Mitä muistan isästäni? Osa 4: Viivotin
Eräs varhaisimmista muistoistani on se, kun sain isältäni piiskaa. En enää muista mitä olin tarkalleen ottaen tehnyt. Oli kuitenkin tullut oltua kuriton äidille ja hän oli uhannut isän antavan minulle piiskaa ellen alkaisi käyttäytyä kunnolla. Sana ei ollut tehonnut, joten vanhempien oli tartuttava järeämpiin aseisiin.
Minut kutsuttiin vanhempieni makuuhuoneeseen. Istuimme sängyllä; minä, isä ja äiti. Isä selitti minulle rauhallisesti kupletin juonen: olin ollut tuhma ja nyt oli rangaistuksen paikka. Hän varmisti, että ymmärsin syyn ja seurauksen suhteen. Sitten isä veti esiin lainjakajan – pitkän viivottimensa. Hän painoi minut syliinsä mahalleni, nykäisi housujani alaspäin ja tanssitti viivaintaan muutaman iskun verran paljailla pakaroillani. Se ei sattunut paljoa, mutta kirpaisi juuri riittävästi. Kävin itkemään.
Toimitus kesti vain hetken. Jälkeenpäin isä lohdutti minua esittelemällä taannoiselta Brysselin matkaltaan ostamiaan postikortteja. Nähtävyyksistä kerrotut viihdyttävät anekdootit kuivasivat pian kyyneleeni, kohta persiitäkään ei enää vihlonut.
Minä olin lapsena kiltti poika, en juurikaan tarvinnut ruumillista kuritusta – en itse asiassa ole edes varma sainko isältäni piiskaa koskaan uudestaan. Äitini sen sijaan yritti kerran: vollotin jo valmiiksi oltuani hänen polvillaan pakarat paljaina. Viivottimen alettua läiskyä itkuni kuitenkin muuttui nauruksi. Eihän se edes sattunut! (Tämä tapahtui viime huhtikuussa.)
Nykyisinhän lastenkasvatuksessa on taidettu mennä siihen, että jos isä kurittaa lapsensa pyllyä viivaimella, niin se on suunnilleen elinkautisen paikka. Minä en kuitenkaan katso saaneeni pienestä piiskauksesta minkäänlaisia traumoja, viivottimen uhka oli ainakin minun tapauksessani pätevä keino ajaa pieneen pellavapäähän hiukan kuria ja nuhdetta. En tietenkään väitä, että ruumillinen kuritus olisi yleisesti ottaen erityisen pistämätön tai suositeltava kasvatusmetodi – kaikkea muuta. Joskus pieneen tupenrapinaan saattaa kuitenkin olla aihetta, ja silloin se tulee toteuttaa samalla tavoin kuin aikanaan minulle: rakkaudella. Siksi huomaan muistelevani tätäkin sinänsä negatiivista episodia lämmöllä.
♠ ♠ ♠
Tämän kirjoitussarjan edelliset osat:
Osa 1: Jännityksen mestari
Osa 2: Auto
Osa 3: Dallasröyhtäys
Minä taas voisin vetää ioja jätkiä lanttuun niin, ettei jää epäselväksi. Tästä blogissani(löytyy tuosta Nimen kohdalta: kivi) 🙁
*isoja*
Kyllä se on niin nähty, että hyvällä ja rakkaudella saa niin paljon parempaa aikaan kuin pahalla ja kovalla kädellä. Pätee mielestäni niin ihmisiin kuin eläimiinkin.
Äitini on joskus kertonut, että minäkin olin ihan pienenä tehnyt jotain niin tuhmaa, että rangaistukseksi oli päätetty antaa ”remmiä” pyllylle isäni vyöllä. Sitä remmiä ei koskaan kuitenkaan isäni ehtinyt sivaltaa, koska olin joutunut paniikkiin jo pelkästä vyön esiin ottamisesta. Olin kuulemma alkanut heti itkemään ja juossut ympäri asuntoa huutaen epätoivoisesti ”laastaria, laastaria”. Tämän jälkeen ei remmillä edes koskaan enää uhattukaan. Joskus harvoin me tytöt saatiin luunapit otsalle tai ”korvapuustit” jos oltiin oltu tuhmia. Mutta perus-kilttejähän mekin kyllä oltiin yleensä.
