Posetiivarin apina
Kun minulta kysytään ammattiani, olen ottanut tavaksi vastata olevani posetiivarin apina. Mielestäni se summaa tekemiseni melko nasevasti.
Vuosien varrella olen huomannut, että työni kiinnostaa ihmisiä suuresti, minulta kysellään usein kaikenlaista ammattiini liittyvää. Vastailen mielelläni, onhan se toki imartelevaa jos musiikilliset pyrintöni koetaan kiinnostaviksi. Olen toistuvasti kuitenkin hiukan hämmentynyt siitä kuinka vääristynyt käsitys ns. suurella yleisöllä näyttää olevan tämän työn tekemisestä. Harhakuvat tuntuvat elävän erityisen sitkeästi erilaisilla nettifoorumeilla – toisinaan tämänkin blogin kommenttiraidoilla.
Tälläkin hetkellä keskustelu käy kuumana. Tänään eduskunnalle luovutettiin 8000 taiteilijan allekirjoittama addressi hyvitysmaksun piiriin kuuluvan laitekannan päivittämisen puolesta. Kirjoitin tästä aiheesta jo taannoin laveaan tyyliin, en enää aio veisata samaa virttä. Asian liepeillä niljuvaa keskustelua seurattuani koen kuitenkin tarpeelliseksi yrittää tuhertaa edes jonkinlaisen luonnoksen siitä, millaista tällaisen luovan työn tekeminen oikeasti on – sen verran asiantuntemattomilla argumenteilla debattia on paikoitellen höystetty.
Heti kärkeen on todettava minun olevan harvinaislaatuisen etuoikeutettu: oma musiikkini on ollut kaupallisesti sen verran menestyksekästä, että olen voinut tehdä sitä ammatikseni. Suurin osa tämän maan musikanteista ei ole näin onnekkaassa asemassa: heidän on halkaistava elämänsä työn ja taiteen puoliskoihin.
Minä saan siis keskittyä pelkästään jälkimmäiseen, harrastuksesta on tullut ammatti. Tietyssä mielessä elämäni on hyvin vapaata: saan määritellä itse aikatauluni ja tekemiseni, kukaan ei patistele hommiin enkä ole varsinaisesti vastuussa kenellekään. Arvostan näitä seikkoja, vaikka olenkin vuosien varrella huomannut vapauden olevan todellisuudessa vain illuusio. Tässä maassa nimittäin aika harvalla on varaa olla oikeasti vapaa. Minulla ei ainakaan ole – asuntolainan lyhennykset ja syvyyspommeina postilaatikkoon jysähtelevät laskut palauttavat taivaanrannanmaalarin tehokkaasti tatamiin. Elääkseen on tehtävä työtä. Ja duunia nämä laulujentekemiset ja soittohommatkin lopulta ovat.
Näennäisen vapauden hinta on jatkuva epävarmuus. Toisinaan hiukan kadehdinkin ihmisiä, jotka nauttivat säännöllistä kuukausipalkkaa. Minä kun en koskaan tiedä mitä huominen tuo tullessaan, tallaan joka päivä tyhjän päälle. Musiikkibisneksen tärkeimpiä lainalaisuuksia onkin se, ettei mikään muu ole varmaa kuin se, että kaikki on aina epävarmaa. Monista muista ammateista poiketen tässä ei nimittäin riitä se, että teen vain työni niin hyvin kuin osaan – voi olla, ettei se silti kelpaakaan yleisölle. Kuuntelijoiden liikkeitä ei voi ennakoida, suursuosio voi kadota yhtä nopeasti kuin tulikin. Laulu, jonka tekemiseen käytän kuukausia ei kiinnosta ketään, mutta puolessa tunnissa tekemäni räpellys onkin hitti. Minkään varaan ei voi laskea, silti pitäisi uskaltaa heittäytyä. Ihmisen varttuessa tällainen alkaa rassata hermoja.
Luova työ ei myöskään tunne kelloa. Tätä urakkaa ei tehdä niin, että aloitetaan yhdeksältä ja lopetetaan viideltä. Tai ehkä joku tekee, minulta se ei ole koskaan onnistunut. Inspiraation lyödessä työskentelen jatkuvasti: aamusta yöhön, päiviä putkeen. Yleensä unohdan jopa syödä, päässä ei pyöri mitään muuta kuin tekeillä oleva biisi.
Sitten meneekin taas viikkoja – joskus kuukausia – ilman, että mitään tapahtuu. Istun työpöytäni ääressä ja tuijotan. Pään ja paperin välillä on jotain tärkeää mennyt poikki. Tällaisina aikoina mielen valtaa epävarmuus, jopa jonkinlainen pakokauhu: oliko tämä nyt tässä? Pystynkö enää koskaan tekemään yhtään laulua? Mitä minä nyt teen? Kun on sitä lainaakin…
Jostain biisejä kuitenkin aina hiipii korvien väliin. Eräänä päivänä huomaan, että niitä on kertynyt jälleen albumillinen. Menen lauluineni studioon.
Sessioiden kestot vaihtelevat. En kuitenkaan muista koskaan osallistuneeni levytykseen, jossa työpäivän mitta olisi normaalit kahdeksan tuntia. 12-20 tuntiset työvuorot ovat todellisuutta, sellaisia paiskitaan miksauksineen useita viikkoja, toisinaan kuukausiakin, albumin luonteesta riippuen. Studiossa saattaa mennä kokonainen kesä ilman, että juurikaan näkee aurinkoa. Tehtävä työ on parhaimmillaan mahtavaa luovuuden puuskalla surffailua, ikävimmillään yksitoikkoista detaljin hinkkaamista.
Ennemmin tai myöhemmin levy kuitenkin aina valmistuu. Kun albumia pitelee ensimmäistä kertaa kädessään, se painaa paljon enemmän kuin siihen käytetyn muovin ja paperin summa. Levylle tiivistyy tekijänsä pari edellistä vuotta, irtirevittyjä hiuksia, tuskanhikeä ja onnenriekaleita. Se on ladattu täyteen odotuksia, se on koko elämä. Kun levyn irroittaa kotelostaan ja kurkistaa sen reiästä, näkee lähestyvät lainanlyhennykset.
Ja kun sitten lukee lehden levyarvostelusta kriitikon epämääräistä vittuilua, niin sen saattaa ottaa hiukan henkilökohtaisesti.
Albumi julkaistaan. Levyn vastaanottoa seuraa pelonsekaisin tuntein, niin paljon on taas laskettu sen varaan. Jos albumi on hitti, niin huulilta pääsee huojennus: pariin kolmeen seuraavaan vuoteen ei ole suurempaa hätää. Olo on kevyt. Jos levy puolestaan floppaa, niin leuka painuu rintaan. Sitä istuu kotona ja miettii mitä tuli tehtyä väärin? Miksi se ei kelpaa? Lyijynmakuisessa tunnelmassa on mahdotonta tehdä mitään uutta. Haluaa vain luovuttaa, olla tekemättä ikinä enää ainuttakaan laulua.
Näihin haavoihin keikat tarjoavat joko balsamia tai suolaa. Albumin jälkeen on joka tapauksessa tapana lähteä tien päälle.
Tyypillisen kiertuepäivän kulku:
Herätys hotellissa => matkustusta 1–15 h => odottelua => soundcheck => odottelua => ruokailu => odottelua => odottelua => keikka joskus pikkutunneilla => lava-adrenaliinien laskun odottelua => nukkumaanmeno
Suurin osa keikkailusta on matkustusta ja odottelua, työpäivän kestosta varsinaisen työsuoritteen osuus on marginaalinen. En lainkaan ihmettele miksi tällä alalla niin moni alkoholisoituu. Tylsyys menee mukavammin puudutettuna.
Hyvät keikat tekevät tästä kaikesta tekemisen arvoista: kun soitto kulkee ja yleisö on puolellamme, niin silloin tätä parempaa hommaa ei ole olemassa, jalat eivät kohtaa maata. Tyhjille saleille tai täysin välinpitämättömälle yleisölle esiintyminen on puolestaan henkinen mukilointi. Sellaisten keikkojen jälkeisissä tiloissa tämän kaiken vaihtaisi hetkeäkään epäröimättä turvalliseen, kuukausipalkattuun työpaikkaan. Johonkin sellaiseen, joka olisi vain työtä – ei koko elämä.
Tästä nyt on kuitenkin tullut minun työtäni. Enkä koskaan yön yli nukuttuani ole halunnut vaihtaa sitä yhtään mihinkään. Olen onnekas saadessani tehdä työkseni sitä mitä rakastan.
En kuitenkaan olisi valmis tekemään sitä ilmaiseksi (tällaista ratkaisumallia esitetään nettikeskusteluissa yllättävän usein). Joskus nuorempana ehkä, mutta en enää – takana on liikaa kilometrejä. Vaikka pidänkin työstäni, niin työtä se on yhtä kaikki. Yleensä yhteiskunnat on järjestettu siten, että duunista saa liksaa. Sen ei pitäisi olla riippuvainen siitä vihaako vai rakastaako työtään.
Minusta tuntuu hieman epäreilulta, että taistellessani omalla pienellä panoksellani ammattikuntani työpaikkojen säilymisen puolesta, se leimataan keskustelupalstoilla kiiluvasilmäiseksi ahneudeksi. Minä en vaadi itselleni lisää rahaa. Kuten aluksi mainitsin, joutuvat useimmat suomalaiset muusikot kuitenkin tekemään tointaan hyvin vähäisillä palkoilla. Vaadin, ettei niistä vähistä enää oteta pois. Vaadin, että Suomessa turvataan jatkossakin mahdollisuus tuottaa laadukasta kotimaista kulttuuria.
Meillä ei ole juurikaan valtaa. Mitä tapahtuu jos posetiivarin apinat menevät lakkoon?
Posetiivi soi entiseen malliin.
♠ ♠ ♠
Mitä posetiivarin apinalle maksetaan?
Minun tuloni voidaan jakaa viiteen kategoriaan:
- Keikkapalkkiot
- Rojaltit (levy- ja kirjamyynti)
- Teostokorvaukset (lauluntekijöille mm. radio- ja tv-esityksistä maksettavat korvaukset)
- Gramex-korvaukset (esittäjille radio- ja tv-esityksistä maksettavat korvaukset)
- Muut palkkiot (esim. musiikin tekeminen tv-ohjelmaan)
Jos näistä aineksista leipaisee piiraan, niin se näyttää tältä:
Näin minun tuloni ovat jakautuneet tänä vuonna. Vuoden viimeiset teostot ovat tosin edelleen tilittämättä, joten tuo lihavin siivu tulee vielä kasvamaan yli 50 prosenttiin. Muita tuloja tälle vuodelle ei olekaan enää luvassa.
