Top 10: Hair Metal

| Tagit: , , | Aiheet: Musiikki | Kirjoittaja:

Kyllä: lupailin viimeksi, että seuraavaksi laatimani Spotify-lista keskittyisi country-musiikin timantteihin. Kävi kuitenkin niin, että alkaessani miettiä biisejä, jotka olisin ehdottomasti halunnut country-listalleni, niin Spotify ei tuntenutkaan niistä suurinta osaa. Fiilikset menivät ja päätin vaihtaa tunnelmasta toiseen.

Nyt luodaan siis katsaus tukkahevin maailmaan. Hair metal (tunnetaan myös termeillä glam metal ja pop metal) oli kummallinen alakulttuuri, josta tuli 80-luvulla hetkeksi maailmanlaajuista valtavirtaa. Skene muodostui 80-luvun taitteessa LA:n Sunset Stripin musiikkipiireissä. Van Halen, Kiss ja Aerosmith kuuluivat varhaisiin musiikillisiin vaikuttajiin, New York Dolls ja Hanoi Rocks puolestaan toimivat tiennäyttäjänä sen suhteen, miltä bändien tulisi näyttää: isoa tukkaa, meikkiä, spandexia, huiveja, nahkaa, ketjuja, tatuointeja – mitä överimpää, sitä parempaa.

Useimmille tukkaheviorkestereille ulkonäkö ja rempseä imago taisivatkin olla musiikkia tärkeämpää. Genren aatemaailmassa olennaista olivat armoton bailaaminen, railakas päihteiden käyttäminen ja mahdollisimman monen tytön paneminen, sanoitukset pyörivät lähinnä rokkaamisen ja seksin ympärillä. Vaikka soittajat meikkasivatkin itsensä näyttämään nätimmältä kuin monet naiset, niin tukkahevi oli kuitenkin äärimmäisen machoa musiikkia – kyse ei totisesti ollut mistään gay-kulttuurista. Vaikka päällisin puolin bändit olivat tietysti rajuja kapinallisia, niin asenneilmasto oli lopulta melko konservatiivinen. Ja täysin valkoinen – afrot eivät kuuluneet tukkaheviestradeille.

Ilmiö kuoli kutakuinkin yhdessä yössä Nirvanan ja muiden grunge-yhtyeiden rynnittyä päivänvaloon 90-luvun alussa. Äkkiä ei ollutkaan enää siistiä tupeerata meikit naamalla frisyyriä pystyyn ja pitää hauskaa. Vaihtoehtorockin nousu teki tietysti hyvää jo melko eltaantuneelle musiikilliselle ilmapiirille, mutta samalla se kuitenkin myös tappoi rockista kaiken hauskuuden: musiikista tuli kovin ilotonta angstin korvatessa myyntivalttina seksin ja bailaamisen.

Maailman huomaa tosiaan muuttuneen, kun tarkastelee tukkahevibändien sanoituksia:

She’s only seventeen / Daddy says she’s too young / But she’s old enough for me (Winger: Seventeen)

Gonna drive my love inside you / Gonna nail your ass to the floor (Great White: On Your Knees)

That dress you’re wearing makes you look so cute / But girl, you’d look better in your birthday suit (Danger Danger: Naughty Naughty)

Nykyisin rock-musiikissa ei enää laulella tuollaisia rivejä. Tukkaheville ominaista siekailematonta hedonismia ja seksismiä taitaakin tätänykyä löytää helpommin pop- ja rap-musiikista, rockista on puolestaan tullut vakavaa. Kukaan ei nosta enää peukkua pystyyn bändien promokuvissa.

Tätä listaa varten kuuntelin rautaisannoksen alan esityksiä ja päätin keskittyä hiukan harvemmin kuultuihin kappaleisiin – siksi lajitelmasta puuttuvat monet genreä määrittävät nimet: jätin mm. Bon Jovin, Mötley Crüen, Twisted Sisterin, Kissin ja Poisonin itsestäänselvyyksinä listan ulkopuolelle (no, Poisonia en olisi kyllä kelpuuttanut muutenkaan).

