Keikkarapsa: Kun kitara soi ei itkeä saa

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela + bändi pe 18.9.2015 Sellosali. Espoo

Espoon Leppävaaran Sellosali on pieni, täysiverinen konserttisali nousevine lattioineen ja mukavine istuimineen. Siellä on loistava akustiikka mutta rokkikeikalle vähän turhan juhlava tunnelma. Nyt sentään oltiin liikenteessä ilman väliaikaa (Sellossa niitä on joskus melkoisen rokkaavillakin keikoilla) ja eturivin paikka takasi ainakin sopivan läheisen tunnelman. Pahimmillaanhan keikka voi olla tosi upea, mutta jos itse on jossain taempana ja katselee bändiä ties miten monen jähmeästi paikoillaan pönöttävän ja vain kohteliaasti taputtavan yleisörivin yli, oma tunnelma kyllä latistuu. Rokkenrolli pitää kokea koko vartalolla.

Etukäteen oli porukalla mietitty tuleeko tällä keikalla jotain spessua (kuten aiemmalla Sellosalin keikalla vajaat pari vuotta sitten), lähtisikö vaikka parilla akustisella biisillä mutta Tanssilattialla aloitetaan, tulee siis menemään vakiosettilistan mukaan. Hienoinen pettymys. Mutta ei se mitään, sillä nyt ensimmäisestä biisistä alkaen voi keskittyä kerrankin kunnolla katselemaan ja kuuntelemaan. No onhan minulla silmät ja korvat toki auki joka keikalla, mutta kun normikeikalla viime aikoina on joko tullut oltua lavaan nojaamassa ja miettimässä, osuuko basson kaula mun päähän vai ei jos basisti Antti vähän kääntyy ja mitähän tuolla lavan toisella puolella nyt tapahtuu tai sitten on ulkokeikalla ihmetellyt, minne tuuli kantaa osan äänistä kun Tuomaksen kitara ei kuulu ollenkaan niin nyt kaikki oli kunnolla esillä.

Salin akustiikka oli loistava ja miksaus tasan kohdillaan, eli kaikki soittimet kuuluivat kuten pitääkin, mikään ei soinut häiritsevästi toisen yli ja sekä Anssin laulu että Tuomaksen, Antin ja Saaran taustalaulut kuuluivat kunnolla. Karhunelämän ja Aamun taustalaulut, oih! Keikalla jopa olisi pärjännyt ilman korvatulppia hyvän ja tasaisen äänenlaadun takia, mutta laitoin ne kuitenkin ihan kevyesti korviin kun Anssi otti kitaran käteen toisessa biisissä (ja pudotin loppukeikasta kokonaan pois). Akustisesti aivan upea keikka siis! Tähän sopi se, että bändi soitti erinomaisesti yhteen eikä korviin osunut mitään tiplujakaan.

Esityksen visuaalinen ilmekin oli kaunis. Tai no kolme miestä eturivissä kokomustissa vaatteissa ilman kovin monimutkaisia tanssiliikkeitä ja takana kaksi vähän värillisempää hahmoa paikoillaan kiinteiden soittimiensa takana kumpikin omalla korokkeellaan (Ja aivan totta, miehen raiseri on korkeampi kuin naisen vastaava. Törkeää epätasa-arvoa. Saara vielä joutuu seisomaan koskettimiensa takana rumpali Villen saadessa istua koko keikan ajan.) Mutta ne valot ja se musiikki, tämä oli oikeasti kaunista. Mikrofonit oli katettu runsaan metrin päähän matalahkon lavan etureunasta, mutta Anssi oli ison osan keikasta mikkiständien ja etureunan välisellä alueella. Spottivalot menivät Anssin yli, mutta hänen sysimusta hahmonsa korostui siinä valaistua taustaa vasten upeasti. Meidän porukan valokuvaajat kirosivat valaistusta, minä taas keräsin vain muistikuvia ja nautin.

Eivätkä ne biisitkään taas samanlaisia olleet kuin aina ennen. Levyhyllyn lopussa Tuomaksen pitkä kitarasoolo nousi melkoisiin sfääreihin. Siinä ei ole mikään ihan turha mies soittimen varressa! Varsinainen kitarabattle meni nuotti nuotilta kuten ennenkin, mutta yllättäen BMW:ssä olikin mukana todellinen battle, täysin spontaanilta vaikuttanut kahden kitaran vuorosooloilu. Todella nautinnollinen hetki, tätä ehdottomasti lisää! Miten sydämet toimii -biisissä yllättäen kukaan ei lavalla taputtanut sydämenlyöntirytmiä vaan siinä kohdassa kun soittimet hiljenivät, Anssi vain viittasi nopeasti etupenkkejä kohti ja tu-tump tu-tump tu-tump lähti rytmikkäästi kuten pitääkin. Kyllä, yleisöä voi ihan hyvin käyttää instrumenttinä.

Kuolleen miehen kitara nousi tämän keikan huippuhetkeksi. Lopun sooloiluissa Anssi tuli ensin ihan lavan etureunalle ja astui siitä alas istuutuen sitten lavan reunalle soittamaan. Siinä oli mies puolipimeässä kumartuneena kitaransa yli täysin siihen keskittyen. Tavattoman kauniin näköistä ja täydellisesti tuohon tarinan tunnelmaan sopivaa. No, tuo ei ollut se akustinen Martin HD josta sanoitus (tavallaan) kertoo vaan Fender Stratocaster Hitmaker -replika, mutta kaunisääninen kitara joka tapauksessa ja biisin tämä sovitus vaatii sähköisen kitaran, ei akkaria.

