Elämä on nyt eikä huomenna 20.-23.4.2016

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Kiertueet ovat ihmisen parasta aikaa. Etenkin jos on lauma muitakin ns. kaheleita, joiden kanssa voi roadtrippailla. Kun Anssin viimeinen konserttisaliviikko koitti, kalenteriini olivat kirjattuna kaikki neljä viikon keikkaa. Uuujeah!!! Pari viikkoa aiemmin Hyvinkään konsertin alla kävin eksymässä paikallisessa Tokmannissa, jossa myyjän kanssa tuumittiin, että se verottaa, jos keikka on keskellä työviikkoa. Niin, tavallaan. Alkavathan nuo keikat jo seiskalta ja loppuvat ennen kymmentä, eli ihan ihmisten aikaan. Mutta asia muuttuu kummasti, jos olet menossa (taas) vähän kauemmas ja olet jo valmiiksi vähän väsyksissä…

Keskiviikko: Rauma

Ajoaika Raumalle kolmisen tuntia. Järkeähän siinä ei ole, mutta se siinä hienoa onkin. Livistetään töistä varsin aikaisin ja painellaan tihkusateessa asfalttisuoraa kohti länttä. Aplodeerataan villisti Nummela-levyn kuvauspaikalle ja ihmetellään ohi vilahtelevia kylttejä: Varsinais-Suomi, Kanta-Häme, Pirkanmaa… Vihti, Karkkila, Somero, Forssa, Loimaa, Eura… Loukku, Fankkee, Porras, Kuuma, Letku… Tunnistetaan metsätyyppejä ja lintuja: kuusimetsää, kuivaa kangasta, töyhtöhyyppiä, kurkia, joutsenia, mahdollinen uuttukyyhky… Mitä pitemmälle matka eteni, sitä hilpeämmäksi muuttui tunnelma ja Biolanin kanankakkamausoleumin kohdalla tilanne riistäytyi lopullisesti hallinnasta. Raumalle saavuttaessa ajoimme suoraan paikallisen mäkkärin syleilyyn ja päätimme vetää pika-ateriat, sillä keikasta ei jaksa nauttia nälkäisenä.

Rauma-roadtrip
Rauma-roadtrip

Virittäydyimme raumalaisuuteen selailemalla paikallislehteä ja tekemällä pikaisen autokierroksen mukulakivikaduilla. Ihana vanha kaupunki, kauniita puutaloja. Täällä viihtyisi tovin jos toisenkin ellei ulkona olisi kalseanhyytävä merituuli ja jos keikka ei alkaisi 20 minuutin päästä. Kännykkä vetäytyi unten maille pitkän matkan ja tuulisten turistikuvien aiheuttamaan rasituksen vuoksi. Navigaattorin tekniikka ei sentään pettänyt, se ohjeisti meidät Rauma-salin eteen, jossa paikalliset pärinäpojat kaasuttelivat. Kun yritin sutata silmämeikkiä naistenhuoneessa, peilistä katsoi kovasti tuulentuivertama hiuspehko, mutta kuka sitä nyt pimeässä salissa huomaa. Tutut sentään osasivat moikata lämpiössä. Sali oli suuri auditorio, jonka penkit nousivat niin jyrkästi, että kaikilla katsojilla oli mainio näkyvyys lavalle. Tykkäsin.

Alkupaloiksi Anssi tarjoili maagisen luupperiversion Viimeisestä yöstä ja iki-ihanan Kaatuneiden muistolle. ”Antaa sataa sulaa laavaa, antaa tulla mitä vaan, tässä maassa miehet tehdään, miehet tehdään kestämään.” Jotenkin se laskeutui siihen länsisuomalaisen satamakaupungin mielenmaisemaan ja liikutti pientä ihmistä. Tunnelma salissa oli kodikas ja sopivasti harras. ”On tehtaan äänet vaienneet, työpaikat Kiinaan muuttaneet, ne vei pankit postinkin, Bar Adios toimii kumminkin, karaokeilta tiistaisin.” Balladit olivat huikeita, eihän tätä akustista settiä voi liikuttumatta kuunnella. Väliajalla harkitsin kännykän lataamista Tuomaksen tuuletinpistokkeesta, mutta löysin sitten siivoojan pistokkeen lavan kulmalta ja kas, tärkeät Rauma-terkut sai vihdoin lähetettyä! Ulkona paistoi kovin kesäinen ilta-aurinko, kun sähköinen osuus pääsi alkuun. Siinä pistettiin vauhtia moottoriin niin, että itse kullekin tuli lämmin. Kiipesin salin yläosaan ihailemaan huikeaa valoshowta ja räpsin kuvia niin, että 1972:n kohdalla piti vaihtaa muistikortti. Lavan kulmalta näin mitä Anssi näkee katsoessaan yleisöä. Ei ihme että tuosta näystä saa energiaa!