KEIKKAPALKKIOISTA:
Media ruokkii joka kesä harhakuvaa tähtitieteellisistä keikkapalkkioista. Viime kesänä otin itsekin aiheeseen kantaa siinä vaiheessa, kun Helsingin Sanomat väitti Chisun tienaavan kesän keikoistaan neljännesmiljoonan. Näissä lehtien laskelmissahan ei koskaan oteta huomioon keikkailuun liittyviä kuluja, olen eritellyt niitä aikaisemmin tässä kirjoituksessani.
Faktaa on se, että jos bruttopalkkiosta edes kymmenesosa päätyy artistin lompakkoon, niin se on jo melko hyvin. Usein jää vähemmän.
Minä teen jonkin verran erilaisia firmakeikkoja yksin kitarani kanssa. Tuollaiset keikat ovat poikkeus: niistä jää yleensä jotain kouraankin. Kuitenkin silloin, kun liikenteessä ollaan bändin sekä ääni- ja valokaluston kanssa, niin kulurakenne pamahtaa sellaiseksi, etteivät normaalit keikkapalkkiot riitä koko remmin elättämiseen. Yksittäiset kiertueet saattavat hetkellisesti toimiakin taloudellisesti, mutta Suomi on niin pieni maa, ettei sama artisti voi olla täällä jatkuvasti massiivisella rundilla.
ROJALTEISTA:
Levymyynnin suhteen melko hyvä nyrkkisääntö on se, että normaalihintaisesta cd-levystä artisti saa n. euron. Heittoa on luonnollisesti sopimuskohtaisesti kumpaankin suuntaan, ei kuitenkaan dramaattisesti (nyt puhutaan normaaleista levytysopimuksista, ei esim. omakustanteista). Sooloartisti tietysti pitää itsellään kyseisen euron, bändit jakavat sen vielä keskenään.
Pelkällä levymyynnillä tässä maassa ei siis rikastu.
TEKIJÄNOIKEUSKORVAUKSISTA:
Kuten piirakkakin kertoo: Teosto tarjoaa minulle mahdollisuuden tehdä musiikkia ammatikseni. Ilman sitä olisin vain harrastelija.
Teosto on kuitenkin pelannut korttejaan julkisuudessa ilmeisen huonosti, sillä jostain syystä tekijänoikeuksista on muodostunut yleisessä keskustelussa lähes kirosana. Yritän mahduttaa pähkinänkuoreen mistä niissä on kyse.
Teosto ry. on ensinnäkin voittoa tavoittelematon yhdistys, joka toimii meidän tekijöiden edunvalvojana.
Tekijänoikeuskorvauksia maksetaan laulujen kirjoittajille niiden käytöstä. Miksi? Otetaan esimerkiksi kaupallinen radioasema: sen liiketoiminnan ideana on myydä ohjelmiin mainoksia ja tehdä sillä voittoa. Kukaan ei kuitenkaan kuuntelisi pelkkiä mainoksia, ohjelmiin tarvitaan myös sisältöä, puhetta ja musiikkia. Me sisällöntuottajat olemme niitä joiden vuoksi ihmiset kuuntelevat asemaa. Ja kun ihmiset kuuntelevat asemaa, niin mainostajat haluavat ostaa siltä mainosaikaa. Kun rahaa siis tehdään meidän työllämme, niin siitä kuuluu maksaa meille kohtuullinen korvaus.
Me tekijät olemme Teoston asiakkaina valtuuttaneet Teoston keräämään nämä korvaukset ja neuvottelemaan musiikkimme käytön tariffit. Ilman Teostoa urakka olisi työläänpuoleinen: minun pitäisi itse luoda kontaktit kaikkiin valtakunnan radioihin ja tv-kanaviin, neuvotella jokaisen kanssa sopimukset biisieni käytöstä, hoitaa laskutus niiden soitosta – puhumattakaan mahdollisista ulkomaisista soitoista… Ei tässä ehtisi muuta tehdäkään. Sitä varten on Teosto.
Ise olen tehnyt samantyyppistä työtä, en artistina, mutta myyntitykkinä
vähän toisentyyppistä, aamulla joutuu odottelemaan, eihän myymäläpäälliköillä nykyään ole aikaa. Mutta kumminkin , jaksamista, ja kiitoksia rattoisista ajokilometreistä musiikkiasi kuunnellen.
Myyntitykki.
Puhut Anssi asiaa !!!
Ja mitenkä tähän nyt liittyvät nuo ns. kasettimaksut? Minkälaista osaa Teoston maksuosuudesta hyvitysmaksut edustavat, ja miksi sitä pitää maksaa esimerkiksi tallennuslaitteista joille tallennan itse kuvaamiani videoita ja ottamiani valokuvia? Miksei Teosto maksa ulkomaisille artisteille, vaikka otaksuttavasti yksityinen kopiointi kohdistuu merkittäviltä osin niihinkin?
Ymmärrän tuskasi ja arvostan työtäsi, mutta minusta mediamaksun perustelut ovat heppoiset.
Itse yksityisyrittäjänä voisin hvinkin verrata että artisti on melko paljon kanssani samassa veneessä. Molemmat joutuvat myymään omaa aikaansa tai tuotteitaan asiakkaille eli asiakkaa määrittävät meidän arvomme. Vapaa on vasta kun yrityksensä on saanut kasvatettua IKEA:ksi tai artisti kasvanut Elvis kokoluokkaan. Usein em. tapauksissakin jälkipolvi korjaa hedelmät. Suomeen tarvittaisiin pienyrittäjien puolue sillä he joutuvat yhteiskunnassa maksumiehiksi eikä sosiaaliturvasta ole paljon tietoa. Yksityisyrittäjä ei voi sairastaa mutta jos ole erehtynyt jonkun palkkaamaan niin hänen sairaspäivät joudut maksamaan yrityksestä vaikka kukaan ei hänen palkkansa maksuun tuottoa yritykseen teekkään eli silloin joudut raatamaan kahden edestä. Kela korvaa yritykselle karenssipäivien jälkeen pari vuotta aiemmin vahvistetun verotuksen mukaisesti ellei tulo ole noussut 20 % korkeammaksi eli jos on noussut esim. 19,99 % niin omasta pussista tuon joudut siis maksamaan. Onneksi olen löytänyt tavanomaisen yrittäjyyteni oheen yritysmuodon jossa netin kautta pystyn hankkimaan omat kulutustuotteeni ohi tukku- ja vähittäisliikkeiden (niillehän menee n. 60 % tuotteen hinnasta). Siitä saan rakennettua myös tulevaisuuden tuottoni ja eläkkeeni. Yhteiskuntamme kun ei millään pysty huolehtimaan eläke ym. sosiaaliturvasta jatkossa kun suuret yritykset siirtävät tuotantonsa halvempiin maihin eikä pienyrittäjyyttä Suomessa osata kannustaa.
@Markus: Hyvitysmaksuasiasta olen kirjoittanut aikaisemmin täällä:
https://www.anssikela.com/2010/11/17/karvalakkilahetysto/
Hyvä kun valoitit asiaa niille, jotka eivät tajua, että työtä täällä Suomessa artistitkin tekevät loppu peleissä. Suomessa harvoin pääsee taiteilijana oikeastaan rikastumaan. Ja tuo kaikki epävarmuus. Yleensä se hintakin jonka kuuluisuudesta joutuu maksamaan, että juorulehdet ja kaikki retostelee aina julkkisten tekemisillä. Ihmisten on vain vaikea suhteuttaa taiteilijan ammatinkuvaa perusduunariin, siitä tässä enimmäkseen on kysymys. On helppo arvostella omien harhaluulojen varjolla (esim. oletus: olet julkkis –> olet rikas). Hyvä puheenvuoro, ja tärkeä 🙂
Kerrassaan mielenkiintoista luettavaa. En tiennyt, että Teosto & Gramex ovat noin merkittäviä tulonlähteitä. Tai ainakin Gramexin osuus yllätti. Tiukassa on leipä taiteilijoilla. Ei käy kateeksi.
Toivottavasti niitä hyviä biisejä (myös kaupallisesti) vielä tulee!!
Mikä on posetiivari? Ei sano mitään 🙂
Todella hyvä ja valaiseva kirjoitus.
Itseäni ärsyttää eniten tuo rojalti osio. Ymmärrän hyvin miksi levy-yhtiöitä tarvitaan mutta noin euro kahden kympin levystä kuulostaa pieneltä siivulta. Varsinkin jos niitä levyjä ei myydä paljoa. Lisäksi paita ja muu oheismyynti lienee nykyään myös levy-yhtiöiden käsissä.
Haluaisin tukea pieni artisteja ja kannustaa tekemään lisää musiikkia mm. ostamalla levyjä. Tuntuu vain, että se ei auta. Itse tuottaja saa silti vähiten ja moni kiinnostava artisti jää määrittelemättömälle tauolle.
Posetiivi on soittopeli, josta tulee soittoa kun vivusta veivataan.
Katso Googlesta lisää 🙂
Mun täytyy sanoa, että olen viime aikoina ruvennut oikeasti tajuamaan noita asioita enemmän, ja ruvennut oikeasti ostamaan niitä levyjä! Oikeastaan se tuntuu myös jotenkin konkreettisemmalta, että on levyjä muistona, että tällästä musaa tuli silloin kuunneltua! Toki tässäkin voi aina ottaa esille ympäristön kuormituksen, mutta en ostakaan kuin hyviä levyjä, kuten Anssin hehe;)
ja sitten on nettimusiikkikaupat itunesit ym..
Hei Anssi,
Tunnen jonkin verran ammattimuusikoita, joiden Teostot/Gramexit on mun omalla perstuntumalla arvioituna siinä 0.x-6% kokonaistuloista. Nykyinen tapa jakaa nyt keskustelussa olevat rahat keskittyy pääasiassa tietylle kultapossukerholle, säveltäjille ja sanoittajille, jotka saavat paljon radiosoittoa.
Osa tuntemistani ammattimuusikoista, moni jo toisessa polvessa, tekee siinä 100+ keikkaa vuodessa. Riippuen toki mikä sitten lasketaan keikaksi, kun tulojen puutteessa keikkailu tarkoittaa usein esim. opiskelijoiden tanssiharjoituksen aikana rytmin paukuttelua lievässä aamukohmelossa. Kyllä siinä sentään silmänruokaa saa 🙂 Valoshowkaan ei näillä muusikoilla paljoa kasvata keikkakuluja, se kun on ollut perinteisesti röökin sytyttäminen soolon aikana. Nyt tätäkään kulua ei enää ole, kiitos savuttomien baarien.
