Anssi Kela soolo pe 10.10.2014 Vihdin Kino, Vihti

Jokaisen artistin musiikkia pitäisi joskus päästä käydä kuuntelemassa heidän syntysijoillaan (tai lapsuuden maisemissa tai jossakin muuten vain hänen elämässään tai lauluissaan tärkeässä paikassa, esim. Bruce Springsteen ja Asbury Park), koska se nyt vaan vähän on sellainen Juttu. Sellainen keikka voi olla erilainen kuin muut ja peräti ylittää odotukset.

Anssi on asunut pääosan nuoruuttaan nimenomaan Vihdin Kirkonkylässä (ja vasta aikuisena Nummelassa saman kunnan alueella), joten kun ilmaiskeikka juuri täällä on tyrkyllä, sinnehän on päästävä mukaan. Tuuri kävi eli osuin olemaan Facessa juuri oikealla hetkellä ja onnistuin saamaan yhden lipun tänne 182-paikkaiseen hyvin perinteiseen leffasaliin.

Kaksinaisinen retkikuntamme starttasi Espoosta ja ajomatka Vihtiin sujui hilpeissä merkeissä: ”Olitsä sillä keikalla kun se kitaran kieli katkesi eikä ollut varakitaraa?” ”Entä olitsä siellä kun oli se mieletön helle?” ”…ja silloin mä kuulin sen biisin ekaa kertaa enkä saanut selvää sanoista kun känniääliöt möykkäsi.” ”No sitten oho, mä siis todella kaaduin lavalle ja sain kamalan mustelman!” Vihdissä ei enää edes satanut ja Kinon edestä löytyi kivasti parkkitilaa, joten auto ruutuun ja talon edustalle hengailemaan. Otimme itsekkäästi pittijonotuspaikat yksi ja kaksi kun muut paikalle jo ennen meitä tulleet vasta alkoivat pikku hiljaa kömpiä autoistaan.

Vihdin Kino on sisäpuolelta sen näköinen että maalit seiniin on valittu viimeksi joskus railakkaalla 1970-luvulla, jolloin myrkynvihreä, verenpunainen ja vauvankakankeltainen viimeksi sointuivat saumattomasti yhteen. Mutta täällä on pehmeät penkit! Jalkatilaa! Tarpeeksi jyrkästi nouseva lattia! Ja onpas komea lava, paikkahan on ihan kuin tarkoitettu tällaiselle keikalle ja lavalle mahtuisi vaikka pieni bändikin.

Keikka alkoi pari minuuttia seiskan jälkeen, kun Anssi tuli sisään yleisön takaa salin yläosasta kitaran kanssa ja kun hän pääsi lavalle asti ja sai kitaran kytkettyä, alun soinnuista muodostui Milla. Ei varmaan haittaa hirveästi, että eturivit laulavat mukana jo ekasta kertosäkeestä lähtien? Sydänten jälkeen Anssi toivotti porukat tervetulleiksi ja esitti normaalin soolokeikkatoiveensa eli ”Sopii esittää toiveita, mieluiten kuitenkin omasta tuotannostani”. Tässä vaiheessa poikaa piti vähän kiusata parilla mahdottomaksi arvaamallani toiveella (Joki, Esko Riihelä) mutta ehkä jollain toisella kerralla sitten joskus?

Muu osa yleisöä ymmärsi esittää vähän fiksumpia tai ainakin helpommin toteutettavia toiveita, joten seuraavaksi saimme kuulla iki-ihanan Älä mene pois -biisin. Karhunelämää on aina hauska kuulla, ja Kahden sisaren naisrepliikit falsetilla kirvoittivat jo riehakkaita huutoja takariveistä.

Olin vähän odotellut jonkinlaista rauhallista Storyteller-iltaa täällä, mutta nyt meno alkoi yltyä aika hurjaksi. Ei sillä lailla hurjaksi kuin kapakkakeikoilla, joissa kalja virtaa, lavan edessä tapellaan eikä kukaan kuule ainakaan balladien sanoja, vaan aivan eri lailla vauhdikkaaksi. Yleisö ei tänä iltana kunnioittanut artistia istumalla hiljaa aloillaan ja taputtamalla kohteliaasti biisien väleillä, vaan nyt taputettiin biisien aikana rytmiä (tai no, ööh siis ainakin vähän sinnepäin), huudeltiin välihuutoja ja elettiin mukana tavalla, jota ei istumakeikalla kovin herkästi tapahdu. Ja kyllähän me niitä tarinoitakin kuultiin monessa välissä.

