Tänään Facebookissa huomasin monen kaverini kirjoittaneen viestejä valokuvaaja Jouko Lehtolan seinälle:

Taivaallisia kuvia, Jönssi!
Farewell
Kiitos Jönssi kaikesta
Hei sitten, Jönssi!

Viesteistä oli tietysti pääteltävissä mitä on tapahtunut. Halusin kuitenkin varmistaa, tiedustelin asiaa yhteisiltä kavereilta: ilmeni, että Jönssi on sairastanut pitkään ja voimat ovat viimein ehtyneet tänä viikonloppuna. En ollut nähnyt Jönssiä vähään aikaan, en tiennyt sairaudesta mitään – uutinen hänen poismenostaan tuli minulle siis täysin puun takaa.

Tänä iltana olen hiljaa ja muistelen Jönssiä.

Jouko Lehtola oli yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä suomalaisista rock-kuvaajista. Teimme yhdessä hommia kolmen ensimmäisen albumini kansien kanssa, minä pönötin ja Jönssi räiski. Olin otettu siitä, että minulla oli mahdollisuus poseerata eräälle maamme parhaimmista valokuvaajista.

Nummelan kansikuvasessio kymmenen vuotta sitten oli ensimmäinen kerta, jolloin minua kuvattiin sooloartistina. Olin toki ollut aikaisemminkin kameran edessä, mutta aina vain yhtenä bändistä. Olin tottunut sulautumaan joukkoon, mutta nyt jouduinkin muikistelemaan linssiin yksinäni – tilanne hiukan hirvitti. Jännitys kuitenkin liukeni heti, kun Jönssi alkoi kuvata minua. Hän antoi kameransa takaa helppotajuisia ohjeita erilaisista asennoista ja ilmeistä huudahdellen aina ruutujen välillä: ”Hyvä! Just noin! Joo!” Minusta tuntui kuin olisin ollut parempikin miesmalli Milanosta.

Viimeisen sessioni Jönssin kanssa tein viisi vuotta sitten Rakkaus on murhaa -albumin kansia varten. Ajoin vielä tuolloin kilpaa ja kuvauksissa Jönssi oli utelias tietämään kaikesta kilpa-autoiluun liittyvästä. Hänellä itsellään ei ollut edes ajokorttia, aihe kuitenkin kiinnosti kovasti. Sovimme, että vien hänet jonain päivänä kokeilemaan mikroautoilua.

Pidin lupaukseni ja kohtasimme joitakin aikoja myöhemmin helsinkiläisellä sisäkartingradalla. Tyrkkäsimme yhdessä pari vetoa, valmensin ja opastin Jönssiä ajamisessa – aivan kuten hän oli aikanaan ohjeistanut minua kuvattavana olemisessa. Jönssi oli täynnä intoa, miehen silmät loistivat hänen oivaltaessaan mistä ajamisessa oli kyse.

Minä harjoittelin ajamista noihin aikoihin hyvinkin aktiivisesti. Pari viikkoa myöhemmin menin taas samalle radalle – yllätyksekseni myös Jönssi oli kurvailemassa, hiestä märkänä. Hän sanoi hurahtaneensa kartingiin aivan totaalisesti: oli kuulemma käynyt radalla tuon yhteisen sessiomme jälkeen lähes päivittäin. Iltaisin ei tahtonut oikein saada untakaan, erilaiset ajolinjat vain pyörivät päässä.

Emme nähneet enää noissa merkeissä, luultavasti Jönssin valtava innostus jossain vaiheessa hiipui. Oli kuitenkin hauskaa todistaa kuinka aikuisesta miehestä tuli silmieni edessä pikkupoika – samanlainen into välittyi myös hänen katsoessaan kameransa etsimeen. Hän oli mahtava, mutkaton mies.

Kaivelin tietokonettani löytääkseni kuvan Jönssistä. Löysinkin hyvän: tämä on otettu Hämeenlinnassa kesällä 2003. Ajelimme tuolloin ympäriinsä Cadillacillani, ottamassa kuvia Suuria kuvioita -levylleni. Jönssi oli liekeissä autostani ja halusi myös itsensä ikuistettavan sen kyljessä. Asko Kallonen otti foton:

Hyvää matkaa, Jönssi – oli hienoa tuntea sinut. Toivottavasti siellä jossain on vanhoja amerikanautoja.