Musiikintekijöiden arvoittaminen ja tulojen jako radiosoiton jne. perusteella jättää valtaosan muusikoista paitsioon. Perustulo taiteilijoille ja Teoston laittaminen telakalle, tai vähintään jakoperusteiden raju muutos tämän lisäksi, takaisi varmasti paljon tasapuolisemmat mahdollisuudet tehdä laadukasta musiikkia ja taidetta sen tekemisen ilosta. Jotain täytyy olla vikana, jos Risto Asikainen sanoo avoimesti:
”Ostan paljon levyjä työni puolesta, mutta en pysty kuuntelemaan mitään loppuun jazzia ja progea lukuun ottamatta. 30 sekuntia riittää, sitten heilahtaa kaukosäädin. Suuri osa nykymusiikista on pelkkää äänitapettia. Kaikki soundiratkaisut ja melodiat ovat sellaisia, että tyhmäkin ne ymmärtää. Nykyään tehdään uskomatonta paskaa. On hyvä, jos kappale elää kolmekin kuukautta.”
Ystävällisin terveisin,
Leo Bulero
@Leo Bulero: Aivan oikein, on syytä korostaa siitä, että erilaiset muusikot operoivat eri tavoin. Tämä kirjoitus kertoi minun arjestani, piirakkakaaviossa oli minun tienestini. Jos olisin ns. keikkamuusikko, joka ei kirjoittaisi biisejä, mutta soittaisi useiden eri artistien taustalla tai monissa eri bändeissä, niin silloin tuo kaavio näyttäisi aivan toisenlaiselta.
Jos eron haluaa tiivistää äärimmilleen, niin minä kirjoitin artistin vinkkelistä, en muusikon. (Vaikka tietysti muusikko olen myös…)
Täysin eri mieltä sen sijaan olen tuosta ajatuksesta, että Teoston laittaminen telakalle tarjoaisi kaikille tasapuoliset mahdollisuudet. Taas tuo näkemys siitä, että taidetta pitäisi tehdä vain tekemisen ilosta… Eihän se, että jotkut tienaavat lauluja kirjoittamalla ole pois niiltä, jotka niitä lauluja soittavat. Pikemminkin päinvastoin. Täytyy myös muistaa, että on olemassa kokonainen laulunkirjoittajien ammattikunta, jotka eivät itse esitä tekemiään biisejä.
Risto Asikaisen mielipidettä pidän hyvin kyynisenä ja kliseisenä. En minäkään jaksa kuunnella suurinta osaa hittilistojen musiikista. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nykyisin tehtäisiin pelkkää paskaa. Muistaakseni minä en jaksanut kuunnella valtaosaa musiikista 90-luvullakaan. Enkä 80-luvulla. Kukaan ei kuitenkaan väitä, etteikö noina vuosikymmeninä tehty paljon hienoa musiikkia.
Hei kaima,
Haluaisin tarttua väittämääsi ”Suomi on niin pieni maa, ettei sama artisti voi olla täällä jatkuvasti massiivisella rundilla”. Tein joskus omaksi huvikseni tutkimusta aiheesta ja voisin todeta että tämä ei aivan täysin pidä paikkansa, mutta totuus on että Suomessa näitä yli 100 keikkaa vuodessa artisteja jotka on ”kokoajan rundilla” on Yölinnun ja Lauri Tähkän lisäksi noin sormilla laskettava määrä. Mutta sitten näitä 50-100 keikkaa vuodessa heittäviä bändejä onkin useampi tuhat, joista suurin osa heittää ”humppa”keikkaa.
Lisäksi parin sisäpiiritiedon tiedän että osa artisteista on korvannut keikkailun frekvenssin moninkertaistamalla keikkaliksansa. Hittoako sitä heittää 100 keikkaa vuodessa kun voi heittää 20 keikkaa ja silti tienata saman verran rahaa? Yritin kaivaa sen lehtiartikkelin missä asiasta mainittiin mutta ne löytänyt, mutta esimerkiksi silloin kun Lordi voitti Euroviisut, he joutuivat tiputtamaan normaalin keikkaliksaansa todella paljon koska kysyntää oli niin paljon, mutta ei ilmeisesti niin paljon että sitä viis-kuusinumeroista summaa olisi haluttu maksaa mitä bändi pyysi, mutta ilmeisesti keikkamyyjä tajusi että x on silti enemmän kuin 0, joten he myivät keikat.
@Henna: Cd-levyn hintakin jakautuu moniin eri viipaleisiin. Se ei siis mene niin, että artisti saa euron, levy-yhtiö loput. Yhtälössä on monta muutakin ottajaa.
Muusikko-lehdessä on vuonna 2002 julkaistu seuraavanlainen jako. Näin viipaloituu 22 euron hintainen cd-levy:
– Vähittäiskauppa 25% (5,5€)
– ALV 18% (3,96€)
– Äänityskustannukset 15% (3,3€)
– Levy-yhtiö 8% (1,76€)
– Tukku & jakelu 8% (1,76€)
– Markkinointi 6% (1,32€)
– Valmistus 6% (1,32€)
– Teostomaksu 6% (1,32€)
– Artistirojalti 4% (0,88€)
– Tuotekehitys 4% (0,88€)
Tieto on kahdeksan vuoden takaa, eivätkä kaikki prosentit varmastikaan mene jetsulleen juuri noin. Tästä saa kuitenkin käsityksen siitä, että cd-levyn tekeminen ja myyminen on monivaiheinen prosessi.
@Anssi Tenhunen: Korostan edelleen sitä, että oma näkökulmani on sooloartistin, ei esim. iskelmä- tai coverbändissä soittavan muusikon. Keikkailusta kirjoitin enemmän viime kesänä tässä artikkelissa:
https://www.anssikela.com/2010/08/15/lisays-liksajupakkaan/
Hiukan kummeksun tuota ajatusta liksojen moninkertaistamisesta. Mikäköhän se palkkioiden lähtötaso on ollut jo moninkertaistamisenkin jälkeen keikkaa vielä riittää? Omat palkkioni on kaikki nämä vuodet pidetty sellaisella tasolla, että niiden moninkertaistaminen pudottaisi keikkojen määrän takuuvarmasti pyöreään nollaan.
Hieno kirjoitus, mutta ei tämäkään valitettavasti anna mitään perusteita kasettimaksulle.
Jos ostan levykaupasta sinun levyn, jota haluan kuunnella reissun päällä iPhonellani, minun täytyisi tästä lystistä maksaa ”hyvitystä” (menetetyistä tuloista?) sinulle sekä tietokoneeni kiintolevystä, että iPhonen flash-muistista. Reilua, eikö totta?
Vielä reilummaksi asian tekee se, että vaikka tekisin kaiken kuuntelemani musan itse Garagebandilla (tai vaikkapa ainoastaan tallentaa omia valokuviani, tekstitiedostojani, taulukkolaskentojani, yms.), minun täytyisi siitä huolimatta maksaa kiintolevystä ja matkapuhelimesta täysin samansuuruinen hyvitys sinulle ”menetetyistä ansioista”. 😀
Jos minä maksan levystäsi 22 euroa ja sinä saat siitä alle euron, on jokin pahasti pielessä. Eikä tähän ratkaisu voi olla kasettimaksu! Ymmärrän, että saavutetuista eduista on vaikea luopua, mutta jokin muu ratkaisu tällaiselle epäkohdalle on keksittävä.
@Mikko: Tämän kirjoituksen pointtina ei ollutkaan hyvitysmaksu, vaan kertoa siitä millaista tämän työn tekeminen käytännössä on. Liikkeellä kun tuntuu olevan niin kummallisia käsityksiä.
Muutamaa asiaa kuitenkin kummeksun:
– Miksi pitää olla kaksi erillista tahoa keräämässä tekijänoikeustuloja?
– Miksi hyvitysmaksu peritään tallennustilasta, jota käytetään myös paljon muuhun kuin tekijänoikeuksien alaisen musiikin ja/tai videon tallentamiseen. Maksu olisi helpompi periä sisällön mukana, esim lataustuotteiden hinnan osana.
– En vain ymmärrä, miksi esimerkiksi tallentavan digi-vastaanottimen hintaan sisältyy ”kasettimaksua”, vaikka sille tallennettavat ohjelmat tyypillisesti palvelevat pelkkää ajansiirtoa. Sitten saman tuotteen voi kuitenkin useissa tapauksissa nauttia netti-tv:n kautta ilman vastaavaa maksua.
Monimutkainen juttuhan tämä on mutta kyllä itse näkisin että se suurin ongelma on rahan jakoperiaate itse teollisuuden sisällä. Artisin pitäisi saada suurempi kakku siitä itse tekemisestä niin että sitten mahdollinen menestys kyllä näkyisi myös hänen tilipussissaan, muttei tässä määrin kuin nyt.
Jos nyt ajatellaan esimerkiksi tuottajan tointa: yleisesti ottaen on varmaan ihan normaali käytäntö että tuottaja ottaa projektista hillot pois etukäteen, soittajat saavat studiopalkkionsa ja levy-yhtiön ihmiset saavat tilinauhansa kerran kuukaudessa. Sen sijaan käytännössä (kai?) artisti ei saa käytännössä mitään vaan sekin mikä maksetaan on ennakkoa ja vähennetään sitten myöhemmin. korjaa Anssi jos olen väärässä mutta sinä joka teet laulut (joka on tietysti se koko pullan rusina ja mahdollistat koko muun jonkun työllistämisen), kannat kuitenkin suurimman riskin henkilökohtaisella tasolla. Kenestäkään ei ole outoa maksaa tuottajalle vaikkapa nyt 10 000 euroa levyn tuottamisesta ”koska sehän on hänen työtään”, mutta artistin oma kymppitonni roikkuu aika kauan ilmassa. Eikös sen pitäisi mennä niin että kun muusikko tekee oman työnsä eli laulut niin hänen työnsä pitäisi arvottaa siinä vaiheessa kun laulut ovat mahdollisimman hyvin tallennettu, loppuprosessi kuten markkinointi ja mainonta kuten myös keikkamyynti on sitten toisten ammattilaisten työtä josta heidän pitäisi saada (ja toki jo nytkin saavat) sitten tiliä sen mukaan miten se onnistuu.
Sittenhän toisaalta on paljon ja kenties suurin osa niitä artisteja jotka laulavat toisten tekemiä lauluja. Mikä siinä sitten olisi oikeudenmukaisin jako…en tiedä. Ei ole toista ilman toista.
