Toinen Spotify Top 10 -lista on pyhitetty discolle – nimenomaan sille kolmen vuosikymmenen takaiselle ehdalle mätinälle. Siirtymä edellisen listan yacht rockista on itse asiassa melko luontevakin: musiikillisesti näissä kahdessa tyylilajissa on runsaasti yhteisiäkin piirteitä, ainakin molemmat ovat tietynlaista anti-rockia.

Disco kumpusi 70-luvulla New Yorkin ja Philadelphian homopiireistä funkin ja soulin äpärälapsena. Se oli bilekansan vastaisku ryppyotsaiselle rock-musiikille ja aikakauden tanssinvastaiselle ilmapiirille, kyse oli puhtaasta hippamusasta. Tyylilajille ominaiset elementit (mm. suora rumpukomppi, oktaavibassottelu, nakutteleva funk-kitara, nopeat jousijuoksutukset) muodostivat pian kaavan, jota ryhdyttiin kilvan kopioimaan – merkittävä osa discosta kuulostaakin siltä kuin eri solisteja olisi laulatettu samojen pohjien päälle. Discokuumeen piikki osui vuosien 1977 ja 1980 väliin. Lyhyt kultakausi taikoi esiin runsaasti yhden hitin ihmeitä, jotka painuivat pohjaan yhtä nopeasti kuin olivat pulpahtaneet pinnallekin – suurin osa täysin syystäkin.

Omasta mielestäni kunnollinen vanhan liiton discojytä on rautaa. Se on silti musiikintyylinä kaksipiippuinen tussari: toinen piipuista sylkee pelkkää asiaa, toinen puolestaan niljaista ektoplasman sivutuotetta. Parhaimmillaan discomusa on äärimmilleen elämänilossa marinoitua, raivokasta täsmäpommitusta. Huonoimmillaan se taas voi olla esimerkiksi kuumottavaa tusinayökerhoviihdettä, jonka päälle on vain tökerösti liimattu 70-luvulla viiden minuutin ajan trendikkäältä tuntunut komppi.

Alan tarjonta oli joka tapauksessa aikanaan niin valtavaa, että helmienkalastus on todellista työtä – suurin osa simpukoista kun osoittautuu tyhjiksi. Kahlasin kuitenkin tätä listaa varten läpi merkittävän määrän artisteja ja biisejä, lähtökohtana oli välttää räikeimpiä itsestäänselvyyksiä, siksi tältä listalta puuttuvatkin esimerkiksi Bee Gees, Earth Wind & Fire, Irene Cara tai Gloria Gaynor. Jokainen edellämainituista on genrensä keskeisiä nimiä, päätin kuitenkin kaivella esiin hiukan vähemmälle huomiolle jääneitä kappaleita.

Mielestäni sainkin aikaiseksi melko pätevän katsauksen peilipallon ytimeen. Mikäli et nauti tästä listasta, niin kehotan tilaamaan Disco Sucks -t-paidan.

Vedä siis tanssikalsarit jalkaan ja valmistaudu pistämään katrilliksi – bileet Spotifyssa räjäytetään tulille tästä:
WE´RE GONNA STOMP ALL NIGHT!

♠    ♠    ♠

The Miracles: Love Machine (Pt. 1)

Luulot pois heti kättelyssä – lista käynnistyy äkäisesti kunnon apinamiehen mylvähdyksellä. Lauluyhtye The Miracles perustettiin jo 50-luvun puolella. Se loi maineensa seuraavalla vuosikymmenellä Motown-levymerkillä Smokie Robinsonin toimiessa ryhmän pääasiallisena solistina. Todella tykki Love Machine on vuoden 1976 City Of Angels -albumilta ja enteilee pari vuotta myöhemmin maailmanlaajuisesti puhjenutta discoinfektiota. Tässä vaiheessa Robinson oli jo jättänyt yhtyeen, solistina kappaleessa toimii Billy Griffin. Biisi meni Billboardin Hot 100 -listan kärkeen ja on Miraclesin uran parhaiten myynyt single.

The Brothers Johnson: Stomp!

Stomp! on yksi kaikkien aikojen kovimmista discobiiseistä, itseoikeutettu valinta tälle listalle. Johnsonin veljekset ovat kitaristi/laulaja George ja basisti Louis. Jälkimmäinen on eräs suurista idoleistani: harjoittelin hamassa nuoruudessani bassonsoittoa mm. tämän kappaleen tahtiin. Vuoden 1980 Light Up The Night -albumilta irroitettu ralli on joka suhteessa priimatavaraa, tuottajan jakkaralla istui itse Quincy Jones (meriittejä mm. Michael Jacksonin levyillä). Stomp! oli parhaimmillaan Hot 100 -listalla sijalla seitsemän, kappale oli hitti myös Britanniassa. Ehdottomasti parasta biisissä on Louis Johnsonin kuninkaallinen peukkubassosoolo. Harmillisesti Spotifyssa kappaleesta on tarjolla ainoastaan single-edit, joka on pari minuuttia albumiversiota lyhyempi. Pyhäinhäväistyksenä myös bassosooloa on hiukan leikattu – periaatteessa jihadin julistamisen paikka.