Utuisa tähtitaivas
Utuisa tähtitaivas
Geysir Raumalla
Geysir Raumalla

Keikan jälkeen otimme nimmareita käsivarsiin ja Tampere-talon infosta jemmattuihin kiertuejulisteisiin ja poseerasimme yhteiskuvan, jossa meitä oli peräti seitsemän Anssin ympärillä. Tästä joukko harvenisi loppuviikkoa kohden keikka keikalta. Tummansininen hämärä oli jo laskeutunut ja oli lähdettävä kotimatkalle, paitsi niiden jotka jäivät nukkumaan Raumalle. Autokunta yksi, autokunta kaksi ja jossain tunnin päässä takana ajava bändin valkoinen paku lähtivät suunnistamaan kohti Helsinkiä kukin omia reittejään. Meidän tiemme vei täysikuun loisteessa motaria Turkuun. Se vapauden tunne, kun aamuherätys on odotettavissa jo klo 6.45, kello käy puolta yötä ja katselet kavereiden kanssa ohi vilahtelevia katuvaloja jossain päin Länsi-Suomea ja luulet nähneesi ohi vilahtaneen paikannimen Lehmä. Juttua pulppuili koko matkan, emmekä tavanneet yhtään lehmää tahi hirveä. Hyytävä tuuli oli ehtinyt Helsinkiin ja jäähdytti ihmistä ytimiin asti yön pimeydessä. Kännykkä kuoli uudestaan. Kotiintuloaika 2.09. Keitin kuumaa teetä ja tyhjensin molemmat kameran muistikortit kovalevylle, sillä huomenna ei välttämättä ehdi.

Kohti täysikuuta
Kohti täysikuuta

Torstai: Helsinki

Viikon helpoin rasti oli Espan puiston vieressä sijaitseva loppuunmyyty Savoy-teatteri. Ehti jopa töitten jälkeen pestä ja kihartaa hiukset! Ongelmia aiheutti vain se, että suuressa viisaudessani pistin kännykkäni lataamaan uuden käyttöjärjestelmän ja kaikki ohjelmat heittivät häränpyllyä. Rauma-roadtripin hulvaton snäppikooste sentään tallentui. Sää toimi myös, se ennusti illaksi tornadoa!

Minulle Savoy oli silkkaa juhlaa, sillä se oli kiertueen ainut eturivipaikkani. Istuisin tyytyväisenä kuin tatti ja nauttisin täysillä. Toisten stooreja kuunnellessa olin oppinut, että Martinia saa joka keikalla pitää joku eturiviläinen. Tänään oli minun ainut mahdollisuuteni ja mitä enemmän sitä mietin, sitä enemmän perhosia lennähteli mahanpohjaan. Olimme kaikki niin täpinöissämme, ettei kukaan enää muistanut väsymystä emmekä malttaneet istua ennen kuin oli pakko.

Puistossa ilta kuumenee
Puistossa ilta kuumenee

Anssi ilmestyi lavalle myrskyisien aplodien saattelemana ja otti heti luulot pois ilmoittamalla kahdesta rakkaustarinasta E-mollissa. Tyhmä kuu ja Rakkaus on murhaa!!!!! En-kestä-ihan-parhaat! Onneksi tuli vedettyä vahvemmat silmämeikit, että osa voi valua kyyneleitten mukana poiskin. Äänentoisto oli kuin hunajaa, kaikki kuului juuri parahultaisesti. Anssissa ei myöskään näkynyt kotikentän jännitystä, vaan silkkaa hyväntuulista rentoutta.