Tukkahevibuffet on siis katettu ihanilla herkuilla, sitä pääsee maistelemaan Spotifyssa tästä:
RAISE YOUR FIST AND YELL!

♠    ♠    ♠

Ratt: Round And Round

Sanoin pyrkineeni välttämään itsestäänselvyyksiä, mutta heti kärkeen tulee tietysti juuri sellainen – todellinen tukkaheviklassikko. Ratt ei kuitenkaan koskaan saavuttanut Suomessa erityistä jalansijaa, joten tämäkin vuonna 1984 julkaistu biisi on jäänyt hivenen pimentoon täällä Pohjolassa. USA:ssa Ratt oli toki iso nimi: Round And Round -single nousi Billboardin Hot 100 -listalla sijalle 12 ja albumi Out Of The Cellar myi kolme miljoonaa kappaletta. Bändi perustettiin solisti Stephen Pearcyn toimesta jo vuonna 1976, lukuisten miehistövaihdosten ja hajoamisten jälkeen se on viime vuosina ollut taas aktiivinen. Round And Round saattaa olla monelle tuttu myös Mickey Rourken tähdittämästä The Wrestler -elokuvasta, jossa biisillä on merkittävä rooli.

Alice Cooper: Freedom

Alice Cooper on varmasti yksi tukkahevin syntyyn ja olemukseen eniten vaikuttaneista artisteista. 80-luvun loppupuolella Alice päätti itsekin hypätä kelkkaan ja päivitti soundiaan piirun verran metallisemmaksi. Ratkaisu saikin lopulta runsaan palkinnon vuoden 1989 megahitti Poisonin muodossa. Valitsin kuitenkin tälle listalle kaksi vuotta aikaisemmin julkaistun Freedomin, joka oli Raise Your Fist And Yell -albumin singlelohkaisu. Kumpikaan, albumi tai single, eivät olleet mainittavia menestyksiä, levy päätyi Billboardin listan sijalle 73. Bassoa albumilla soitti muuten Kip Winger, joka myöhemmin nousi maineeseen oman yhtyeensä kanssa.

Kix: Cold Blood

Vuonna 1977 perustettu Kix jäi suuressa tukkaheviryntäyksessä lopulta isompiensa jalkoihin. Cold Blood on yhtyeen neljänneltä albumilta, vuoden 1988 Blow My Fuselta. Tuolla levyllä Kix sai vihdoinkin maistaa jonkinasteista menestystä: albumi nousi USA:n listan sijalle 46 myyden platinaa. Seuraavaa levyä jouduttiin kuitenkin odottamaan kolme vuotta ja silloin olikin jo liian myöhäistä, Seattlen suunnalta puhalsi uusia tuulia. Laulaja Steve Whitemanin sanoin: ”Musiikkiteollisuus järjesti uudet bileet eikä Kixiä oltu kutsuttu.” Bändi hajosi vuonna 1997, mutta on viime vuosina alkanut jälleen esiintyä.

Quiet Riot: Sign Of The Times

Rattin ohella Quiet Riot on yksi genren keskeisistä bändeistä. Se perustettiin jo vuonna 1973, mutta yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia julkaistiin ainoastaan Japanissa. Vuoden 1983 Metal Health kuitenkin osui kultasuoneen: siitä tuli ensimmäinen heavy metal -albumi, joka nousi USA:ssa listaykköseksi. Quiet Riotin noste siloitti tietä myös muille vastaaville bändeille. Seuraavana vuonna julkaistu albumi Condition Critical oli kuitenkin edeltäjäänsä verrattuna pettymys kiivettyään albumilistalla ainoastaan sijalle 15. Sign Of The Times on tuon levyn avausraita (sillä soittava kitaristi Carlos Cavazo vaikuttaa muuten nykyisin Rattissa). Kakkoslevyn jälkeen Quiet Riotin alamäki vain jyrkkeni: rivit alkoivat rakoilla ja lopulta yhtye hajosi vuonna 1989 – vain palatakseen takaisin neljä vuotta myöhemmin. Uusi yritys ei kuitenkaan tuottanut tulosta ja taru päättyi lopulta perin onnettomasti laulaja Kevin DuBrown kuoltua kokaiinin yliannostukseen vuonna 2007.