McFadden & Whitehead: Ain’t No Stoppin’ Us Now

Philadelphian Gene McFadden ja John Whitehead olivat laulunkirjoitustiimi, he työskentelivät mm. Jackson 5:n, James Brownin, Stevie Wonderin, Gladys Knightin ja Gloria Gaynorin kanssa. Vuonna 1979 he julkaisivat oman debyyttialbuminsa, jolle olivat kynäilleet tämän mahtavan kappaleen. Arvostan erityisesti Jimmy Williamsin soittamia härskejä bassolinjoja (basso on discomusiikissa keskeinen instrumentti). Ain’t No Stoppin’ Us Now oli Amerikassa Hot 100 -listan kolmastoista, Britanniassa viides. Kappale jäi McFaddenin ja Whiteheadin suurimmaksi hitiksi – molemmat ovat sittemmin valitettavasti jo siirtyneet autuaammille tanssilattioille.

Patrice Rushen: Forget Me Nots

Vuoden 1982 Forget Me Nots on laulaja-lauluntekijän ja kosketinsoittajan, Patrice Rushenin, ainoa Top 40 -hitti (sija 23). Viisitoista vuotta myöhemmin kappale kuitenkin nousi maailmanlaajuiseksi ykköshitiksi Will Smithin tehtyä siitä uusioversion nimellä Men In Black. Tämänkin biisin kulmakivi on täysin vastustamaton bassogroove, soittajana sessioässä Freddie Washington, joka on luomansa bassolinjan ansiosta merkitty myös yhdeksi kappaleen säveltäjistä. Patrice Rushen on sittemmin ansioitunut tv- ja filmisäveltäjänä.

Pointer Sisters: We’ve Got The Power

Jos Patrice Rushen oli yhden hitin ihme, niin Pointer Sistersillä iskusävelmiä sitä vastoin riittää. Valitsin tälle listalle kuitenkin tuntemattomamman albumiraidan vuoden 1980 Special Things -levyltä. Musiikillisesti tämä on mitä klassisinta discoa oktaavibassotteluineen ja kiukkuisine jousivetoineen. Eeppinen kertosäkeistö kuitenkin kohottaa kappaleen pelkkien discokliseiden yläpuolelle. Harvinaisen väkevä kertovärssy – sen kuullessaan tulee tarve juoda mitalikahvit.

Michael Jackson: Get On The Floor

Michael Jackson oli edustettuna jo edellisellä listalla, mutta oli pakkovalinta myös tähän katselmukseen. Rajusti svengaava Get On The Floor on albumiraita vuoden 1979 Off The Wallilta. Kyseinen Quincy Jonesin fiinisti tuottama albumi on minulle erityisen rakas, sillä se on ensimmäinen koskaan ostamani levy – eivätkä siihen säästämäni viikkorahat totisesti menneet hukkaan. Taas kerran pääosaa esittää solistin ohella basisti – ja kukas muu siellä lätkyttää kuin Louis Johnson! Johnson on nerokkaan peukuttelunsa johdosta merkitty myös kappaleen toiseksi tekijäksi, toinen on itse Michael Jackson. Basisteille discon lyhyt kulta-aika olikin mahtava ajanjakso: silloin basisti oli kuningas ja kitaristi pelkkä statisti.

Chic: Est-Ce Que Cést Chic

Discosta puhuttaessa Chic-yhtyeen nimi on vähintääkin mainittava. Kitaristi Nile Rodgersin ja basisti Bernard Edwardsin perustama bändi oli musiikintyylinsä keskeisiä vaikuttajia. Myöhemmin molemmat diilasivat tuottajan roolissa tavaramerkiksi muodostamaansa soundia muidenkin artistien käyttöön, mm. Diana Ross, David Bowie, Duran Duran ja Madonna saivat kaikki levyilleen ripauksen Chic-discohilettä. Est-Ce Que Cést Chic on yhtyeen vuoden 1977 debyyttialbumilta Chic. Bändin soundi jalostui huippuunsa vasta seuraavalla levyllä, jolla oli jättihitti Le Freak. Minusta tässä ensimmäisen levyn albumiraidassa on kuitenkin jotain hemmetin viehättävää. Se ei ole mikään varsinainen tanssilattian täyttäjä, kappaleella on pikemminkin rauhoittava vaikutus.