Kai se tienestin kannalta Anssinkin on ensi vuonna tehtävä kitara ja mies-kiertue kirkoissa. Kuustonen mukaan ja Kirkon Ulkomaanapu. Pienet kulut ja kohtuulliset yleisömäärät pienellä riskillä.
Erittäin hyvä kirjoitus, selkeästi ja järkevästi esitetty. Olet Anssi onnekas, että saat tehdä rakastamaasi työtä, mutta pystyn hyvin ymmärtämään kuvailemasi epävarmuuden tunteen.
Henkilökohtaisesti toivon, että pystyisit tekemään keikkoja nykyistä enemmän, ja olisin itse valmis kalliimpia lippujakin maksamaan. Koskaan en ole suomalaisen artistin keikoilla saanut rahoille enemmän vastinetta kuin Anssin keikoilla, ja lipun hinta on tuntunut ihan naurettavan pieneltä.
Tekijänoikeustuloja toki kerää useampikin taho, esimerkiksi Kopiosto muiden mukana. Järjestöjä on useampi, koska ihmisillä on tekemisessään erilaisia rooleja. Osittain kyse lienee historiallisistakin syistä.
Itse asiassa monissa maissa niitä järjestöjä on vielä useampia – muistaakseni esimerkiksi Isossa-Britanniassa on useampia Teoston korvikkeita, jotka edustavat eri artisteja. Suomessa ollaan toistaiseksi pärjätty yhdellä per ala.
Hyvitysmaksun ongelma on, että sitä ei nähdä oikeudenmukaisena. Jos unohdetaan hurskastelut, niin menneiden aikojen siirtomedioilla se oli sinällään aivan ymmärrettävä; melkoinen osa cd:istä ja dvd:istä lienee käytetty kopioidun materiaalin tallentamiseen.
Nykyisillä puhelimilla, digibokseilla yms. maksu on vaikeampi perustella. Kyllähän puhelimia käytetään musiikkisoittimina, mutta niiden pääasiallinen tarkoitus on kuitenkin jotain aivan muuta. Niille myös tallennetaan jotain aivan muuta, kuten valokuvia ja videoita. Digiboksit puolestaan ovat monesti nimenomaan ajansiirtovälineitä; vaikka se on sinällään sitä hyvitysmaksun perusteena olevaa yksityistä kopiointia, kyse ei ole lainkaan samasta asiasta kuin vaikkapa cd-kopionnissa.
Toisaalta, mikä sitten olisi oikeudenmukainen tapa kerätä hyvitysmaksua? Siihen ainakaan minulla ei ole mitään selvää vastausta.
Tämän(kin) asian (kasettimaksu, artistin palkkio) vastustaminen on verrannollinen moniin muihin asioihin joita on ”helppo” vastustaa: asiasta on helppo olla jotakin äärimieltä niin kauan kunnes se koskettaa omaa elämää toiselta kantilta.
Aina kannattaisi miettiä että entä jos olisin itse musiikista elantoni saava säveltäjä, sanoittaja, jne.
Tätä muistaakseni sivusin jossain keskustelussa jo aiemminkin, mutta jos Anssi olisitkin vaikkapa arkkitehti ja sinulla olisi pieni yhden miehen arkkitehtitoimisto, niin vaikka kuinka käyttäisit rakennuksen piirtämiseen luovuutta ja taiteellisuutta, sen jälkeen kun piirustus on valmis palkkio kilahtaa tilille ja sen jälkeen sillä ei ole enää mitään merkitystä kuinka suosittu rakennuksesta tulee tai kuinka paljon siellä käy kävijöitä. Joten voi olla että jonkun arkkitehdin mielestä muusikot ovat onnenpoikia ja -tyttöjä saadessaan kerran tekemästään työstä korvausta vielä jopa vuosikymmenten jälkeen.
”Kaksi Kelaa lopetetaan pääkaupunkiseudulla”
Otsikoi Vartti:
http://omakaupunki.hs.fi/espoo/uutiset/kaksi_kelaa_lopetetaan_paakaupunkiseudulla/
Ei hyvältä näytä; ensin viedään rahat, sitten henki.
Itse asiasta – musiikin kuluttajana tekisi kyllä mieleni kommentoida ansaintamalleja. Nyt aika ei millään riitä, yritän ehtiä myöhemmin.
Varmaan eikan mainitsemissa arkkitehdeissakin (ne, jotka eivät nosta ns. kuukausipalkkaa) saattaa olla väkeä jotka eivät tienaa ihan hirveitä, mutta kyllähän se siinäkin hommassa on niin, että jos osaat ja olet hyvä, niin tulotaso on vähintäänkin hyvä. Tämä ihan tietona sukulaismiehen bisneksistä ja tienesteistä. Entäs sitten kaikenmaailman arkkitehtikilpailujen palkkiosummat? Minusta aika huikeita, varsinkin kun esim. jotain Helsingin keskusta-alueita on kilpailutettu jo n kertaa (n > 1). Mitään ei sitten vaan ole toteutettu. Maksettu siis aivan turhasta?
Onhan noita esimerkkejä luovista ammateista varmaan pilvin pimein, joissa toteutuu tuo ”maksetaan tuotteesta, ei enää sen käytöstä tai kulutuksesta”. Niitä komeita rakennuksia ei taideta useinkaan monistaa satoja, tuhansia tai miljoonia kappaleita. Ansaintalogiikka on sittenkin hivenen toinen.
Tuo hyvitysmaksu ei tietysti ole aivan oikeudenmukainen kuten esimerkit jostain digiboxin aikasiirrosta tai vastaavasta osoittavat, mutta riittävän yksinkertainen ja hyväksyttävä. Ei kai tätä koko ongelmaa olisi olemassakaan ellei nuoriso olisi alkanut sutena kopioida musiikkia ym. tuotoksia lähteistä, jotka eivät kilauta artistin kassaan killinkiäkään.
Ja vielä lopuksi: tuo artistin osuus fyysisten äänitteiden tuotosta on todella törkeän alhainen. Se on kuitenkin ainoa keino (konserteissa käynnin lisäksi) jolla minä voin suoraan antaa roponi juuri sille tekijälle, jonka tuotoksista pidän. Mitään bittivirtoja en aio ladata, olivat ne maksullisia tahi ei.
Itsekin sivusin asiaa blogissani:
Vaikka tuen hyvitysmaksujen olemassaoloa, haluaisin silti kyseenalaistaa hyvitysmaksujen jakoperusteita meille tekijöille. Mielestäni kakku jaetaan nyt ihan väärällä perusteella, tai sitten mulla on vaan pahasti väärää tietoa.
– olisin Anssi kiitollinen jos kävisit lukaisemassa ja oikaisisit, mikäli olen väärässä: http://www.samulikoivulahti.net/2010/12/yksityisen-kopioinnin-hyvitysmaksujen.html
Hieno kirjoitus.
Teosto ei ärsytä minua. Ainoa mikä minua musiikin kuluttajana ärsyttää on se kuinka vähän artisti saa per myyty levy. Olisi hienoa ostaa levyjä suoraan artistilta ilman, että joku kiiluvasilmäinen koneisto veisi välistä sen 90-95%.
Hieman narahti korvaan tuo ”ellei nuoriso olisi alkanut sutena kopioida musiikkia ym…” Eli nuorten syytä taas tämäkin? Täällä löytyy ainakin yksi nuori joka käyttää 20% pienestä palkastaan suomalaisten artistien tukemiseen niin levyjen kuin keikoilla juoksemisen ohessa.
Ja kiitos kirjoituksesta Anssi, toivottavasti mahdollisimman moni lukee tämän.
Juha H: Toki se ansaintalogiikka on toinen, mutta sehän on sellainen kuin miksi se rakennetaan kullakin alalla. Ja nyt tuntuu ettei artistien ansaintalogiikka toimi tarpeeksi hyvin.
Markkinatalouteen ei vain oikein sovi se ajatus että laulu voi olla hyvä ja arvokas vaikkei se myykään. Ja toisaalta vaikka jonkin biisin musiikilliset ansiot olisivat hyvinkin vaatimattomat sillä voi rikastua kunhan se vaan myy. Ja tämä asetelmahan voi tuntua tekijän kannalta epäoikeudenmukaiselta koska hänelle itselleen se että on ollut jotain sanottavaa/maalattavaa/sävellettävää/veistettävää on se liikkeellepaneva voima.
Kirsille: yleistyshän tuo heittoni oli ja jopa mutu-tietoon perustuva, mutta uskon kyllä silti aivan aidosti, että tuo ilmaisista lähteistä imurointi on pääsääntöisesti nuoremman väen heiniä.
Maailma on tietysti mennyt myös monimutkaisemmaksi. Taisi sitä aikanaan olla jotain porua C-kasettien vastaavista maksuista, mutta eipä niitä silloin juuri muuhun kuin radiosta tulevien ohjelmien tai kavereilta lainattujen levyjen (edes yksi ostettu!) äänittämiseen käytettykään.
eipä ole ahmottamista tässäkään asiassa!
Joku pitäisi t _ p p _ a. Mutta kuka ?
LILLLLLLLLLLLLLLLLLLLLL La resistanceeeeeeeeeeeeeeeeeeeeee!!!!!!!!!
@Juuma: ”Olisi hienoa ostaa levyjä suoraan artistilta ilman, että joku kiiluvasilmäinen koneisto veisi välistä sen 90-95%.”
Tämä on vähän sama kuin toivoisi, että voisi viedä rehut suoraan aamiaismuromaidon tuottaneelle lehmälle sen sijaan että kierrättäisi euroja Siwan, Valion ja meijerin kautta.
Siwa, Valio ja meijeri ovat muusikkojen tapauksessa esim. studion pyörittäjä/-teknikko, studiolaitteiden valmistaja, levyn kustantaja (jos ei satu itse artistilla olemaan taskun pohjalla riittävästi rahoja että itse voisi), kansivalokuvien valokuvaaja, levykansien taittaja, CD-prässääjä jne.
Tottakai soisi että sisällön tuottaja/t saisivat enempi euroja per myyty levy, mutta pointtina tässä on se, että kuitenkin suurin osa (ainakin suomen mittakaavassa) taitaa siitä 90-95% mennä ihan ”oikeiden töiden” palkkoihin ja kuluihin. En olisi niin varma että tästä kannattaisi hirveästi ärsyyntyä.
Ja disclaimer: enhän minä näistä oikeastaan mitään tiedä, muuta kuin valokuvaajan roolissa. Enemmän tietävät korjaavat jos joku meni väärin.
