Anssi Kela + bändi ke 20.4.2016 Rauma-sali, Rauma

Ei ollut tarkoitus käydä kuin kahdella tai kolmella Anssi Kelan konserttisalikiertueen keikalla, eikä ollut tarkoitus matkustaa niiden takia ainakaan tuntia kauemmas Helsingistä, mutta kaikenlaisia juttuja tapahtuu ja niiden seurauksena neljä vanhan jengin jäsentä istuu uudelleen penkkiin vanhan volkkarin. Liisa ajaa tietenkin, se on sen faijan auto. (Ihan oikeasti, kyllä se on!)

Matka Vihdintietä ja Kakkostietä alkoi rauhallisesti, mutta arkipäivän työasiat alkoivat karista mielestä kun äkkiä hoksattiin tien varrella Nummela-levyn kansikuvassa komeileva hylätty huoltoasema ja tervehdittiin sitä asianmukaisesti neliäänisellä karjunnalla ja levottomalla huitelulla. Asiallinen julkisivu palautettiin vielä hetkeksi mutta matkan edetessä ja paikannimien muuttuessa yhä eksoottisemmiksi (Ahmoo, Kuuma, Fankkee, …Järvenpää? Ei jumaleissön leidit, me ollaan nyt kyllä ajettu totaalisen harhaan!) arkiolemustemme viimeisetkin rippeet rapisivat pois yltämme ja kunnon road tripin euforia vaihtui tilalle samalla kun juttujen taso laski ja kilometrejä kertyi mittariin. Eikun eipäs kertynyt, matkamittari ei toimi enää tässä autossa mutta silti kohteemme läheni.

Vielä pikainen Rauman vanhan keskustan sightseeingkierros autolla kurvaillen ja sitten Rauma-salille ihmettelemään isoa seinäreliefiä ja keikalle saapuvaa muuta yleisöä, jonka seasta taaskin löytyi vanhoja tuttuja. Yksi porukastamme viritteli pitkäputkista kameraansa kuvauskuntoon samalla kun siirryttiin jo salin puolelle ja etsittiin istumapaikkamme kivan jyrkästi nousevan konserttisalin etuosista.

Tällä kertaa Anssi oli arponut aloituskappaleeksi Viimeisen yön, jonka hän esitti luupperin kanssa eli rakensi tyhjästä pelkän kitaran avulla toimivan taustan. Mainio oppitunti siitä, kuinka kitara toimii tarvittaessa myös lyömäsoittimena. Alun vaihtuvan soolo-osuuden toinen biisi oli viime vuosina melkoisen harvoin kuultu kaunis Kaatuneiden muistolle.

Tästä eteenpäin keikka sujui jo muutaman kerran nähdyn mukaisesti ja erinomaisen sujuvasti. Tämä show on ensi kuulemalta niin spontaanin tuntuinen, mutta useammalla katselukerralla koko kuvion hahmottaa eri tavalla, kun ei tarvitse enää jännittää biisien tunnistamista tai unohtua ällistelemään milloin mitäkin yksityiskohtaa hukaten kaiken muun mitä lavalla samaan aikaan tapahtuu.

Ensimmäisen konserttisalikeikkani katselukerta meni eturivissä ihan vain kiihkeän fanittamisen merkeissä. Toisella kerralla pystyi jo keskittymään biisien kuunteluun ihan eri tavalla ja nauttimaan uusista sovituksista. Kolmannella kerralla katselin takarivistä valaistusta ja lavatapahtumien yleisilmettä, ja nyt kokonaisuuden näki ensimmäistä kertaa jotenkin, noh, kokonaisuutena. Kuinka biisilista on koottu taitavasti Anssin koko soolouran aikana julkaisemista kappaleista, kuinka puhdas soolo-osuus, akustinen alkukeikka ja loppupuolen rokkenrolli ovat keskenään niin eriluonteisia. Kuinka mukana on pitkiä välispiikkejä mutta ei joka biisin välissä, ja kuinka ne on mietitty tarkkaan ja kuinka ne silti elävät kiertueen aikana. Kuinka ääntä rasittavat biisit ja helpommin laulettavat kappaleet vuorottelevat.

Ja kuinka tämä kokonaisuus, etenkin sen viimeinen osuus on kuorrutettu riemastuttavilla rokkikliseillä! Pitkätukkakitaristien tukanheitot, leveät haara-asennot, veden purskauttaminen suusta, ilman kitaraa tepastelut lavan etureunassa, takamuksen keikuttaminen selin yleisöön sähköistä rumpusooloa katsellen. Tässä kasari lyö iloiset yläfemmat nykypäivän ja jo viisi- ja kuusikymmenlukujen hämäryydestä polveutuvien lavamaneerien kanssa. Anssi on todella opiskellut Brucensa ja Freddiensä läpikotaisin, ja se on niin oikein.