Manhattan Transfer: Twilight Zone/Twilight Tone

Tämä valinta on hyvä esimerkki siitä miten discovirus tartutti myös muiden tyylisuuntien edustajat, ja miten suosittua poljentoa yhdisteltiin surutta lähes kaikkeen mahdolliseen. Manhattan Transfer on vuonna 1972 perustettu jazzlauluyhtye, vuoden 1979 Extensions -albumillaan he päättivät kokeilla siipiään myös discokompin parissa. Kokeilu olikin varsin onnistunut sillä Twilight Zone/Twilight Tone -kappale oli yhtyeen ensimmäinen myös pop-listoille kohonnut single, Hot 100 -listan sijalla 30. Kappaleessa versioidaan tv-sarja Twilight Zonen (suom. Hämärän rajamailla) tunnusmusiikkia. Discon funk-juurista ei ole tässä vaiheessa enää paljoakaan jäljellä, biisi on vain opportunistista kelkkaan hyppäämistä. Silti lopputulos on mielestäni mainio, sävelmä on sen verran hyvä. Suhtautumiseeni saattaa tosin vaikuttaa se, että minulla kappaleeseen liittyy nostalgisia tunteita: isälläni oli aikanaan kasetilla koko Extensions -levy ja minä kelailin tätä biisiä edestakaisin, vein sen koulussa musiikintunnilla järjestettyyn levyraatiinkin. Raadin lopputulosta en enää muista.

Donna Summer: Could It Be Magic

Discolistaa ei voisi koostaa ilman Donna Summeria, The Queen Of Discoa. Summer nousi 70-luvulla tietoisuuteen yhdistettyään voimansa tuottajakaksikon Giorgio Moroder ja Pete Bellotte kanssa. Yhteistyön ensimmäinen hedelmä, kappale Love To Love You Baby, oli vuonna 1976 massiivinen hitti ja herätti runsaasti pahennusta Donna Summerin lauluraidalle simuloimien seksiäännähtelyjen vuoksi. Voihketta kuullaan myös tällä, myöhemmin samana vuonna julkaistulla singlellä, joka oli osa Donna Summerin A Love Trilogy -albumia. Could It Be Magic ei kuitenkaan ollut edeltäjänsä veroinen hitti, vaikka nousikin US Dance -listan kolmanneksi. Donna Summerin suurimmat menestykset olivat silti vasta tulossa, vuonna 1979 julkaistun Bad Girls -albumin muodossa. Could It Be Magic on versio Barry Manilowin biisistä, myöhemmin myös Take That levytti siitä oman tulkintansa.

Heatwave: Boogie Nights

Heatwave oli melko kansainvälinen yhtye: sen jäsenet tulivat Amerikasta, Britannista, Jamaikalta ja Tsekkoslovakiasta. Bändi ei koskaan noussut merkittävään suosioon ja onkin luultavasti yksi maailman huono-onnisimmista ryhmistä: basisti Mario Mantesea puukotettiin siten että hän halvaantui, laulaja Johnnie Wilder Jr. puolestaan halvaantui auto-onnettomuudessa. Boogie Nights on Heatwaven debyyttisingle vuodelta 1976 – ajalta jolloin kukaan ei ollut vielä halvaantunut. Se pomppasi Hot 100 -listan kakkoseksi ja jäi bändin suurimmaksi hitiksi. Kappaleen kirjoitti kosketinsoittaja Rod Temperton, joka tuli myöhemmin tunnetuksi Michael Jacksonin hovikirjoittajana (mm. Rock With You ja Thriller ovat Tempertonin käsialaa, myös The Brothers Johnsonin Stomp! irtosi hänen kynästään).

♠    ♠    ♠

Tällaiset ovat minun suositukseni discon maailmaan. Listan puristaminen vain kymmeneen kappaleeseen oli työn ja tuskan takana, rannalle jäi paljon mahtavaa kamaa. Kaikkia hyviä biisejä ei myöskään löydy Spotifysta. Eniten kismitti Hall & Oatesin Portable Radio -kappaleen puute – se on sen verran raju teos, että olisi mahtunut tarvittaessa kevyesti vaikkapa Top 5 -listallekin. Suosittelenkin sen hankkimista iTunesista.

Laittakaa myös lisää toiveita uusista Top 10 -listoista. Seuraavan listan laadin jostain teidän ehdotuksestanne.

Aiemmat oppimäärät:

YACHT ROCK