimensiot millään riittäneet urkintatoimiin. Niihin ei kuitenkaan ollut varsinaista tarvettakaan, sillä isä hoiti tehtävän puolestamme: hän istutti koko lapsikatraan sängyn reunalle, nousi jakkaralle ja vilautti ylähyllyltä vuorotellen kunkin omaa pakettia.

Toimitus uusittiin päivittäin, jouluaattoon asti.

Muistan miten eräänä jouluna oma pakettini ”kätki” kääreittensä alle lätkämailan. Isä puhui siitä innostuneeseen sävyyn pitkulaisena pakettina. Sain nähdäkseni siitä aluksi vain pienen pätkän vartta, päivittäin paljastui aina hiukan enemmän. Mailan lapaosuuden taisin kuitenkin nähdä vasta aattona. Isäni oli varsinainen jännityksen mestari.