[…] Posetiivarin apina -kirjoituksesta virinneessä keskustelussa monet ovat nimittäin kritisoineet sitä, ettei artistille jää levykaupassa käteen kuin rippeitä – niin monet välikädet leikkaavat kakusta ensin omat viipaleensa. Levyjä tehdessä kuluja on tosiaan niin paljon, että viivan alle jäävä luku on väkisinkin pienehkö. On toki otettava huomioon, ettei näissä välikäsissäkään ole kysymys mistään rosvoista: koko prosessi vaatii työpanosta muusikoilta, äänittäjiltä, tuottajilta, masteroijilta, valokuvaajilta, graafikoilta, promotyöntekijöiltä, levy-yhtiön myyntimiehiltä, levykauppiailta… Yhden albumin tekeminen työllistää tavallisesti niin suuren joukon ihmisiä, ettei ole mikään ihme jos artistin hyppysiin jää vain euro per levy. […]
Anssi, sinulla on täysi oikeus mielipiteesi asioiden tilasta artistina. Se on hyvä ja perusteltu mielipide, enkä sinänsä lähde sitä kumoamaan.
Haluan kuitenkin hetken katsoa asiaa kuluttajan näkökulmasta. Kuluttajat ovat hyvin suuri, mutta pääosin hiljainen joukko.
Toki on ääriryhmiä, kuten Piraattipuolue, jotka pitävät meteliä kuluttajien oikeuksien puolesta, mutta ajoittain niin kärjistetysti ja provosoivasti, että niiden vaikutus kuluttajien oikeuksille on kuin Raptorilla suomenkieliselle räpille: kukaan ei ota asiaa vakavasti. Musiikin tuottajilla taas on estalisoituneita ja vakavastiotettavia puolestapuhujia, kuten Teosto, levy-yhtiöiden organisaatiot ja muut tahot, joiden vaikutusvalta Arkadianmäellä on kohtuullinen – siis muihinkin kuin Mikko Alataloon. Myös media suhtautuu näihin tahoihin melko myötämielisesti, kts. vaikka Hesarin kulttuuriosio pari päivää sitten – se otsikoi näyttävästi artistien adressin kasettimaksun ulottamisesta kaikkiin tallennusmedioihin.
Niin kauan kuin kuluttajien puolesta puhuvien vaatimukset ovat epärealistisia ja ilmiasu epäilyttävä, heitä ei siellä kuuntele kukaan.
Kuitenkin tämä suuri kuluttajien harmaa ja hiljainen massa maksaa koko lystin.
Heitetäänpä pari teesiä, joita uskon harvan vastustavan:
– artistien tulisi saada työstään kohtuullinen korvaus
– kuluttajia pitäisi kohdella reilusti
Ensimmäisessä teesistä täytyy huomata, että elämme markkinatauloudessa, ja pelkkä kova työnteko tai edes siihen liittyvät taiteelliset ansiot eivät voi taata ansioita. (Taiteilija-apurahat ovat erikseen – niistä en nyt sano mitään.) Pitää myös muistaa tekevänsä sitä työtä yleisölle. Tätä kautta yleisö on varmasti valmis maksamaan jotakin saamastaan nautinnosta. Tätä tosin ei Anssille tarvinne sanoa.
Toisesta teesistä huomauttaisin, että reiluus ei tässä ole sitä, että hinta on kuluttajalle mahdollisimman edullinen, vaan sitä, että kuluttaja ei joudu maksamaan jostakin, mitä ei saa.
Mielestäni hyvä esimerkki yleisön unohtamisesta on ollut levy-yhtiöiden suhtautuminen musiikin nettilevitykseen. Sen sijaan, että olisi nähty uusi, lupaava markkinakanava (tai ainakin vääjäämätön trendi, johon on pakko reagoida), yritettiin musiikki netissä kaikin keinoin estää ja kriminalisoida. Samaan aikaan yleisö oli kyllä tajunnut jakelukanavan erinomaisuuden ja polki oman polun nurmialueen läpi, kun virallinen reitti meni väärästä paikasta. Seurauksena on sukupolvi, jolle luonnollista on ladata mp3:sia sieltä täältä, sen sijaan että ne ostettaisiin. Jos reilusti (ei DRM:ää) musiikkia myyviä kauppoja olisi ollut alusta lähtien, väitän, että kulttuuri olisi kehittynyt toisella tavalla.
Tämä ei tietysti ollut artistin vika. Nyt netti on markkinapaikkana jyrännyt, ja meikäläinenkin voi ostaa useasta paikasta levyt mp3:sena vaikken omista Applen tai Microsoftin DRM-vempeleitä. Ostaminen on sen verran helppoa – ja jopa edullisempaa – että levyjä tulee osteltua aiempaa selvästi enemmän. Etenkin, kun biiseistä on näytteet. En ole asiaa erikseen selvittänyt, mutta toivon että näistä ostoksista kilahtaa artistin kassaan myös jonkinlainen kohtuullinen siivu. Jos ei, niin vika ei mielestäni ole siinä, että esimerkiksi tallennan näitä mp3:sia kovalevylle, josta ei ole päässyt menemään kopiostomaksua.
Spotifystä ei nähtävästi artistille järjellistä korvausta. Sitä voi selittää se, että uudenkaltaista markkinakanavaa halutaan käynnistellä ”velkarahalla” siinä toivossa, että se joskus poikii kunnolla rahaa takaisin. Miksi tämä velka otetaan artisteilta? Sitä en tiedä, mutta ainakaan kuluttajat eivät ole sitä päätöstä tehneet.
En tietysti edusta koko markkinaa – ilmeisesti olen hyvin epätyypillinen näyte – mutta musiikin kuunteluun vakavasti suhtautuvana olen todennut, ettei Spotify tyydytä tarpeitani juurikaan. Jos kuitenkin Spotify ja vastaavat ovat tyrehdyttäneet musiikkimyynnin, on kasettimaksu mielestäni väärä tapa korjata asia.
Mainitsin jo yhden tapauksen, jossa esimerkiksi tietokoneen kovalevyn tai kännykän kasettimaksu olisi mielestäni kuluttajalle epäreilu. Muita tapauksia olisivat esimerkiksi tapaukset, jossa medialle tallennetaan vaikkapa kuluttajan omia tuotoksia: valokuvia, videota jne tai vaikkapa vapaasti levitettäviä tietokoneohjelmia. Kovalevyä tai kännykkää voidaan käyttää vaikkapa liiketoimintaan (kuten työkseni teen), eikä työnantajani tai firma, jossa olen osakkaana, ole erityisen innostunut antamaan täppää anttituiskuille siitä hyvästä, että saa tallentaa omia työtiedostojaan ostamalleen laitteelle. (Kirkollisvero on jo tarpeeksi paksua.)
Toki voidaan argumentoida, että ”suurin osa” tai ”moni kuluttaja” kopioi musiikkia laittomasti. Vaikka näin olisi, järjestely olisi silti epäreilu ainakin niitä kohtaan, jotka eivät käytä medioita lainkaan musiikin tallentamiseen.
Entä he, jotka tosiaan ostavat kaiken musiikkinsa omalla rahalla vaikkapa mp3-kaupasta? Pitääkö musiikista maksaa ensin kaupassa ja sitten toistamiseen mediamaksuna (ostetut mp3-tiedostot on tallennettava jonnekin – ei niitä paperillekaan voi tulostaa)?
Ideaalisesti maksut olisi kerättävä siten, että vain palvelua käyttävä ja musiikkia kuluttava maksaa.
En osaa nyt tähän hätään esittää kaikenkattavaa ratkaisua musiikkiteollisuuden cyber-moderniksi liiketoimintamalliksi siten, että se olisi reilu sekä artisteille että kuluttajille. Halusin lähinnä tässä valottaa hieman kuluttajankin näkökulmaa. Mielestäni ehdotettu superkasettimaksu ei nimittäin ole kovin oikeudenmukainen ratkaisu.
Kiitokset tähän mennessä annetuista hyvistä kommenteista. Pelkäsin, että aiheen käsittely menisi epämääräiseksi mölinäksi, mutta tämähän onkin edennyt oikein sivistyneissä merkeissä. Mahtavaa!
En ole valitettavasti enää itse ehtinyt vastailla kommentteihinne, koko päivä on mennyt rehkiessä aikaisemmin illalla uutisoimani hankkeen parissa.
Ylläolevan kirjoitukseni ei ollut tarkoitus varsinaisesti ottaa kantaa hyvitysmaksuasiaan, vaan saattaa yleisempään tietouteen mitä me artistit oikeastaan teemme työksemme. Koska hyvitysmaksuaiheisia kommentteja on kuitenkin esitetty, niin sanon siitä vielä seuraavaa:
En olekaan väittänyt, että nykyinen hyvitysmaksujärjestelmä olisi täysin ongelmaton – on totta, että maksumiehiksi joutuvat sellaisetkin, jotka eivät kopioi musiikkia.
Vastakkain on kaksi ongelmaa:
1) Jos hyvitysmaksujen piiriin kuuluva laitekanta päivitetään, niin kuluttaja joutuu silloin maksamaan esim. puhelimestaan muutaman euron enemmän.
2) Jos hyvitysmaksutulojen annetaan romahtaa, niin seuraukset tuntuvat koko taiteen ja kulttuurin kentällä. Tässä ei ole kyse siitä, että muusikot haluavat lisää rahaa. Kyse on siitä, että koko kotimainen kulttuuri näivettyy.
Otetaan esimerkiksi AVEK – audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus. Sen rahoitus tulee pääasiassa näistä hyvitysmaksuista, joita AVEK jakaa tukena edelleen elokuvantekijöille. Vuonna 2009 AVEKin hyvitysmaksukertymä putosi edellisvuodesta 33 prosenttia, tämä tarkoittaa 810 000 euroa. Tällä rahalla AVEK olisi voinut rahoittaa yli 30 kotimaisen dokumenttielokuvan tuotantoa, myöntää 228 käsikirjoitusapurahaa tai 456 AV-alan koulutusapurahaa. Monia hankkeita jäi nyt toteutumatta.
Tätä hyvitysmaksujen romahtaminen käytännössä tarkoittaa. Sen seurauksena Suomessa tuotetaan entistä vähemmän kulttuuria. Tekemättä jää dokumentteja ja muita filmejä, levyjä, kiertueita… Pelissä ovat työpaikat. Jostain syystä julkisuudessa tämä saadaan kuitenkin näyttämään siltä, että ahneet taiteilijat vain vaativat lisää ja lisää. Ei, pyydämme ainoastaan, että tuki palautettaisiin syöksykierteestä normaalille tasolleen.
Suomi on niin pieni maa, ettei täällä voi tuottaa laajalla rintamalla kulttuuria ilman jonkinlaista tukea – ja sellaista hyvitysmaksut ovat tekijöille tarjonneet. Jos niiden annetaan romahtaa, niin sitten valtiovallan pitäisi kehittää tilalle järkevämpi tuen muoto.