Keikan jälkeen lähdin vähän haikein mielin etsimään autoani jostain avaran parkkihallin uumenista. Tämä keikka tuntui kesäkauden lopullisilta päättäjäisiltä, riemukkaiden festari- ja kapakkakeikkojen täydellisyyteen hiotulta lopputulokselta. Minulla ei ole lippua millekään tulevalle Anssin keikalle (ei ole sopivia pääkaupunkiseudulla tiedossa) ja nyt alkanut Vain Elämää -sarja tulee vaikuttamaan settilistaan varmaan hyvinkin pian. Onko se hyvä asia vai ei, se nähdään sitten aikanaan. Kaikki muuttuu, ei entiselleen mikään jää – tai no ei nyt ehkä sentään mutta joku muutos on varmasti tulossa. Odotellaan avoimin mielin mitä tulevaisuus tuo mukanaan. Ja siis minne ihmeeseen mä sen autoni oikein piilotin…

2015-09-18 19.36.28

Tanssilattialla
Milla
Miten sydämet toimii
Puistossa
Levyhylly pelastaa
Levoton tyttö
Kitarabattle, Kaatua kuin puu (lyhyt versio)
Karhunelämää
Viimeinen yö
Nostalgiaa
Piirrä minuun tie
Aamu
1972
Nummela

Kuolleen miehen kitara
Maitohapoilla
Mikan faijan BMW

Keikan jälkeen oli kiire kotiin katsomaan ensimmäistä Vain Elämää -ohjelman jaksoa ja yrittää ehtiä katsoa siitä edes suurin osa ennen kuin Anssi käynnisti Facebookissa ohjelman suoran jälkipuintisession. Katsoin ohjelman tallennetta Anssin esitykseen asti, sitten mukaan suoraan fb-lähetykseen ja sitten vielä kiireesti se tallenne loppuun asti ennen nukkumaanmenoa. Seuraavaksi päiväksi piti jättää Ruutu.fi:n Vain Kelan elämää -lähetys jossa kerrotaan Anssin valitseman biisin muokkausprosessista, fb-lähetyksen alkuosat, muiden ihmisten kommenttien lukemiset, kaikki Ruudun tarjoama runsas lisämateriaali jaksosta, tämän rapsan kirjoittaminen (siinä sentään olen jo loppusuoralla) ja ties mitä muuta. kas, Yhteisöön on jo yöllä ilmestynyt Trientalen keikkarapsa, sekin pitää ehtiä lukea tässä jossain vaiheessa.

Nyt on Anssin keikkoja ollut runsaasti täällä päin, keikkamatkoihin menee aikaa ja sitten pitää vielä kirjoitella aina raportitkin seuraavana päivänä. Melkein viikoittain on ollut tarjolla suoria puolen tunnin – tunnin facebook-livelähetyksiä ja Anssi on tarjonnut paljon muutakin kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä somepäivityksiä. On pitänyt yrittää aktiivisesti vältellä Vain Elämää -sarjan biisivalintoja spoilaavia teasereita mutta kuitenkin on pitänyt jatkuvasti surfata feississä selailemassa kaikenlaista kivaa tähän ohjelmasarjaan ja musiikkiin yleisesti liittyvää. Martin-kitaraskabakin on käynnissä mutta onneksi en osaa soittaa enkä laulaa joten en voi osallistua siihen ainakaan sääntöjen määrämässä muodossa.

Miksi ihmeessä ei voi vain tulla paria hittiä silloin tällöin radiosta, levyä voisi kuunnella joskus ja keikalle pääsystä voisi haaveilla ehkä kerran vuodessa? Missä vaiheessa fanittamisesta on tullut näin rankkaa ja aikaavievää? Pitäiskö vaihtaa välillä vaikkapa Vicky Rostin fanittamiseen, hän kun ei kuulemma viihdy somessa ja jakson jälkeen voisi rauhassa mennä nukkumaan ja odotella vaikka seuraavan viikon Apua tai Seuraa, jossa Vicky varmaan kertoo aatoksistaan eikä valvota faniparkojaan yötä myöten? Ai ihan itseaiheutettu ongelma, kuinnii?

(Ja kun kirjoitin äskeiset rivit, nousi mieleen heti pakottava tarve päästä ihan oikeasti Virve Rostin keikalle. Edellisestä kerrasta kun tulee kohta 40 vuotta täyteen. Äh, ongelma senkun eskaloituu, ei sen näin pitänyt mennä!)

Kommentit

  1. Emmie tiee mihi pitäis laittaa viestiä et siukans yhteye sais,siul on yks biisi mikä sytyttää miut niiku täydellisesti, siu vanha ”Nummela” liito biisit o helveti hyviä iha samaku j.karjalaise ja Eppu normaali kans samat tasot. jos mitekää voisit onnistuu etelä-karjalast (Imatra-Lappeenranta ) asutaa et tulisit tänne lähelle heittää keikan !!

Roskapostin vuoksi vanhoista artikkeleista on kommentointi suljettu automaattisesti.