Tähän kaikkeen päälle vielä kaunis yleisön huomioiminen. Anssi ei laula takaseinän vihreälle exit-valolle tai kengänkärjilleen vaan koko yleisölle, ja etenkin eturiveissä jokainen saa taatusti tuntea olevansa juuri jonkun säkeen kohdeyleisö kun mustapukuisen miehen katse kohdistuu suoraan salin penkkiriveille.

Jokaisella salikeikalla joku eturiviläinen on saanut pidellä Anssin akustista Martin-kitaraa yhden kappaleen ajan, ja tämä on saanut aikaan melkoisia positiivisia viboja katsojissa. Yksi onnellinen on päässyt pitelemään arvokasta soitinta muutamaksi minuutiksi, pari lähellä istuvaa on ehkä varovasti hipaissut sitä ja muu katsomo on kunnioittanut jokaista kitaran pitelijää ja hänen suurta hetkeään spontaanein aplodein.

Kukin kitarateline on toiminut luonteensa mukaan. Joku on pidellyt sitä asiallisesti vain kaulasta ja laskenut sen eteensä lattiaa vasten, joku toinen on heittäytynyt nyyhkiväksi puunhalaajaksi ja usemmankin hymy on loistanut takariveihin asti. Raumalla tarmokkaasti viitannut miespuoleinen kitaran kannattelija käänteli ja väänteli Martinia Anssin hieman huolestuneen katseen alla, kokeili sointua (E-duuri, tietenkin), tarkisti hihnan kiinnityksen, mikityksen ja plugin liitännän ja olisi luultavasti purkanut koko vehkeen palasiin jos biisi olisi kestänyt pidempään. Kitara kuitenkin palautui isännälleen edelleen yhtenä kappaleena ja hyvässä vireessä.

Keikka loppui taas kerran ihan liian pian, vaikka koko katsomollinen jengiä tanssi taas penkkirivien väleissä ja käytävillä. Paikallinen kaveri oli ennen keikkaa varoittanut että täällä Satakunnan suunnalla ruukataan olla vähän jähmeämpiä, mutta ei siitä kyllä näkynyt mitään oireita tämän illan yleisössä. Nimmarijonossa näkyi onnellisia naamoja ja kaverikuvia otettiin iloisissa tunnelmissa. Asetuimme jonon hännille ja kun keskustelimme kiihkeästi keikasta, edellä jonottanut kaveri kysyi meiltä että olemmeko me niitä vakavastiotettavia faneja. No ei todellakaan, nimenomaan meitä ei tule ottaa vakavasti missään olosuhteissa, ei ainakaan tällaisessa keikan jälkeisessä olemisen sietämättömän keveyden tilassa!

Kiitimme Anssia keikasta ja yritimme houkutella basisti-Anttia autoomme kotimatkalle vetoamalla siihen että meillä on yksi vapaa paikka ja taatusti hyvät jutut mutta fiksuna miehenä hän kyllä arvasi juttujemme todellisen tason ja kieltäytyi kohteliaasti. Kotimatkalle lähdettiin siis ihan omassa seurassa. Pimeällä motarilla käytiin läpi keikan yksityiskohtia, tutkittiin keikalta tallentunutta valokuvasaalista (kuski piti kyllä katseensä tiessä ja tyytyi vain kuuntelemaan), käytiin läpi dramaattinen Tinder-romanssi ensisydämestä katkeransuloiseen eroon ja luettiin taas ääneen paikannimiä, joista irtosi paluumatkallakin käsittämätön määrä erittäin huonoa huumoria.

Jos pelkkä kylttiyhdistelmä ”Kenkä-Keidas” ja ”isot makkara perunat” saa aikaan hysterian puolelle menevää naurua useamman minuutin ajaksi, se tarkoittaa sitä että meidän pitäisi varmaan nähdä enemmän oikeaa maailmaa ja käydä vähän useammin tuulettumassa Kehäkolmosen ulkopuolella. Hei, kesällähän voitais ottaa taas auto alle ja ajaa joillekin festareille Anssia kuuntelemaan, eikö vain? Mutta sitä ennen tällä salikiertueella minulla on vielä yksi keikka jäljellä ja muutamalla kaverilla pari enemmän.

(Tarina jatkuu kunhan ehdin kirjoittaa eilisen Savoyn keikan raportin valmiiksi! Nyt ei ehdi, lähden kohta taas keikalle, mutta eri artistin sellaiselle tällä kertaa.)