Harvoin kuultu Murhaballadi oli aika järisyttävä esitys. Kun kamalassa tarinassa oltiin siinä vaiheessa että kertojan mieli alkaa hajota, se kitarasoolo todella kertoi missä mennään (eikä ihme, että kielet vähän taisivat löystyä moisessa revityksessä ja biisin loppu oli aika herkuttelua toinen toistaan kamalammilla juonenkäänteillä, joita Anssi loistavasti korosti äänen- ja soitonvoimakkuutta ja -tahtia muuttelemalla. Huh huh.

Tuttuakin tutumpi Puistossa tarjosi aivan uudenlaisia loppukuvioita ja yllätyscoverina kuultiin Metallican Master of Puppets. (Anssi: nuottiteline on näppärä teline lunteille ja se on lähempänä näköelimiä kuin lähin lattia.) Rouva Ruususen niljakas stalkkeri yllätti pohtimalla tosissaan niitä etelänlomakuvioita (Fuengirola, Torremolinos – veikkaan että tuo jälkimmäinen olisi ollut niille nappivalinta) ja jumaliste, että ne Ruususen kersat olivat erityisen kamalia tällä kertaa! Todellakin kusivat hissiin.

Suurien kuvioiden jälkeen Anssi valitteli, että hänen flunssansa on äitynyt sen verran pahaksi että keikka on pakko jättää tänään normaalia lyhyemmäksi ja että tiedossa on enää kaksi biisiä. Jo keikan alkupuolella oli luvattu että keikka loppuu Vihdin viralliseen kansallislauluun eli Nummelaan, mutta siitä tokavikasta saatiin pitää huutoäänestys. Ehdokkaiksi Anssi valitsi kolme keikan aikana jo toivottua biisiä eli BMW, Uudet autot ja Laulu petetyille. Viimeksimainittu keräsi eniten desibelejä, mutta Anssi huomasi lavalta että ne lähtivät noin kahdesta kurkusta ja näin valituksi tuli Mikan faijan BMW, koska sillä oli ollut lukumäärällisesti eniten kannattajia.

Ennen lopetusbiisejä Anssi kertoili muistojaan Vihdin Kirkonkylän ajoilta, ja nyt me paikallaolleet tiedämme mikä on se Musari joka kasvaa heinää, minkä sillan kaiteella on kävelty ja kuinka ne kylän katuvalot todella sai sammumaan. Noille biiseille tuli nyt mun ajatuksissani ihan erilaista merkitystä kuin aiemmin.

Kun Nummelan harjullavaelluskuorosta ei enää irronnyt enempää oota ja Anssi antoi biisin loppua, koko katsomo ponkaisi pystyyn taputtamaan tosissaan (note to self: opettele muistamaan että ”standing ovations” tarkoittaa suomeksi että kännykkä putoaa jos se on kädessä kun pomppaat pystyyn. Putosi taas kerran.) ja onnistuttiinhan me, eli Anssi-parka joutui massavoiman edessä myöntymään ja tarjoamaan meille vielä yhden biisin. Toiveita ei huolittu, vaan nyt lähti soimaan Uudet autot. Kaunista ja niin sopivaa, sillä iso osa meistä oli muualta kuin Vihdistä ja kohta oli aika lähteä pimeälle ja märälle maantielle. Lupaamme olla varovaisia.

Tämä oli hieno ilta, kiitos siitä sinulle Anssi! Ja kiitos kanssasisaret ja -veljet, me taisimme olla ihan kelvollinen yleisö. Ei niin harras kuin vaikka viikko sitten Vuotalossa, vaan, noh, kovaääninen mutta keikan luonne oli sellainen että se tuntui paikan päällä juuri oikealta.

Vaikka tämä harmaa volkkari ei olekaan tuoksunut erityisen uudelta vuoden 2001 jälkeen, kotimatkalla ajettiin lopetusbiisiä muistellen varovasti samalla kun käytiin keikkaa läpi biisi biisiltä. Varsinkin kun pitkät valot eivät suostuneet pysymään päällä ja oltiin sen verran Kehä Kolmosen ulkopuolella että katuvaloja ei riittänyt ihan kaikkialle. Kun olin pudottanut matkaseuralaiseni hänen kotinurkilleen ja suuntasin auton nokan kohti omaa kotia, yhdellä suoralla pilvet repesivät ja antoivat minun ajaa pienen hetken kilpaa kanssa täysikuun. Pitäisi näköjään aina muistaa ottaa Neil Youngia autoon tällaisten hetkien varalta. Mutta muuten täydellinen päätös öiselle ajelulle!

Settilista:

Milla
Miten sydämet toimii?
Älä mene pois
Karhunelämää
Kaksi sisarta
Levoton tyttö
Murhaballadi
1972
Puistossa
Master of Puppets (Metallica cover)
Ruova Ruusunen
Suuria kuvioita
Mikan faijan BMW
Nummela
—
Uudet autot