Vixen: Edge Of The Broken Heart

Hyvin maskuliininen tukkahevigenre houkutteli myös joitakin tyttöbändejä rokkaamaan rajusti. Lita Ford avasi esimerkillään naisille latua, perään lähtivät hiihtämään mm. Vixen, Poison Dollies ja Precious Metal -yhtyeet. Näistä Vixen onnistui ehdottomasti parhaiten. Yhtyeen vuonna 1988 julkaistu debyyttialbumi, Vixen, myi miljoonia isossa MTV:n rotaatiossa pyörineen Edge Of The Broken Heartin vetämänä. Kappale on AOR-mestari Richard Marxin säveltämä ja tuottama. Bändi operoi edelleen, tosin alkuperäisjäsenistä mukana on enää kitaristi Jan Kuehnemund. Vixen on myös tämän listan yhtyeistä ainoa, jonka allekirjoittanut on nähnyt livenä: tämä tapahtui vuonna 1991 bändin lämmiteltyä Deep Purplea Helsingin Jäähallissa. Esityksestä jäi erityisen päräyttävänä mieleen rumpali Roxy Petruccin moottoripyörän osilla höystetty rummusto.

White Lion: Little Fighter

White Lion poikkesi tukkahevin valtavirrasta siinä, että vaikka poikien hiuslaitteet olivat vähintäänkin yhtä kuohkeita kuin muillakin, niin heillä oli useissa kappaleissaan myös kantaaottavaa sanomaa. Bändi syntyi, kun tanskalaisen laulaja, Mike Tramp, muutti vuonna 1983 New Yorkiin ja tapasi siellä kitaristi Vito Brattan (jota yleisesti pidetään yhtenä tyylisuunnan etevimmistä soittajista). White Lionin ensimmäinen albumi karahti reisille, mutta kakkoslevy, Pride, osui ja upposi Amerikan sydämeen voimaballadi When The Children Cryn kohottua Hot 100 -listan kolmanneksi. Little Fighter on White Lionin kolmannelta albumilta, Big Game, joka julkaistiin vuonna 1989. Levy ei ollut enää edeltäjänsä veroinen menestys, singlenä julkaistu Little Fighter jäi Hot 100 -listan sijalle 52. Kappale kertoo Greenpeacen Rainbow Warrior -laivasta, jonka Ranska pommitti upoksiin vuonna 1985. White Lion hajosi vuonna 1991. Mike Tramp kiertää edelleen esittämässä yhtyeen materiaalia, Vito Bratta on vetäytynyt musiikkibisneksestä.

Danger Danger: Bang Bang

Danger Danger perustettiin vuonna 1987 tukkahevivillityksen raivotessa kuumimmillaan. Bändin omaa nimeä kantanut debyyttialbumi julkaistiin kaksi vuotta myöhemmin, Bang Bang oli levyn ensimmäinen single, siitä tuli Amerikassa pienehkö hitti (Hot 100 -listan sija 49). Albumikin myi kultaa. Yhtye ei kuitenkaan ole enää yltänyt tuon kovempiin saavutuksiin vaikka on sittemmin julkaissut lukuisia levyjä ja keikkailee edelleen.

Enuff Z’Nuff: New Thing

Vuonna 1984 perustettu Enuff Z’Nuff oli jonkinlainen outolintu muiden hiushevibändien joukossa: ulkoisesti yhtye täytti kaikki genren kriteerit, mutta musiikillisesti se oli enemmän velkaa Cheap Trickille kuin Mötley Crüelle. Biiseissä oli kuultavissa jopa Beatles -vaikutteita ja pientä psykedeliaa. Enuff Z’Nuffin debyyttialbumi julkaistiin vuonna 1989 ja New Thing oli tuon levyn ensimmäinen single. Se hyytyi Hot 100 -listalla sijalle 67, albumi jumahti paikalle 74. Tämän merkittävämpää menestystä yhtye ei ole saavuttanut, kovasta yrityksestä huolimatta. Enuff Z’Nuff on edelleen toiminnassa ja nauttii nykyisin jonkinasteisesta kulttikannatuksesta – luultavasti juuri siksi, että bändin musiikki poikkesi hieman aikalaisistaan.