Tai sitten sanoa ääneen, ettei suomalainen kulttuuri ole tukemisen arvoista.
Tuohon edellisen kirjoittajan Spotify epäilyyn täytyy todeta, että tuotteella on kohta miljoona maksavaa tilaajaa ja sitä myöten sisään tuleva raha ylittää jo nyt 100 miljoonaa euroa vuodessa. Jonnekin tämä raha jaetaan, eikä liene epäilystä, etteikö kyse olisi vielä massiivisesti paisuvasta palvelusta. Kuluttajalle ei tässä jää mitään konkreettistä levyhyllyn täytettä tai divariin kiikutettavaa. Luulisi, että alan teollisuus näkee tämän potentiaalin selvästi. Jos artistit antavat levy-yhtiön kusta silmäänsä esim. yhtiöiden Spotify omistuksen kautta, niin voivat katsoa peiliin ja syyttää itseään huonoista diileistä. Asetelma, jossa levy-yhtiö ja Spotify, jossa levy-yhtiö on osakkaana, mahdollistaa tietysti voittojen tulouttamisen levy-yhtiölle Spotifyn osinkoina sopivien diilien kautta.
Sivusin aihetta tänään ilmestyneessä Soundissa… Rahavana johtaa teleoperaattorien ja ISPden ovelle. Heille ihmiset maksavat musiikista ja muisra mediasisällöistä. Eivät he kuuntele musiikkia netistä ilmaiseksi. Valheellinen ajatus ilmaisista sisällöistä on kyseiselle liiketoimintasektorille kullanarvoinen.
Itse allekirjoitin hyvitysmaksuaddressin pitkin hampain. Se on aikansa elänyt ja muuttuvien kulutustottumusten jalkoihin jäävä ratkaisu. Se saattaa mennä vielä tällä kertaa läpi, mutta on pakko miettiä myös ovatko tästä saavutetut hyödyt imagohaittojen arvoisia, sikäli kun niitä.
Toivon addressikampanjaa vastaavaa energiapurkausta uusien mallien etsintään. Pitänee viritellä kevään aikana. Jotain.
Rahavanalla en siis viitannut ylläolevan kommentin Spotify-rahaan, vasn musiikkiteollisuudesta yleisesti kadonneeseen rahaan. Aina se jonnekin menee, ellei kyseessä ole inflaatio.
Spotifysta tienaan parhaina kvartaaleina jopa femman… Neljän miehen firmaan;-) Osakkaille, eli levy-yhtiöille, maksettavat osingot eivät tule koskaan näkymään millään lailla artistin tuloissa. Joku parempi toistokorvausratkaisu lienee ainoa tapa saada tuosta siivu.
Eikka, kirjoitit että ”kun piirustus on valmis palkkio kilahtaa tilille ja sen jälkeen sillä ei ole enää mitään merkitystä kuinka suosittu rakennuksesta tulee tai kuinka paljon siellä käy kävijöitä.” Olet mielestäni vertauksesi kanssa aika pahasti metsässä. Jos rakennus on hieno, se tuo kuuluisuutta sen suunnittelijalle. Pitkään. Tämä taas tarkoittaa lisätilauksia. Mitä suositumpi, sitä enemmän tulee tilauksia, ja sitä enemmän arkkitehdin on vara vaatia palkkiota seuraavista töistään (kysynnän ja tarjonnan laki). Sama pätee artistiin: hitit ja julkisuus tuovat ainakin hetkellisesti rahakkaampia keikkoja ja mahdollisesti parempia levydiilejä. Kuuluisuus lisää momenttia luovalle artistille hänen käydessään neuvotteluja eduistaan.
Ja mitä rojalteihin yms. tulee…Taiteilija maalaa hienon taulun, jonka myy rahapulassaa halvalla pois. Myöhemmin taiteilijan maine kasvaa ja hän voi pyytää tauluistaan korkeampaa hintaa. Samaan aikaan halvalla myydyn taulun arvo on moninkertaistunut, mutta joku muu kuin taiteilija hyötyy hinnannoususta. Minusta olisi reilua että taiteilija hyötyisi, esim. saamalla kohonneesta kauppasummasta aina omistajan vaihtuessa jonkun pienen prosenttiosuuden itselleen. Miksi? Koska hän on se hienon taulun alunperin maalannut, ei kukaan muu. Siksi.
Oletan että kirjoittaja ottaessaan sen lainan tiesi tämän tulojen epävarmuuden yms. Joten turha valittaa sinänsä siitä.
Muuten tässä kirjoituksesa ei sinänsä ole mitään uutta, kai nyt jokainen tietää millaista biisintekijän ja keikkailijan työ on.. tai ehkä sitten ei tiedä, jos kerran tämä kirjoitus oli tarpeen.
J. Nikkilä:
Pitäisikö timpureille, sähkömiehille, lvi-asentajille maksaa myös taloja eteenpäin myytäessä rojaltit?
”Hiukan kummeksun tuota ajatusta liksojen moninkertaistamisesta. Mikäköhän se palkkioiden lähtötaso on ollut jo moninkertaistamisenkin jälkeen keikkaa vielä riittää? Omat palkkioni on kaikki nämä vuodet pidetty sellaisella tasolla, että niiden moninkertaistaminen pudottaisi keikkojen määrän takuuvarmasti pyöreään nollaan.”
Suomessa taitaa olla sellainen sanonta kuin ”ei se ole tyhmä joka pyytää, vaan se joka maksaa”. Idea juurikin on siinä että keikkojen määrä putoaa mahdollisimman lähelle nollaa, mutta bändi saa edelleen saman tai suuremman määrän kyhnyä.
Esimerkiksi vuonna 1996 sellainen pikkubändi kuin HIM lähti nelinumeroisella eurosummalla keikalle ensimmäisen levyn aikohin. Seuraavan levyn jälkeen bändi myi kultalevyn verran Join Me -sinkkua Saksassa, josta seurasi että bändi oli aikamoisessa nosteessa myös Suomessa ja nosti keikkapalkkionsa melkein kymmenkertaiseksi, mutta siitä huolimatta bändi myi melkein kaikki Suomen keikkapaikat joka kerta täyteen. Venus Doom levyn aikoihin bändi taisi heittää tasan neljä keikkaa Suomessa; kaksi uutena vuotena Tavastialla ja sekä kaksi festarivetoa, Ankkarockissa ja Ruisrockissa (ja edellisenä vuotena vetivät myöskin vain kaksi festarikeikkaa; Tuurin Miljoonarockissa sekä Ilosaaressa). Saatan tosin olla väärässä, vetivät ehkä levyjulkkarikeikan viidentenä. Ja varmasti tienasivat enemmän rahaa vetämällä vähemmän keikkaa kuin ekan tai jopa tokan levyn aikoihin. Villinä arvauksena voisin veikata että bändi pyytää kuusinumeroista summaa nykyisin, vaikka bändi ei todennäköisesti ole sen ihmeellisempi bändi livenä kuin se oli 10 vuotta sitten.
Suomenkielistä musiikkia esittävistä bändeistä tämän keikkapalkkion moninkertaistamisen ovat tehneet myös esimerkiksi Apulanta ja CMX, mutta pidemmällä aikavälillä.
CMX o iha chaisse.
semmonen karvainen läski äijä keulakuvana.
Kuvitelkaapa sen pärsereikä!
@Arttu: Kelpo kolumni Soundissa!
”Pitäisikö timpureille, sähkömiehille, lvi-asentajille maksaa myös taloja eteenpäin myytäessä rojaltit?”
Tekijänoikeudet koskevat luovaa työtä… Nämä tällaiset metaforat eivät oikein toimi. Jos haluat tuolla tyylillä piikitellä, joku ammatti jossa operoidaan luovuuden kanssa, mutta tällä hetkellä teoskynnys ei yleisen katsantokannan mukaan ylity toimisi paremmin. Kokeile koodaajaa.
Koodari on peijoonin huono esimerkki sekin, koska ohjelmistoille ei mitään muuta suojaa olekaan kuin tekijänoikeus. Koodarin työ on siis kyllä tekijänoikeuden suojaamaa, oikeudet vain useimmiten menevät työnantajalle. Erona moniin säveltäjiin, sanoittajiin ja muihin veijareihin on, että koodarille tyypillisesti maksetaan siitä touhusta säännöllistä palkkaa.
Tällä hetkellä vakavan masennuksen kourissa suurimmaksi osaksi sen vuoksi etten näe realistisena vaihtoehtona tehdä pelkästään musiikkia työkseni.
Tämä olisi kyllä kelpo luettavaa niille jotka sanoo että olen liian pessimistinen ja sairauteni vuoksi kyvytön näkemään ”todellisuutta.”
Hieno homma, että saatiin läpi tämä ulkoinen kovalevy maksu. Nyt viimeistään tilaan ulkomailta kaikki tallennusmediat. Saa vielä halvemmalla mitä nykyiset hinnat suomenna ennen tulevaa naurettavaa hintakorotusta.
Harmi etten ole taiteilija. Minulle kelpaili myös ilmaiset miljoonat.
Läpi meni. Nyt katsotaan kuinka paljon alkaa paskaa satamaan ja mitä sanoo cost-benefit-analyysi…
”Järjestelmän toimintaympäristö ei työryhmän mielestä ole vielä muuttunut niin paljon, että järjestelmä kaipaisi suurta uudistusta.”
http://www.verkkouutiset.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=44766:hyvitysmaksu-laajeni-koskemaan-ulkoisia-kovalevyjae&catid=3:talous&Itemid=32
Tuollaiset lausunnot kylmäävät. Jos tällä manööverillä ostetulla ajalle ei lähdetä kehittämään jotain uutta tai tekemään tarvittaessa radikaalejakin uudistuksia, se on tehtävä pakon edessä sitten kun paskat ovat jo housussa. Järjestöt… Lievää alitostumista havaittavissa?
Anssin kirjoituksen jälkeen mielenkiintoista on se, kuinka paljon piratismi-itkua jaksetaan vääntää vuodesta toiseen, vaikka tuossa kaaviossakin käy hyvin selväksi, että levymyynnistä saatava tulo on 10-15% luokkaa artistin kokonaistuloista ja mitä enemmän bändissä on jäseniä, sitä useammalla se tulo jaetaan.
Ymmärrän, että kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta on säälittävää, että tavallista nettilataajaa syyllistetään jatkuvasti artistin köyhtymisestä. Artistihan ei tosiasiassa köyhdy, vaan saattaa jopa hyötyä nettilatauksesta – osa ihmisistä ostaa kuitenkin sen levyn kaupasta latauksen jälkeen, osa innostuu uudesta artistista ja menee keikalle maksaen lipun, äänestää artistia radiosoittoon (Gramex/Teosto) jne.
