Vartin yli keskiyön, marraskuinen lauantai on kääntynyt sunnuntaiksi. Istun junassa paluumatkalla Tikkurilan Silkkiklubilta. Viereisillä penkeillä kolme miestä jututtaa kahta kaunista, toisilleen tuntematonta nuorta naista: ”Ootteko koskaan miettineet, miten me ollaan päädytty tähän hetkeen?” Yöjunassa ollaan suurten asioiden äärellä.

Anssi on miettinyt. Silkkiklubilla saimme kunnian päästä osallisiksi näistä ajatuksista, kun Anssi soitti Martineineen Suuria kuvioita -albumin alusta loppuun ja luonnehti jokaisen biisin taustoja hyvinkin perusteellisesti. Koska tunnelma täydessä 140 hengen salissa oli kiireetön ja viihtyisä kuin olohuoneessa ja Anssin sanainen arkku oli avattu, juttu jatkui vielä levyn loputtuakin. Tarinatuokiolle tuli mittaa 2 h 10 minuuttia ja 19 biisiä. Sessio jätti jälkeensä ihmeellisen hyvän olon, jota hitaasti rutisevat aivoni eivät kyenneet ymmärtämään, eivät etenkään samana iltana.

Yön yli nukuttuani pistin autonrenkaan pölykapselin näköisen Suuria kuvioita -levyn soittimeen ja nuuhkin mustavalkoista kansivihkosta, joka on tehty juuri sellaisesta kalliista ja kiiltävästä paperista, jota käytetään artistin myyntimenestystä seuraavassa levyssä. Yhdentoista vuoden takaiset maisemat alkoivat vilahdella ohi musiikin mukana.

Anssi kertoi, että Nummela-levy oli tienjakaja. Platinalevyjen vyöryn jälkeen oli oikeastaan yhdentekevää, mitä artisti tekee, koska harjun huipulta pääsi vain yhteen suuntaan. Takaisin pystymetsään. Tuolloin mentiin metsään ihan kirjaimellisestikin. Mikään ei ollut enää itsestään selvää. Anssi itse kuvaili tilannetta niin, että Nummela oli kuin tsunami, joka heitti hänet kauas viidakkoon ja sieltä on raivattu tietä takaisin ihmisten ilmoille. Vasta viime vuosina oma artistius on alkanut oikeasti hahmottua ja uudelle suosion aallolle surffaaminen on tuntunut huomattavasti huikeammalta kuin se ensimmäinen aalto.

Itse en tainnut koskaan ymmärtää Anssin raivaavan tietään viidakossa. Minusta jokainen levy ja jokainen keikka on ollut aarre. Joskus suurempi, joskus pienempi – painoarvon osaa arvioida vasta jälkeenpäin. Indiana Jonesin lailla olen seuraillut Anssin kuoppaista reittiä ja poiminut aarteita matkan varrelta. Kuopat kuuluivat matkaan, ei sellaisten pidä estää etenemistä. Nyt Suuria kuvioita -levyä kuunnellessa alkaa ymmärtää, millainen ryteikkö on takana.

Pohdiskelin myös vastausta siihen, miksi Silkkiklubin keikka oli jotenkin poikkeuksellisen puhdistava ja lämminhenkinen. Päädyin siihen, että Anssi parantaa maailmaa omalla lempeällä tavallaan. Biisit ojentavat ystävän käden monenlaisille elämän rajapinnoilla häilyville ihmisille. Kaikille kaipaaville, eksyneille, syrjään jätetyille ja muille epäonnen sotureille. Vaikka kappale soisi duurissa, lyriikoissa piilee aina jokin murtuma. Sitten on kappaleita kuten Nummela ja Parasta aikaa, jotka rohkaisevat huomaamaan suurimman onnen pienissä asioissa ja tyynnyttämään pelon onnen kääntymisestä.

Jännittävintä Anssin biiseissä on se, että jokainen lopulta löytää sieltä itsensä. Riippumatta siitä, onko kertonut levylaulajalle omia elämäntarinoitaan vaikkapa luokkakokoukseen menemisestä, vai ei. Tämä on jokseenkin hämmentävää. Jokainen biisi on pieni ihmelaatikko, ihan kuin telkkari, jossa on sisällä paljon pieniä ihmisiä. Mistä näitä oikein tulee?

Livenä kappaleet ovat parhaimmillaan. Elävän persoonallisia, vuorovaikutteisia, täynnä hetken lumousta ja tunnetta. Silkkiklubilla Anssi oli jälleen se todella valloittava, rento ja musikaalinen oma itsensä – ei pelännyt mokia vaan heittäytyi spontaanisti haasteiden kimppuun ja osasi nauraa myös itselleen. Anssi osaa tätä nykyä kuroa artistin ja yleisön välisen kuilun umpeen ihan kuin vahingossa. Silkkiklubilla yleisö sai äänestää keikan kulusta ja osallistua esitysten rakentamiseen. Välillä autoimme levylaulajaa eteenpäin sanoitustensa kanssa ja vakuuttelimme, ettei kello ole vielä paljoa. Anssi kehui yleisönsä moneen kertaan lavalta ja kertoi nauttivansa esiintymisestä, sillä onhan se todella siistiä, kun ihmiset oikeasti jaksavat kuunnella. Keikan jälkeen kaikilla halukkailla oli mahdollisuus käydä henkilökohtaisesti tervehtimässä hymyilevää artistia.

Kun Silkkiklubilla konsertoitiin edellisen kerran helmikuussa 2013, Anssi esitti Levottoman tytön ensi kertaa livenä – omasta mielestään haparoiden, tietenkin. Tuolloinkin tupa oli täynnä ja merkit kovin selvät sen suhteen, että uusi iloinen surffiaalto häämöttää jo. Nyt kuulimme maistiaisia uudesta Nostalgiaa-kappaleesta, joka on mielestäni hurja korvamato. Ensi keväänä julkaistaan Anssi Kelan kuudes albumi. Jännää nähdä, miten siinä käy.

”Suuret maailman meret / ovat nousemaan päin…” (Mies ja meri)