Stryper: All For One

Jos Enuff Z’Nuff oli tukkahevin outolintu, niin sitä oli myös vuonna 1983 perustettu Stryper: jakaukset olivat komeita, kostyymit näyttäviä, meikit kunnossa ja musiikkikin ehtaa popheviä – kappaleissa kuitenkin laulettiin mimmien ja bailaamisen asemesta Jumalasta ja Jeesuksesta. Skandaali! Stryper herätti maailmanlaajuista huomiota viskelemällä keikoillaan Raamattuja yleisön joukkoon. Konsepti oli yllättävän menestyksekäs: Stryperin levyjä on myyty yli 10 miljoonaa kappaletta. All For One on yhtyeen viidenneltä albumilta, vuonna 1990 julkaistulta Against The Lawlta. Tuolla levyllä Stryper yritti uudistua bändinä: musiikki oli aiempaa rouheampaa ja teksteistä oli karsittu kaikkein päällekäyvin julistavuus. Seurauksena yhtyeen suosio romahti. Against The Law nousi albumilistan sijalle 32, mutta myi huomattavasti vähemmän kuin kultaa ja platinaa saavuttaneet edeltäjänsä. Stryper kuitenkin julkaisee edelleen uutta musiikkia ja keikkailee aktiivisesti.

Winger: Headed For A Heartbreak

Kampauskatsauksemme päättää Winger. Vuonna 1987 perustettu bändi nautti mainetta erityisesti tyttöjen suurena suosikkina. Soittajina miehet kuitenkin löivät luultavasti laudalta useimmat muut alan yrittäjät. Laulaja-basisti Kip Winger ja kitaristi Reb Beach olivat esiintyneet Alice Cooperin bändissä, rumpali Rod Morgenstein puolestaan ponnisti ns. vakavissa muusikkopiireissä suositun Dixie Dregsin riveistä. Wingerille olikin ominaista yhdistää popheviin haastavia, jopa progehtavia osuuksia. Niitä on kuultavissa myös tässä Headed For A Heartbreak –kappaleessa, joka oli kolmas single Wingerin vuonna 1988 julkaistulta debyyttialbumilta. Single nousi Hot 100 -listan sijalle 17, albumi puolestaan näyttäytyi korkeimmillaan sijalla 21 – tämä kuitenkin riitti platinamyyntiin. Winger hajosi vuonna 1994, mutta on monien aikalaistensa tavoin jälleen aktivoitunut ja julkaisi viime vuonna uuden levynkin. Tukkamiehet eivät hevillä luovuta!

♠    ♠    ♠

Tällainen oli tämä pieni puuterinhuiskaus 80-luvun hevin maailmaan. Listalle oli jälleen tunkua, mm. King Kobra ja Krokus jäivät pudotuspelin viime metreillä rannalle. Harmittamaan jäi erityisesti se, ettei Spotifysta löytynyt Dokkenia tai Loudnessia (tai löytyi kyllä, mutta ei biisejä Unchain The Night ja Crazy Nights, jotka olisin ehdottomasti halunnut mukaan tähän kattaukseen).

Pistetään loppuun vielä plussaksi muutama foto listan orkestereista – näissä kun sitä nähtävää nimittäin riittää.

Ratt

Vixen

Enuff Z'Nuff

Stryper

Winger

Aiemmat oppimäärät:

YACHT ROCK
DISCO

Kommentit

  1. Top 10 Neil Young tai Bob Dylan-referenssit lauluissa voisi olla aika tykki lista.

    Tämä lista ainakin on aika.. Karvainen 😀

  2. PS. Top 10 laulut laulun tekemisestä/sen vaikeudesta voisi olla myös asiallinen!

  3. Hieno lista! Tuli tukkahevikin tämän myötä tutuksi!

    Top10 pornofunk on aivan ehdoton listatoive meikäläiseltä.