Kun akustinen osuus eteni, yritin muistella, missä kohti se Anssin budjettispiikki tulee. Että milloin se alkaa kaipailla kitaratelinettä. Settilista ei ollut vielä hahmottunut ulkomuistiin, joten laskin kameran lattialle ja aloin visioida, miten kompastun jaloissani olevaan tavaraläjään, jos nousen ylös. Alkoi ihan tosissaan jännittää. ”Kun kiertuetta aletaan suunnitella, pitää miettiä…” Iiks, saako-saako-saako jo viitata? Ihan varovasti. ”Ja meillä ei ollut varaa kitaratelineeseen…” Viittaan niin isosti kuin osaan, ettei vaan jää huomaamatta… ”Siellä”, sanoo Anssi ja nyökkää minua kohti. Mitä, minäkö?! Sitten olen jo lavan reunassa ja Anssi laskee Martin-kitaran käsiini ja pyytää pitämään siitä hyvää huolta. Kun käännyn palatakseni istumaan, matka takaisin omalle paikalle näyttää todella monen askeleen mittaiselta ja jalat tuntuvat äkkiä yllättävän huterilta. Apuva. Pääsen kunnialla penkkiin ja tuen kitaran olkapäätäni vasten. Kitarasta huokuu lämpöä ja sen kiiltävä puupinta on ottanut osumaa soidessaan. Helmiäiskoristeet hohtavat. Vieressä istuva kaveri taltioi tilanteen kaikilla mahdollisilla kameroilla. Anssi laulaa Palavaa siltaa, kuilu meidät erottaa ja tajusin etäisesti, että näyttää varmaan todella urpolta tuolta lavalta katsottuna, kun meikä täällä hymyilee korvasta korvaan ja halailee kitaraa. Kitara tahtoo, että sitä rummutetaan kevyesti biisin tahtiin. Sitten Anssi haluaa kitaransa takaisin, ihan liian pian…

Liekö sitten aistien terävöitymistä vai mitä, mutta setin päätösbiisi Puistossa ja etenkin sen intro/välike/outro on soinut tuosta hetkestä alkaen päässäni. Todella maaginen ja lumoava versio. Siitä oli hyvä siirtyä väliajalle hehkuttamaan Martinia ja haaveilemaan korkean lavan reunaan nojaillen, kun valomies testaa soihtujaan ja bändi vaihtaa soittimiaan. Ja hei, tässä oli vasta puolet keikasta! Parhautta!

Tahtoisin taivaalle lennähtää...
Tahtoisin taivaalle lennähtää…
Pian se lentää!
Pian kitara lentää!

 

Tuomas ilmojen teillä
Tuomas ilmojen teillä

Eturivistä on hienoa katsella Anssin keekoilua uudessa solkitakissaan. Elkeet alkavat olla tosi kohdillaan. Battle ja kitaran kanssa heiluminen. Ne pelottavat kitaroiden heitot ilmaan. Tanssiminen ja bassottelu. Ilmaa viistävät valot. Laulan mukana jokaisen biisin. Yleisö lähtee mukaan ja nousee taputtamaan tahtia 1972:een. Villen rumpusoolo. Tuomaksen huikean korkea saksiloikka, josta sain kuvan. Nummelan tähtitaivas ja yhteislaulu. Anssi veti selvästi isolla energialla tätä keikkaa, liiteli hyvissä vastaisissa. Oli kyllä ylittämättömän hyvä kokonaisuus! Loppuun vielä Anssi ”pyörtyi” lavalle ja Tuomas herätti hänet kaatamalla vesipullosta näyttävän noron kanveesissa makaavan artistin kasvoille.

Keikan jälkeen alkoivat pienimuotoiset kakkukestit. Juhlistimme Yhteisön 3v-synttäreitä ja Anssin nimppareita kakulla, joka kiikutettiin lämpiön perälle pienelle pyöreälle pöydälle. Ville sai vainun kakusta ensimmäisenä ja avasi Kela-kuvioidun komeuden. Ensimmäinen lusikallinen kirvoitti kehut. Sopiva suhde kinuskia ja puolukkaa. Myös Saara ja Tuomas saatiin hetkeksi kesteihin mukaan. Yksi seurueestamme kävi välillä vessassa pesemässä saippualla lusikoita, joita oli alle kymmenen. Kertislautasia oli sentään 250. Mahtoi järkkäreillä olla taas ihmettelemistä. Kun Anssi sai nimmarointijononsa päätökseen, kannoimme kakkutarpeet hänen tykönsä. Kakkumaakari halusi kuorrutteeseen signeerauksen, mitä Anssi käytännön miehenä vastusti, sillä eihän sitä sitten voi syödä. Myöntyi, kun kuuli että tussikin on syötävää. Pitihän sitäkin maistaa. Lopuksi kakku jaettiin rasioihin kotiin vietäväksi. Ehkä Anssikin saa siitä energiaa, kun tuntui olevan kaikkensa antanut ja takkinsa tyhjentänyt. Mutta iloinen! Moikka vaan ja uutta päivää kohti! Nukkumaan ei tietysti malttanut kaiken hauskan ja jännän jälkeen mennä ihan heti. Kahden jälkeen vasta. Ja piti pistää tavarat valmiiksi huomista varten, jolloin tulisi taas lentävä lähtö…

