Kun joskus hamassa menneisyydessä aloin kirjoittaa tätä blogia, niin aikomuksenani oli muun raapustelun ohessa laatia myös pikaisia arvioita kirjoista, elokuvista ja levyistä. Tätä optiota on sittemmin tullut hyödynnettyä sangen vähän: blogin holveihin on tähän mennessä talletettu tasan yksi kirja-arvio.

Nyt tähän tulee muutos – tästä lähtien yritän punnertaa lukemistani kirjoista edes jonkinlaisen arvion. En lähde vääntämään pitkiä esseitä, nopeat tunnelmat riittäköön. Avaan pelin neljällä viimeksi lukemallani kirjalla.

♠    ♠    ♠

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Zafónin esikoisromaani sijoittuu 1950-luvun Barcelonaan, jossa nuori Daniel ajautuu sattuman kautta keskelle varsinaiseksi trilleriksi kehkeytyvää kirjallista mysteeriä. Hän löytää merkilliseltä kirjojen hautausmaalta salaperäisen Julian Caráxin romaanin ja ryhtyy selvittämään kirjailijan vaiheita. Viattomasta uteliaisuudesta alkaneen tiedonkeruumatkan seuraukset ovat lopulta veriset.

Tuulen varjo on erinomaisen vetävästi kirjoitettu tarina, joka kietoo lukijan maailmaansa. Jokaiselle on jotakin: jännitystä, romantiikkaa, historiaa… Menneiden aikojen Barcelona on kiinnostava ympäristö: espanjalaisesta yhteiskunnasta, kulttuurista ja sisällissodan traumoista on kudottu tuuhea ryijy, johon tekee mieli upottaa sormensa.

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

Nyrjähtänyt tarina nuoresta tokiolaisesta miehestä, jonka tavallinen elämä menee sekaisin, kun työpaikalle saapuu levottomuutta herättävä mies, joka haluaa palkata päähenkilömme etsimään erään tietyn lampaan. Kyseisestä lampaasta on olemassa vain yksi valokuva, jonka perusteella otus pitäisi löytää Hokkaidon lumisten vuorten keskeltä. Mies ottaa tehtävän vastaan ja huomaa pian olevansa keskellä mystisiä tapahtumia. Apunaan hänellä on tyttöystävänsä, jolla on aivan poikkeuksellisen kauniit korvat.

Suuri lammasseikkailu on hauskasti sepitetty kertomus, joka ei käänteissään seuraa aivan tavallisimpia latuja. Lukiessa mieleeni tulivat Erlend Loen ja myös jotkut Paul Austerin kirjat. Pidin kovasti.

Khaled Hosseini: Leijapoika

Tarina afganistanilaisesta rikkaan perheen pojasta Amirista ja hänen parhaasta ystävästään, palvelijakastiin kuuluvasta Hassanista. Afganistanin yhteiskunnalliset myllerrykset ajavat Amirin lopulta Amerikkaan, jossa hänen mieltään kalvavat Kabulin menneisyyden haamut. Eräänä päivänä Amir saa puhelun ja tilaisuuden sovittaa vanhat syntinsä.

Leijapoika on poikkeuksellisen hienosti kerrottu tarina ystävyydestä, uskollisuudesta, rohkeudesta, pelkuruudesta, rakkaudesta, hyvyydestä ja pahuudesta. Se valaisee erinomaisesti maailmankolkkaa, joka on toistuvasti pelkästään negatiivisten uutisten aiheena. Kirja on sukellus islamilaiseen kulttuuriin, tarpeellinen oppitunti suvaitsevaisuudesta. Yleissivistävä teos, jonka toivoisin kuuluvan esim. koulujen opetussuunnitelmaan. Myöskin puhtaana tarinana tenhoava, mieltäliikuttava.

Leijapojasta on tehty myös elokuva. Katsoin leffaversion vain pari tuntia sen jälkeen, kun olin lukenut kirjan viimeisen sanan. Kirjaan verrattuna elokuva tuntui siltä, kuin kävisi teoksen pikavauhtia läpi pelkkinä ranskalaisina viivoina – tarinan koko syvyys ei ole välittynyt filmille. Niinpä kehotankin tarttumaan painettuun sanaan.

Chris Campion: Police

Kyseessä on The Police -yhtyeestä kirjoitettu autorisoimaton historiikki (joka siis tarkoittaa sitä, etteivät yhtyeen jäsenet ole osallistuneet kirjan tekemiseen, heidän lausuntonsa on kaivettu vanhoista haastatteluista ja aikaisemmista kirjoista). Police kuuluu vanhoihin suosikkeihini, josta en kuitenkaan ole lukenut paljoakaan. Niinpä tartuin niteeseen hanakasti.

En tiedä mitkä kirjoittaja Campionin taustat ovat, mutta ainakin hänen lähestymiskulmansa aiheeseen on omituinen: hän ei tunnu pitävän yhtyettä juuri minään. Jäsenet kuvaillaan eriasteisiksi kusipäiksi ja heidän tuotoksiaan vähätellään joka käänteessä. En pidä sellaisistakaan historiikeista, joissa kohdetta ihastellaan pelkästään vaaleanpunaisten lasien läpi, mutta näin negatiivisesti varautuneen kirjan lukeminen alkaa parinsadan sivun jälkeen vituttaa. Tulee mieleen, että kenelle tällainen on tehty? Miksi?

Outoa on myös se, että varsinaiseksi päähenkilöksi on nostettu Policen manageri Miles Copeland: tuntuu, että suurin osa sivuista on omistettu hänen edesottamuksilleen. Tämäkin olisi tietysti ihan ok, jos kirjan nimi olisi Miles Copelandin tarina. Nyt Police jää statistiksi omassa kirjassaan. Välillä myös jauhetaan sivukaupalla muista uuden aallon yhtyeistä ilman minkäänlaista linkkiä Policeen. (Tämä itse asiassa selittyy kirjan alkukielisellä nimellä: Walking On The Moon – The Untold Story of the Police and the Rise of New Wave Rock.)

Olen lukenut huomattavasti parempiakin bändikirjoja.