Levy-yhtiö ja väliportaat ovat ne tahot, jotka piratismista Suomen oloissa varsinaisesti kärsivät. Artistin tulot eivät heilahda siitä, jos Suomen oloihin keskiverron 5000 kappaleen levymyynti vaihtuu nettilataamisen takia 4000:ksi. Useamman soittaja bändi häviää tässä tapauksessa vielä vähemmän.
On ikävää, jos levymogulit eivät pääse ryyppäämään musiikkimessujen loungeen Eurooppaan tai heidän pitää lentää turistiluokassa. Mutta miksi ihmeessä kaiken maailman maijavilkkumaat kulkevat levy-yhtiönsä talutusnuorassa itkien sitä, kuinka piratismi vie artistin rahat syyllistäen juuri sitä ihmistä, joka heidän elinkeinonsa harjoittamisen tosiasiassa kustantaa.
Tervehdys taas Anssi,
Ymmärrän toki, että kirjoituksesi oli Sinun näkökulmasta. Tarkoitukseni olikin kritisoida sitä miten järjestelmä toimii, sillä minusta suurten levy-yhtiöiden radiokanaville lobbaamat artistit ovat epäreilussa asemassa muihin ammattimuusikoihin ja luovaa musiikkia esittäviin ja tekeviin ihmisiin nähden. Kyseinen kuvio kun suosii nähin lähtökohtiin työtä tekeviä artisteja, tai heille säveltäviä ja sanoittavia tahoja.
Nykyisellään valtaosa radio-ohjelmista on vailla järjellistä sisältöä ja tuntuisi, että ne keskittyvät lähinnä ihmisen aivotoiminnan lamauttamiseen. Rehellisesti sanottuna ne ovat sisällöltään täyttä paskaa. Niinpä niissä pyörivä musiikki on myös valittu näistä lähtökohdista, ja usein jopa tuotettu sekä tehty sopimaan jo valmiiksi tällaiseen BB-yhteiskunnan lamauttamaan aivoon. Tämä lienee myös osa Risto Asikaisen pointtia. En kuitenkaan kiistä, etteikö näissä ohjelmissa olisi myös laadukasta musiikkia, eikä väittää että oma aivoni olisi lähtökohtaisesti tämän sonnan lamauttamaa aivoa arvokkaampi tai parempi.
Kysymykseni kuuluukin, että millä perusteella kyseisissä ohjelmissa pyörivä musiikki pitäisi sitten asettaa parempaan asemaan ja jakaa tulot tässä kuviossa ”suositulle” musiikille? Sinun kirjoituksessa mainittu näkökulma, että koska siellä pyörii mainoksia (joista tulee rahaa) on tämä oikeutettua. Tämä raha kuitenkin menee radiokanavan toiminnan pyörittämiseen ja itsellään siis tukee kyseisen (anteeksi elitistinen näkemykseni) paskaa tuottavan kuvion ylläpitoa. Lainataanpa hieman teoston sääntöjä:
3§ Yhdistyksen tarkoitus
Yhdistys on aatteellinen ja sen tarkoituksena on valvoa ja hallinnoida säveltaiteellista ja siihen liittyvää kirjallista tekijänoikeutta Suomessa ja ulkomailla sekä edistää kotimaista luovaa säveltaidetta ja sen
yleisiä edellytyksiä.
Huomaa kohta: ”edistää kotimaista luovaa säveltaidetta ja sen yleisiä edellytyksiä”. Mielestäni tulojen jakaminen nykyisellä tavalla ei kovinkaan hyvin edistä luovaa säveltaidetta ja sen yleisiä edellytyksiä, johtuen aiemmin mainituista seikoista. Itseasiassa valtaosa valtaosa luovaa työtä musiikin parissa tekevistä ei pääse ollenkaan käsiksi näihin kyseisiin rahoihin kuin marginaalisesti. Heidän tekemä musiikki ei ole yhteensopivaa tämän aivottoman sisällön kanssa kuin satunnaisesti, eivätkä heitä halua julkaista tahot jotka saavat suhteillan kappaleita soittoon ja jotka toimivat osana tätä kaupallista kuviota.
Onneksi Internet ja halvat äänityslaittet ovat kuitenkin tuoneet kaikille luovaa työtä tekeville kanavan julkaista musiikkiaan ja saada sitä ihmisten kuuluville. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan ole Teoston ansiota, jos ei oteta huomioon heidän nykyistä armollista suhtautumista saada omaa musiikkian esille Internetissä.
Alle Menschen werden Brüder!
Luovan työn puolesta,
Leo Bulero
Anonyymi kysyi: ”Pitäisikö timpureille, sähkömiehille, lvi-asentajille maksaa myös taloja eteenpäin myytäessä rojaltit?”
Arvelisin että linkität tämän vertauksen muusikoihin, jotka toteuttavat ”arkkitehdin” eli säveltäjän ohjeita aivan kuin timpuri toteuttaa työssään arkkitehdin piirtämiä rakennuspiirustuksia. Musiikoiden saamiin rojalteihin ei olisi tarvetta, jos muusikot saisivat tekemästään työstä saman tuntipalkan kuin timpurit ja asentajat, 50-60 euroa tiimalta. Tämän lisäksi muusikot saisivat tottakai kilometrikorvaukset, ylityökorvaukset, päivärahat yms. edut normaaliansioiden päälle. Treeneistä, studiotyöstä, keikoista, kiertueista, haastatteluista, jumalattomasta tuntimäärästä työtä. Eivät vain ihan taida saada.
[…] Kela, a well known Finnish artist, has written in his blog how different sources of income create the overall revenue of an artist for their work. […]
Miksi Kari Tapio tienasi vajaa puolimiljoonaa ansiotuloja v.2009? No siksi koska hän teki TÖITÄ eli 200 keikkaa vuodessa siis loka-marraskuussa Kari heitti enemmän keikkaa kuin Anssi viimeisten kahden vuoden aikana. Joka hlvetin veropenni maksettiin ansiotulokortilla eikä puljattu ja kierretty veroja kuten te muut ”artistit” teette. Eikä valittanut teostomaksuista.
Del Monten levy-yhtiöiden mukaan tuominen keskusteluun on hyvä… Hyvitysmaksukeskustelussa levy-yhtiöt, jotka ovat läheisissä suhteissa Nokian, tuon Keilaniemen pikkuparlamentin, kanssa jakamalla puhelimien kautta ”ilmaista” musiikkia loistivat poissaolollaan… sitäkin huolimatta että yhteisessä rintamassa seisomista kyseiseltä taholta vaaditaan säännöllisesti. Puhun nyt siis ns. ”majoreista”. Comes With Musicista ei tullut sitten uutta ehtymätöntä tulovirtaa, vaan se teki ihmisten vakuuttamisen siitä että musiikilla on ostettavana kulutushyödykkeenä jonkinlainen luksusarvo entistä vaikeampaa.
Leo Bulero: nimenomaan tuota oudompaa, luovempaa ja marginaalisempaa laitaa tuetaan hyvitysmaksurahoilla ESEKin sun muiden kautta.
Pistetään linkkejä, jos ketään kiinnostaa…
Ystäväni Hannu kirjoittaa hyvitysmaksusta. Hänen mielipiteensä asiasta muuttui kirjoitusta varten tehdyn tutkimuksen aikana…
http://hannuoskala.fi/2010/12/17/hyvitysmaksuista/
Mun oma kirjoitus ”ilmaisesta” musiikista
http://soundi.fi/node/11829/Kukaan/ei/kuuntele/ilmaista/musiikkia
Hjördis, tässähän puhutaan enemmän lauluntekijöiden ansioista. Eli miehistä ja naisista esim. Kari Tapion taustalla. Teostomaksuthan menevät nimenomaan säveltäjille ja sanoittajille. Eli ansaitseeko Toto Cutugno palkan ”Olen Suomalainen” sävellyksestään? Keikkapalkkioistahan nämä lauluntekijät eivät muuta kautta hyödy.
@Hjördis: Iskelmäartistin ja pop/rock-tyylilajissa operoivan artistin vertaaminen keskenään ei ole täysin toimiva yhtälö, esim. keikkamarkkinat ovat näissä eri genreissä rakentuneet melko eri tavalla.
Ei myöskään ole toimiva yhtälö asettaa rinnakkain uransa huipulla ollutta legendaa ja laskusuhdanteessa rämpivää uikuttajaa. Onko ihme, että toisella on enemmän keikkoja kuin toisella? Näissä jutuissa kun pätevät jonkinlaiset kysynnän ja tarjonnan lait.
Kirjoitin tämän ’Posetiivarin apina’ -kirjoituksen oikaistakseni joitakin artistin elämään liittyviä harhaluuloja. Yksi niistä tuntuu olevan se, että keikkojahan voisi tehdä joka vuosi sadoittain, jos vain haluaisi. Se ei kuitenkaan käytännössä mene noin. Olen kirjoittanut aiheesta aikaisemmin täällä:
https://www.anssikela.com/2010/08/15/lisays-liksajupakkaan/
Tuohon veroasiaan: Olen AINA ottanut kaikki palkkani suoraan verokortilleni, prosentti on välillä ollut 60. Mielestäni olen ollut aika hyvä veronmaksaja ja kansalainen. Joitakin viikkoja sitten liityin taiteilijaosuuskuntaan, joka tästedes laskuttaa keikkapalkkioni, sen ansiosta keikkaliksoista jää jatkossa hiukan enemmän käteen. Mitään laitonta tai vilunkiahan tuossa ei ole.
@J. Nikkilä: Hyvä pointti nostaa esiin tähän työhön käytettäviä tunteja, tuo aspekti jäi omassa kirjoituksessani hiukan vähälle huomiolle. Olen usein todennut jonkun kokonaisuuden tehtyäni, ettei tuntipalkkoja totisesti kannata jälkeenpäin alkaa laskeskella.
Viimeisimmän päätöksen mukaan hyvitysmaksut koskevat siis myös ulkoisia kovalevyjä. Olisi mielenkiintoista tietää, paljonko verotuloja valtiolta jää saamatta usean kuluttajan siirtäessä hankintansa kyseisten tuotteiden osalta muissa EU-maissa toimiviin nettikauppoihin.
Eli kaikista tallennuslaitteista pitäisi mennä rahaa myös koodareille, koska niillä voi mahdollisesti ajaa kopioitua koodia? Olisi myös kiinnostavaa tietää millaista osaa ulkoisista kiintolevyistä käytään musiikin kopiointiin.