Juhlintaa Savoyssa
Juhlintaa Savoyssa

Perjantai: Kuusankoski

Aamuseiskalta väsymys veti vahvasti ihmispäätä kohti pehmoista tyynyä. Ja vielä muka hyvissä ajoin töihin, että voi lähteä pois hiukan aiemmin?! Kuusankoskelle (joka on siis nyttemmin liitetty Kouvolaan, mutta tunnetaan edelleen Kuusankoskena) on kahden tunnin ajomatka, eli autokaravaani starttaa klo 16. Hiukset saavat sojottaa siinä kuosissa kuin sattuvat olemaan, hyvä kun ehtii kotona käydä pyörähtämässä ja siirtyä sovittuun kohtaamiskoordinaattiin surf & turf –henkisten pizzaeväiden kera. Ensin vihmoo räntää tuulen kanssa vaakasuoraan, sitten paistaa aurinko ja sitten auto saa niskaansa kunnon sadepilven. Pääsee silti taas perille. Kuusankoskella paistaa perjantai-illan aurinko. Hei, on perjantai, wohoo!

Kuusankoski-roadtrip
Kuusankoski-roadtrip

Riemu ratkeaa autossa, kun ajamme Kuusankosken keskustassa Pilailu-Puoti ”PILIS” (registered trademark) -kyltin ohi. Pakkohan sinne on mennä postailemaan Hurriganes-tyylisissä kuvissa, vaikka puoti on jo suljettu. Sitten suunnistamme ensimmäiseen tyrkyllä olleeseen murkinointipaikkaan, Hesburgeriin, jossa on perjantai-illan ruuhka. Katson parhaaksi tilata kuumaa teetä, se tekee hyvää orastavalle kurkkukivulle. Kuusankoskitalon pihasta bongataan bändin paku ja aulassa on jo täysi kuhina päällä. Meidän kaikkien paikat ovat rivillä 8, viimeisellä tasalattiarivillä. Savoyssa olimme hajallaan ympäri salia ja keskimpänä istunut kertoi ihmisten olleen ihmeissään, kun Miten sydämet toimii? -biisin välitaputukset alkoivat kaikua käpälistämme joka suunnalta tismalleen yhtä aikaa.

Purppuraa sadetta
Purppuraa sadetta

Ilta alkaa poikkeuksellisesti violettien spottien loisteessa, kun Anssi esittää kauniin Purple Rain -coverin Princen eilisen poismenon johdosta. Ehdimme tulomatkalla laskea, että jos Anssi aikoo esittää joka keikalla kaksi akustista biisiä soittamatta kuitenkaan samoja uudestaan, hänellä alkavat jo vaihtoehdot loppua, sillä vakiosetissä on 21 biisiä ja soolona on kiertueen aikana tullut 27 eri kappaletta, eivätkä kaikki levytetyt kappaleet taivu akustisiksi. Yksi todennäköisimmistä, Karhusaari, tulee täydentämään tätä settiä – no onpa sekin nyt pois päiväjärjestyksestä. (Jäljelle jäävät vielä esim. Rock-unelma, Ikkunan alla, Mitä tapahtuu, Harhaa ja Esko Riihelän painajainen.)

Vaikka kasirivi tuntuukin aika montulta eturivikokemuksen jälkeen, äänentoisto pelaa taas hienosti (täällä onkin oikein valkoiset kaiuttimet korkealla katossa roikkumassa) ja Anssi silmäilee yleisöään sen verran ahkerasti, että meidätkin taidetaan huomioida, tai sitten kuvittelen. Tänä iltana kuullaan eri kitaristia, sillä perjantaisin Tuomas soittaa suorana telkkarissa ja kiertueella häntä tuuraa Pauli Halme, joka huhujen mukaan osaisi soittaa Anssin battlessa nurin. Soitosta kitaristeja ei yhdeltä kuulemalta ainakaan näillä aivoilla erota, mutta lavaolemukset ovat kuin yö ja päivä. Tuomas on hevimpi, Pauli on fiftarimpi.