Vanhat sanonnat ovat yleensä erittäin paikkansapitäviä, niin tämä tähän aiheeseen liittyväkin: ”Ken vitsaa säästää se lastaan vihaa”.
Nykyaikaistettuna tuo ei tietenkään tarkoita sitä että mukuloita hakataan ja pahoinpidellään, mutta tarvittaessa on voitava käyttää pientä fyysistä käsiksikäymistäkin ellei viesti mene muuten perille. Pelotehan siinä on se tärkein eikä sitä pelotetta voi olla ellei tarvittaessa sitä todella toteuteta.
Minäkin muistan kerran saaneeni risua takapuolelle. Eikä tullut traumoja.
Nykyinen lastenkasvatus tuntuu olevan ihan mitä sattuu. Minulla oli erittäin lämpimät ja hyvät välit edesmenneisiin vanhempiini, mutta ei olisi tullut mieleenkään ruveta esim. haistattelemaan äidilleni. Sillä tavoin oli terve pelko perseessä ja mielestäni se oli juuri niin kuten pitäisikin olla. Perhelaumassa lapset eivät ole niitä, jotka johtavat laumaa.
Oli itse asiassa aika järisyttävä kokemus, kun isäni kerran vuosia sitten kähisi veljentyttäreni kanssa ja minun piti ärähtää että nyt lopetatte molemmat. Silloin tajusin että lehti on vaihtumassa sukupolvien jatkumossa, isä alkaa jo olla vanhus ja ”valta” on siirtymässä seuraavalle sukupolvelle. Nyt veljeni kanssa todettiinkin isän hautajaisissa että jeps, seuraavana listalla ollaan sitten me.
Minä olen lapsena muutaman kerran piiskaa saanut ja joka kerta aiheesta. Ei siitä traumoja ole jäänyt. Eri asia on lasten hakkaaminen, mutta kun asiat selvitetään et miksi tulee ja mitä tulee ja minne, niin lapsi oppii.
Vaimoni on opettaja ja hän näkee tämän nykykasvatuksen lapsia joka päivä. Ala-asteella jo lapset haistattelee päin naamaa. Kurittaminen ja nuhtelu koulussa on vaikeaa ellei kielletty ja kun vanhemmille ilmoittaa niin sanotaan ”Ei meidän Ville haistattele koskaan” tai ”Mitä sitten?! Lapsella on oikeis mielipiteisiinsä”.
Lasten kasvattamisessa tulee muistaa ”RAJAT ovat RAKKAUTTA”. Ja kun rajat ylitetään tulee palautetta, joskus nuhtelu, joskus piiskaa. Jos vihasta lasta lyö, ”hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen”. Loppu.
Ohoh, hupsista! Sinnepä se meni sitten meidän äitee myllynkivi kaulassa. Merten syvyyksiin.
Mutsi oli niin temperamenttinen tapaus, että vaikea siinä oli mennä erottelemaan, milloinka tuli tukkapöllyä vihasta, milloin pelosta, milloin mistäkin. Luulen, että useimmiten silkasta vihastumisesta. Mutta kyllä mä sen naaraisin sieltä pohjasta pintaan niine hyvineen. 😉
Mä jotenkinn kuvittelin, että tuo myllynkivijuttu liittyisi jotenkin viattoman syntiin viettelemiseen. Isoveli-vainoo sai ainakin kauhiat tunnontuskat vedettyään sikaria yhteisessä hotellihuoneessa ja kun minä siinä sitten pyysin jämät.
Vaikka en mä häntäkään olisi humpsauttanut laidan yli, vaikka olis vihapäissään sikarit tarjonnut.
Mutta jos joku hemmetin namusetämato duunailisi nurkilla, niin!!!!
Arvasin, että ei kauan mene kun joku lehti tarttuu asiaan:
http://www.hymy.fi/tasta-puhutaan/anssi-kela-sai-piiskaa-rakkaudella
Jösses, onpahan mahtavasti referoitu tuota minun tekstiäni! Sitaatit on valittu siten, että pelkästään Hymyn jutun lukemalla välittyy kuva, jonka mukaan minua on lapsena piiskattu säännöllisesti ja että minusta lapsen piekseminen on hyvästä.
Väännetään nyt vielä varmuuden vuoksi rautakangesta: kirjoituksessa mainitsemani kerta on ainoa, jolloin muistan saaneeni isältäni piiskaa. En pidä piiskaamista lapsenkasvattamisessa hyvänä metodina, omaa lastani en ole koskaan joutunut kurittamaan ruumiillisesti.