Marmati, marmati. Kuinka monia kymmeniä ulkoisia kovalevyjä ostatte vuodessa? Hintaan tuleva jokusen euron lisä on täysin merkityksetön yksilön kannalta mutta kokonaisuutena niistä kertyy jonkinmoinen summa.
Vähän sama kuin jos valtion menoja pitäisi karsia 1,5 miljardia euroa vuodessa niin summa tuntuu suurelta, mutta kun ajattelee että se on 279 euroa per lärvi eli 76 senttiä päivässä per nokka niin eipä tuo enää niin suurelta tunnukaan.
@Arttu Tolonen
Hyppäsit yli valtaosan pointeistani ja pohdinnan siitä, että onko kyseinen jako millä tavalla oikeutettu. Osoitit sen sijaan minulle, että kyllä jotain murusia sentään täyteen katetusta pöydästä jaetaan.
Tosin noita osoittamiasi murusia jaetaan kuitenkin myös jo muuten ansaitseville artisteille vähintäänkin samalla tavalla! 1/2010 numerossa on listattu Anssi Kelalle levyn tekoon 2000e. Aika moni iso levy-yhtiö tuntuu osaavan näiden tukien hakemisen sujuvasti listoja katsellessa mm. Anna Abreun musavideo 4000e. Mutta on se hyvä, että Kari Peitsamolle sentään on antaa 500e. Ehkä hän ei vain kehdannut pyytää samanlaisia summia, kun Abreun levy-yhtiö. Kommunisti kun on.. Kaatuishan se Abreun budjetti, jos ei musavideoon rahaa tulisi ja onhan se hyvä saada visuaalinen tallenne nykymenosta. Itsellä ainakin on Abreun levyt naftaliinissa, siellä Beingin ja Kesämaan kanssa kivasti.
Mutta hei hyvä, että löytyi edes joku tilanne osoittaa, jolloin luovaa marginaalia tuetaan edes liki samalla summalla, kun tätä paskalistalla pyörivää (ei siis se perjantainen paskalista, jossa soitetaan hyvää musiikkia). Kyllä se pyhittää tämän kaiken ja esittämäni kritiikin voikin sitten huolella sivuuttaa.
Lisäksi toivon hartaasti, että teknologinen kehitys siirtää noille paskalistoille sävellettävän musiikin pelkästään tietokoneohjelmien vastuulle. Tämä on hyödyllistä myös sen takia, että silloin musiikki voidaan säveltää reaaliaikaisesti, neuroverkkoon kytketyt kuulijat huomioiden. Näin läheiseen ja intiimiin kontaktiin musiikin kuluttajan kanssa ei pääse edes Antti Tuiskun ja Anna Abreun osittain kyborgi äpärälapsi. Tällöin toteutuu myös keskusteluissa vaadittu malli, jossa hyvitysmaksusta nauttivat myös ohjelmoijat 🙂
Sex & Drugs & Rock & Roll,
Leo Bulero
En hypännyt, Leo. En vain viitsinyt alkaa ruotimaan koko tukikuviota, koska tässä oli pääasiassa kyse hyvitysmaksusta ja sen oikeutuksista/problematiikasta. Mun mielestä myös umpikaupallisen matskun tuki menee joskus överiksi (mutta harvoin yhtä överiksi kuin klassisen musiikin, joka on sen todellinen käki meidän kaikkien tukipesässä…) ja marginaalisen kulttuurin tuottajana ottaisin mielelläni enemmän rahaa erilaisiin aktiviteetteihini.
@Arttu Tolonen
Minä olen sitä mieltä, että kulttuurin tukeminen on järkevää. Hyvitysmaksu on vain kovin huono tapa kerätä tähän rahaa. Itse näen tuon muun kuvion toki paljon suurempana ongelmana, sillä hyvitysmaksu onneksi jaetaan hieman oikeudenmukaisemmin. Näkisin myös mieluummin suurempia tukia Sinun aktiviteetteihin ja vähemmän niille, jotka nyt saavat huomattavan suuria summia jöötillä. Se ei ole kestävää tukea kulttuurille mikäli kaikenmaailman hölmöydet, joita kukaan ei edes muista kymmenen vuoden päästä, saattavat saada muutaman vuoden aikana enemmän kuin Arttu Toloset ja Jukka Gustavsonit yhteensä koko elämänsä aikana.
Jätän näiden vaihtoehtoisten tapojen ruotimisen tukea äänikulttuuria muihin keskusteluihin ja muihin tunnelmiin 🙂
Ole tarkk-a, ota purkk-a! T: Bulero, Mayerson ja Eldritch. (Tulevaisuuden superbändi Proxista)
Kiitos Anssi hyvästä kirjoituksesta. Se selvensi paljon Suomalaisen muusikon tulorakennetta.
Yksi ongelma ajatuksissasi kuitenkin on: en ole koskaan käynyt keikallasi enkä ole ostanut levyjäsi. Miksi minun pitäisi maksaa sinulle (hyvitysmaksun tai verojen muodossa)? Eikö olisi oikeus ja kohtuus että en joudu maksamaan sinulle kun en mitään sinulta saa vastineeksi?
Jos teet hyvän tuotteen (levyn), niin markkinat sen ostavat. Jos Suomen markkina on liian pieni, niin tee suuremmalle markkinalle. Jos levy-yhtiö vie välistä liikaa, niin tee ilman levy-yhtiötä. Jos musiikin tekemisellä ei silti elä riittävän hyvin, niin kannattaa tehdä jotain muuta. Niin kaikki muutkin joutuvat tekemään.
Joonas, sinä maksat järjettömän määrän rahaa sellaisillekin maanviljelijöille, joiden ruokaa et syö… Tässä maassa ainoa hyväksyttävä tulonsiirto on keskustalaisten ajama tulonsiirto?
http://hannuoskala.fi/2010/12/22/hyvitysmaksuista-osa-3/
Hyvä pointti Arttu. Yhteiskunnassamme on lukemattomia asioita, joita veroja maksava ihminen rahoittaa, tahtoi tai ei. Minun puolestani kunnallinen päivähoito voitaisiin lopettaa, ei sellaista nuoruudessani ollut. Kouluruuasta piti maksaa, oppikoulussa oli lukukausimaksut, luokkakoot olivat 30-40 oppilasta ilman koulunkäyntiavustajia sun muita kukkahattutätejä ja -setiä ja niin vain opittiin lukemaan ja laskemaan ja jopa ulkomaan kieliä! Eikä puukotettu toisiamme tai opettajia.
Esimerkkejä rahanrei’istä joita en haluaisi rahoittaa olisi vaikka kuinka pilvin pimein. Mutta kun tämä maailma nyt vaan toimi niin kuin toimii.
Miten muuten yritystuet suhteutetaan tähän markkinoiden näkymätön käsi-ideologiaan, jota niin usein kulttuurin kohdalla tykätään heilutella? Nokiahan saa valtiolta rahaa huomattavia määriä joka vuosi. Tekesin kauttaa virtaa vuolas virta.
@ Leo Bulero. Kari Peitsamo on hieno artisti ja sai ESEKin tuotantotukea 500 EUR, koska ESEKin sääntöjen mukaan tukea voi myöntää korkeintaan 50% masterin kuluista. Kultalevyartisteille ei tukea myönnetä.
@Pieraisin juuri märkää..
Kirjoittaisit, A.W., omalla nimelläsi…
Suomalainen kulttuuri ei ole tukemisen arvoista.
Mun mielestä koko ongelmaa lähestytään aivan väärästä päästä.
Ensinnäkin nykyään kun on noita suoratoistopalveluita (Spotify), musiikin ns. laiton lataaminen on romahtanut. Henkilökohtaisesti en tunne enää ketään, joka imuroisi netistä musiikkia. Kaikilla rullaa Spotify ja välillä katsotaan musiikkivideoita YouTubesta.
Minä ainakin pidän kohtuuttomana sitä, että kun kuvaan perheen joulua 8CM DVD -levylle. Sen jälkeen teen tästä kopiot kaikille halukkaille normaalille DVD -levylle ja Teosto tunkee minulle perusteettomasti lisämaksua 60%.
Nykyään kun kuuntelee radiota, vähintään joka toinen biisi tulee Yhdysvalloista. Rahat siis valuvat tätä kautta rapakon taakse tehokkaasti. Ehkäpä muusikot voisivat kirjoittaa radioasemille sen vetoomuksensa, että soittakaa enemmän kotimaista musiikkia.
Ehkäpä myös Euroopan sisällä voitaisiin vähän enemmän harrastaa yhteistoimintaa ja maat soittaisivat ristiin enemmän toistensa musiikkia. Jenkit imee rahat varmaan muistakin euroopan maista yhtä tehokkaasti. Vaikeaahan sen toteuttaminen tietysti on, mutta mielestäni ihan mahdollinen kuitenkin.
@Martti Heikkinen
ESEK myönsi touko-kesäkuussa viime vuonna ääntitetuotantotukea mm. seuraavat poiminnat:
Paula koivuniemen cd 1500€
Polkabilly rebels -yhtyeen cd 1500€
suburban tribe -yhtyeen cd 1200€
anneli saariston yle-nauhoitusten 1970−1985 cd 2000€
olavi uusivirran cd 1500€
laura närhen cd 2000€
negative-yhtyeen cd 2500€
Myönsiväthän ne paljon muutakin samalla, mutta…
Moi, teosto on monopoli, joka pakottaa artistit lisensoimaan kauttaan. Monopoli ei ole koskaan toimiva ratkaisu. Sama kuin olisi joku monopoli-bändi, ns. virallinen rock-orkesteri. Siinähän bändi lihoisi muiden kustannuksella, näin on myös käynyt räävittömän oman kulurakenteen omaavalle Teostelle ja pienelle kultapossukerholleen.
Kiitos Anssi näkyväksi tulemisesta tässä asiassa tässä yhteydessä ja jo aiemminkin. Asiaa puhut tunnetun tekijän perstuntumalla.
Harmittaa, kun en osannut tätä artikkeliasi etsiä kun kävin Elvis ry:n ”Biisi on mun ansio” käynneillä musaoppilaitoksissa viime keväänä. Mutta onpahan tämä tiedossa nyt, jos käyntejä tulee lisää.
Toivotaan, että asia aukeaa pikkuhiljaa ja tehdään työtä tämän asian edistämiseksi niin lainsäädännössä kuin käytänteissä. Youtubesukupolvi on tästä vielä enemmänkuin ihmeissään… vaikka tietoa asiasta on kaikki paikat pullollaan 😀
Tehdään me musaa edelleen ja esitetään sitä. Työksemme. ja ansioksemme.