Aivoista puheen ollen, eilinen Savoy oli sen verran kova juttu, että nyt on vähän day after -meininki. Vaikka kaikki soi kauniisti, ellei jopa kauniimmin kuin aiemmin (kuten Palava silta ja Piirrä minuun tie, koska nyt maltoin taas keskittyä niihin), etenkin kun Anssilla on hitusen kivan kuuloista karheutta äänessään, on silti tunne että tämä jää pakosti eilisen elämyksen jalkoihin. Kahta parhauskeikkaa ei ehkä voi tulla peräkkäin. Puistossa on ihana ja otan siitä ainakin viisi 10 sekunnin snäppiä. ”Valot siniset välähtää, vaatien pysähtymään.”

Väliajan jälkeen lähden hakemaan lisää ulottuvuutta valokuviin liikkumalla salin seinustoilla ja takaosassa. (Kts. Petri Ruusunen takarivistä.) Valomies Pasi toivottaa tervetulleeksi teollisuusvakoilemaan valopöytää. Miksaaja Terttu nauraa, kun sanon salin näyttävän siltä, että täällä on hyvä akustiikka. Olivat kuulemma nukkuneet luksus-kuuden-tunnin unet edellisyönä. Siirryn Battlea varten kitaristiseinustalle, mutta kitarat heiluvatkin ihan jossain muualla. Tajuan sentään viimein, että tämähän ei olekaan enää kolmannes Kaatua kuin puu -biisiä, vaan ihan oma uusi sävellyksensä ja instrumentaali. Hah, nyt on otettu loputkin löysät pois!

Etukulmalla on hyvä seurata kitarateknikko Esan työskentelyä. Täytyy ihailla tätä ammattikuntaa. He saavat huolehtia kaikista kitaroista ja heillä on taito olla aina oikealla sekunnilla oikeassa paikassa. Nyt Esa kyykkii kuin pallopoika tenniskentällä, pitäen kädessään Anssin laulumikkiä sillä aikaa kun maestro revittelee bassosooloa. Sitten juuri oikealla hetkellä mikki on taas Anssin kädessä ja basso palaa kotipesään. Tällä kertaa Anssin otteesta vaarallisen näköisesti lentävä vuoden 1957 punainen Gretsch ei ole märkä, kuten eilisen vesitempun jäljiltä. (Jolloin myös heittomatka oli strategisesti lyhempi.) Bändi pääsi sähköisessä setissään kunnon laukkaan ja keikan jälkeen salissa vallitsee molemminpuolinen tyytyväisyys. Teemme oviaukkoon kunniakujan Anssille.

Kuusankoskisali loistaa
Kuusankoskisali loistaa

Aulassa kiemurtelee taas tuttu vastaanottojono paitamyyntipisteelle. Ehdin kysellä tutuilta ja vierailta paikallisilta mielipiteitä keikasta. Kuulemma Chisun keikalla samassa paikassa oli paljon vähemmän väkeä, eikä läheskään tällainen meininki. Kuusankoskella ei ihan helposti sytytä ja tällainen on ennennäkemätöntä. Salihenkilökunta vahvistaa huhun. Samalla yksi jonottajista pyörtyy, mutta siitä selvitään pienellä säikähdyksellä ja jonottaja pääsee yhteiskuvaan idolinsa kanssa. Anssi sekoittaa konseptimme täysin tiedustelemalla suosikkeja konserttisalikeikoista ”kun olette kuitenkin useampia nähneet”. Öööh. Ainakin Turku ja Tampere saavat hajaääniä. Oisko kitaratelineydellä jotain yhteyttä suosikkikeikkaan?