  4. Asiallista kamaa. 🙂 Mutta voisit tehdä joskus vaikka sen ”karvaisimmat” tai ”korneimmat tukkahevibiisit” -listan, jolle ottaisit mukaan ne isot nimet, jotka nyt jätit pois. Suurin osa nykyajan ihmisistä kun ei enää edes tiedä, mitä hittejä KISSillä tai Bon Jovilla on ollut. Ja suosittelen kyllä tutustumista Poisoninkin myöhempään tuotantoon, Crack A Smile on aika loistava rock-levy, kitarassa Blues Saraceno ( http://open.spotify.com/album/4AkFbjsocKDLKaE9Bs7pw5 ).

  5. Wingerin laulaja veti herneet nenään, kun Beavis & Butthead haukkuivat bändiä. Wingerin laulaja otti yhteyttä ohjelman tekijöihin, ettei tämä saa toistua. Tämän jälkeen Matt Judge (sarjan luoja) laittoi nössö-Stewartille Winger-paidan (vrt. B&B Metallica&AC/DC). Ohjelma oli tuolloin äärimmäisen suosittu ja on sanottu, että bändi menetti uskottavuutensa yhdessä yössä.

  6. Täsät puuttu kyllä Reckless Love!

  7. Kiitti taas kerran kunnon nauruista! Voi luoja minkä näköisiä pellejä nuo arvon orkesterien jäsenet ovatkaan noissa kuvissa. Aivan hervotonta!!

  8. Ah, khyl noi 80-luvun tukkametalliorkesterit pesee mennen tullen nää nykyajan hevibändit, sekä ulkonäöllisesti että musiikillisesti. Kovaa kamaa! Yleensä kun korkki sihahtaa himassa auki niin RATT löytää tiensä levylautaselle, jopa uusin levy.

  9. Wingerin Reb Beach muuten soittelee Whitesnakessa. 2006 vuoden Hammersmith Odeonin keikalta julkaistu Live In The Still Of The Night on erinomainen tukkahevikonsertti. Coverdale on oma itsensä: Yleisössä naisella on kyltti jossa lukee ”Thank you for your music!”. Tähän DC sanoo: ”oh thank you for you music. Thank you for your tits. Most inspiring”.

  10. Nuo Stryperin Robert Sweetin jalassa olevat bändin logoilla varustetut housut olivat vaatetoivelistani numero 1 vuosikausia. Olivat sittemmin myynnissä 90-luvun puolivälissä Heaven’s Metal -lehdessä, mutta äiti ei jostain syystä suostunut luovuttamaan vaaterahaa niitä varten, vaan kouluun piti mennä sinäkin syksynä ihan perusfarkuilla.

  11. Kiitoksia sivistystä laajentavasta listasta. Pitäisiköhän tässä nolostua ja yrittää vääntää pelastuksekseni jotain ironista, kun ennestään minulle tuntemattoman Danger Dangerin livemeno kuulostaa hyvälle – nuohan ovat ihan pelimanneja minun korvaani:
    http://www.youtube.com/watch?v=w1eU3iJt7rc

    Tuleeko osa stemmoista nauhalta, vai miksiköhän rumpalilla on luurit korvilla? Olikos se vielä tuohon aikaan joku ”issue” jos osa musiikista tuli nauhalta?

    Nykyajan rokkipoliisit ovat kai hieman suvaisevaisempia, mistä aasinsiltaa pitkin Sonata Arcticaan… Osuin sivuilleen ja näin heidän keikkakalenterinsa – eipä käy kateeksi työn sankareita, varsinkaan rumpalia. Luulisi tuolla määrällä näkevän unetkin jo klikin tahdittamana.

    Mitäs tykkäsitte aikoinaan Vixen-basistin soolosta jäähallissa?

  12. Aah, tämä oli ilo lukea! 80-luvun hevi on parasta mitä maa päällään kantaa!

  13. khyllä.khyllä….samoja mietteitä on..:)…enuff z’nuff varsinkin beatlesmäisyydessään toimii…winger on jo ammatimuusikko meininkiä…

Roskapostin vuoksi vanhoista artikkeleista on kommentointi suljettu automaattisesti.