Tuota noin, ei lehtiteksti ollut minusta erityisen ylilyövä. Eri asia on sitten se, miten kukakin lukija sitä tulkaa mielessään. Kun lukijakunta on Hymy, sen kohderyhmän mukaista käännöstä saattaa siis olla luvassa.
Olisit tähdännyt Seiskaan. Olisit hyvässä lykyssä saanut lööpin: Anna mulle piiska! A.K:n tiltys sexi-iloistaan.
*tulkkaa* eli tulkitsee
*Anna mulle piiskaa, kahdella aa:lla.*
Hah, Hah, hah.
Muistan kertaalleen saaneeni isän kädestä. Voi olla, että sain useamminkin, mutta tämä kerta on jäänyt mieleen siksi, etten ollut sitä täysin ansainnut. Vanhempiani ei voi syyttää ilman lieventäviä asianhaaroja, he kun uskoivat kaverin rehtori-isää, joka sanoi minun johdatelleen hänen enkelipoikansa väärille teille. Asian oikea laita oli toinen, mutta toki olisin voinut kieltäytyä lähtemästä luvattomille teille. Olimme siis poistuneet kenellekään kertomatta leikkimään johonkin ihan muualle kuin oli sovittu ja viipyneet reissullamme aika pitkään, joten huoli oli kotona kasvanut melkoisiin mittoihin.
Kerran olen joutunut/päässyt/erehtynyt tukistamaan vanhempaa lastani. Hän kun sai suurta tyydytystä töniessään pikkuveljeään niin, että välillä takaraivo kumahteli ilkeästi lattiaan. Tukistus ei ollut niinkään harkittu teko kuin pikainen reaktio, mutta toisaalta: töniminen loppui siihen. En siltikään ole siitä ylpeä.
Nyyh, mitä mä nyt luen? Kaikki blogimerkinnät jo luettu tämän blogin alusta lähtien! Loistavaa tekstiä, kerrassaan mahtavaa. Valokuvat ovat upeita. Armi-päivitys vois olla paikallaan 🙂
Ohoh, melkoinen savotta – nostan hattua. Onko Arkistokin kahlattu läpi? Jos ei, niin siinä tapauksessa luettavaa riittää vielä pariksi toviksi. Sivun vasemman laidan valikosta vain Arkisto auki ja katsomaan mitä kaikkea se on syönyt.
Ahhhh, kiitoksia vinkistä! The Arkisto todellakin on vielä koskematon. Sen kimppuun siis! 🙂
Jokaisella ihmisellä on oikeus ruumilliseen koskemattomuuteen, myös lapsilla. Toivon, että Anssi muistaa tämän myös oman lapsensa kasvatustyössä, näillä kasvatusopeilla kun on tapana ”periytyä”.
Vähän odottelinkin tällaista kommenttia, joten mainittakoon nyt kaikille huolestuneille, että omaa lastani en ole koskaan kurittanut ruumiillisesti. Muutenkin haluan edelleen korostaa sitä, että omassa lapsuudessani piiskan saaminen ei todellakaan ollut mistään järjestelmällinen kasvatusoppi. Muistan vain nuo kirjoituksessa mainitsemani jutut, ne eivät enää toistuneet. Vanhemmuus on vaikeaa, siinä kehittyy yrityksen ja erehdyksen kautta.
Jos olen perinyt jotain isältäni kasvattajana, niin se on se, että yritän muistaa sanoa säännöllisesti omalle lapselleni tykkääväni hänestä. Näin isäni teki minulle, se on tärkein häneen liittyvä muistoni.
Ruumiillisen kurituksen periytyvyydestä: on varmasti totta, että kaikenlaiset ”isien pahat teot” tahtovat jatkua seuraavissa sukupolvissa. Toisaalta, Suomessa ollaan melko tiedostavia ja erityisen valveutuneita kasvatusasioissa. Ihminen ei ole onneksi automaatti.
Minusta on, suoraan sanottuna, hiukka erikoista, että asioista on vaikea keskustella, koska meillä ollaan niin mustavalkoisia ja jyrkkiä: joko hakataan ja piestään silmittömästi jatkuvasti (mielikuva = hirmuisen paha ja väärin!)tai sitten ei kosketa ollenkaan (täydellinen puhtaus ja oikein tekeminen) koko lasta tms.