Kyllä ihminen hymyilee, jos Savoy-teatterin ulko-oven avaa siniseen univormuun pukeutunut hymyilevä poliisimies, joka toivottaa tervetulleeksi. Aula kuhisee paraatipukuisia poliiseja, mistä ihminen äkkää aika nopeasti, että tämän täytyy olla joku poliisien tilaisuus. Yksi poliiseista kysyy, haluaisinko käsiohjelman, ja totta kai: ”Helsingin poliisisoittokunnan perinnepäivän juhlakonsertti”. Daamit hiihtelevät korkkareissaan. Onneksi tuli ihan siisti paita päälle.

Summeria soitetaan jo ja poliisit ynnä muut ahtautuvat melko hyvässä järjestyksessä kohti salin sinisiä penkkirivejä. Lava täyttyy soittotaitoisista poliiseista ja sitten tulee vielä poliisikapellimestari heiluttamaan tahtipuikkoa. Mietin, pölliiköhän joku kameralaukkuni, kun laitoin sen tuolin alle.

Alkuun tulee muutaman kappaleen verran torvisoittoa ja sitten Anssi Kela, joka toteaa että kumma tunne, ihan kuin olisi poliisi kannoilla. Käsiohjelman mukaan kannoilla on reilut kolmisenkymmentä tinanappia, aseinaan mm. oboet, tuubat, pasuunat, fagotit ja lyömäsoittimet. Vähemmästäkin voi tuntea itsensä lainsuojattomaksi. Onneksi Anssilla on turvanaan kaksi sähkökitaraa.

Lavalta tarjoillaan Miten sydämet toimii, Milla, Insomnia, Kaksi sisarta (joka päättyy putkaan) ja Älä mene pois – kehotuksena palata väliajan jälkeen takaisin. Tavallaan biisit kuulostavat tutuilta, mutta instrumentteja on valtava määrä, niin että Anssin Gretsch pinnistelee suurimman soitinvyöryn alla. Insomniassa on Pekka Kuusiston levyversiolle säveltämiä vesipisaroita ja puhallinsoittimilla tehtyä tuulta. Älä mene pois kuulostaa hämmentävän yhtenevältä jousitetun levyversion kanssa, vaikkei tässä bändissä ole edes sitä juustoista flyygelitorvea.

Väliajalla päätän, että jos salin ovella on kuvaaminen kielletty -lappu, on varmaan korrektia pyytää kuvauslupa joltain järjestävän tahon poliisilta. Sellainen myönnetään hymyillen. Mukavia nuo poliisit. Kiipeän parvelle odottelemaan konsertin jatkoa ja salin pimennyttyä jälleen instrumentaalimusiikin kuunteluun mieleeni nousee väistämättä elokuvallisia jaksoja siitä, miten roistot hyödyntäisivät tällaista tilannetta. Räjäyttääköhän joku parhaillaan reikää läheisen pankkiholvin seinään, kun patarumpu sanoo ”putum”?

Anssi palaa lavalle keekoilemaan ja kertoo tarinan välähtävistä sinisistä valoista. Sitten kuullaan Puistossa, Levoton tyttö, Kaatua kuin puu, Palava silta, 1972 sekä encorena Nummela. Joku ensilevyn biisi hämmentää, koska sen sovitus mukailee levyversiota. Sellaista ei livenä ole juurikaan kuultu. Pitäisi ehkä kuulla enemmänkin. Anssi valistaa, että hän ulkoisti biisivalinnat poliiseille ja yllättyi eniten Kaatua kuin puu -valinnasta. Uskonpa, että monissa maijoissa laulellaan tämän jälkeen entistä hanakammin ”o-ou nyt on perjantai ja go-go”. Käsikoreografiat ja kaikki. Hauskoja nuo poliisit. Palava silta on upeaa kuultavaa, Anssi istumassa monitorikaappinsa päällä ja osoittelemassa Savoyn lavan edessä olevaa kuilua. Nummelassa huomioni kiinnittyy siihen, ettei Anssi edes kaipaillut huuliharppuaan. Ei ollut tarpeen, oli sen verran potkua lavalla. Kukkaset, kumarrukset ja kiitokset. Kyllä kelpasi kuunnella, komea konsertti kerta kaikkiaan!

Sitten alkoi nopsa roudaus. Kävi ilmi, että poliisisoittokunta Keloineen siirtyy seuraavaksi illaksi Turkuun bussilla. Kelatkaapa sitä: poliisien keikkabussi! Voin kuvitella, miten siellä komisariot joukolla katsovat olympiacurlingia. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.