Kotimatkalla autossa on hiljaista, väsymys pääsee ihmisestä voitolle. Ihmettelemme paikallisia sumuja ja mietimme, miten voisimme juhlistaa huomista kiertueen päätöskeikkaa. Kauhean vaikeita kysymyksiä ja nälkäkin jo on. Haaveilemme pestosta ja mozzarellasta. Ajamme ramppia ylös motarilta poliisiauton vierellä. Vilahtaapa ambulanssikin ohi. ”Oi Noora Noora, olethan varovainen.” Kuski vilkuilee takapeilistä mustaamaijaa ja ihmettelee sen kirkkaita valoja. Naureskelemme, että varmaan valot siniset välähtää ja ollaan legendaa. Kuski korjaa, että valot punaiset välähtää ja pysäyttää bussipysäkille. Häh? Katsomme takaikkunasta ja siellä seisoo poliisiauto siniset ja punaiset valot vilkkuen! Ei oo todellista!!! Kaikkien kyytiläisten liipaisinsormet hakeutuvat kännyköille, sillä onhan tämä aivan käsittämättömän herkullinen tilanne, joskin samaan aikaan hiukan jännittävä. Pidätetäänköhän meidät jos snäppäämme poliiseista? ”Onkos tämä sinun autosi?” urahtaa poliisi ikkunan takana. Ihan kuin etsisivät jotain. Kuski puhaltaa nollat ja pääsemme jatkamaan. Naurulle ei ole tulla loppua. Pudotamme ensimmäisen kyytiläisen pois ja poimimme mukaan punaisella vilkkuvalolla varustetun kitaratelineen, jonka miesjaosto luovuttaa huomenna Anssille. Valo punainen välähtää. Ehkä olimme epäilyttäviä, totean kotiin päin hoippuessa, kun väistän viime hetkellä eteen tulleen seinän. Väsymys alkaa ottaa voimille. Pitää vielä pestä joku kiva paita huomiseksi, sillä vaatevarasto ehtyy jo. Kolmelta nukkumaan.

Paluumatkalla valot siniset ja punaiset välähtää

Lauantai: Järvenpää

Luojan kiitos lauantai! Voi elvyttää itseään nukkumalla vähän pidempään ja syömällä aamupalaa hitaan kaavan mukaan. Vaan ei aikaakaan, kun keikka alkaa taas painaa päälle. Päätimme lähteä toteuttamaan keikalle ruusuepisodia, mitä varten pitäisi repiä jostain mukaan punaisia ruusuja. Ensimmäisessä kaupassa oli vain valkoisia tulppaaneja, mutta ne eivät kestä tällaista. Toisessa kaupassa oli kaksi kimppua punaisia ruusuja. Yhteensä kaksikymmentä. Jes!

Kahden tunnin kuluttua kipitän jo puolijuoksua junalle, pakko ehtiä. Fysiikka ei kestä tällaista rääkkiä. Juna on hiostava ja tulee tunkutäyteen. Niin kuin nyt lauantaina puoli kuuden jälkeen. Yritän varjella ruusuja yltyvässä ruuhkassa ja päällimmäisinä fiiliksinä vuorottelevat ärtymys ja väsymys. Konnari ei edes mahtunut rahastamaan lippua. Ainolan kohdalla juna ajaa suoraan Narnian satukirjaan, jossa ilta-aurinko paistaa pelloilla kimmeltävään kevyeen vastasataneeseen lumeen ja junan vieressä avoimella niityllä kirmaa vapauden riemussaan kaunis karannut hevonen.

Ruusut Järvenpään asemalla
Ruusut Järvenpään asemalla

Järvenpäässä paistaa aurinko ja tunnen itseni väsymyksestä voimattomaksi. Onneksi sali on ihan rautatien vieressä. Hylkään kapsäkkini tuttujen pöytään ja menen metsästämään energiaa kokiksesta. Se auttaa. Salissa istuessa huomaan Facebookista, että Anssin lupaama livelähetys on jo käynnissä! Kuvassa kamera kävelee juuri salin portaita ylös ja alan vilkuilla ympärilleni. Tuolla, pienellä viiveellä! Minäkin näyn kännykkäni livekuvassa ympärilleni vilkuilemassa. Onpas tämä tekniikka hassua. Sitten valot pimenevät.

Yleisön innostus on käsinkosketeltavaa. Anssi astelee isojen aplodien saattelemana lavalle ja kertoo, että tästä alkaa konserttisalikiertueen viimeinen keikka. Aplodeja. Tästä tulee hyvä. Aloitusbiisi Rock-unelma on ihan täydellinen. Yleisö nauraa Remun serkulle. Anssi unohtaa, että mitäs se voimasointu tekeekään… Kajahtaa! ”Järvenpää, oottekste valmiit rokkaamaan?” Jooooo! Keikka ei voisi paremmin alkaa. Sali syö jo Anssin kädestä. Hän mainitsee, ettei ollutkaan soittanut tuota vähään aikaan, toisin kuin seuraavaa biisiä, jota ei ole soittanut ikinä. Ohhoh! Kuulostaa Neil Youngilta? Onks tää coveri? ”Ei tunnu miltään, en enää kaipaa sua viereeni aamuisin…” Mai gaad, sehän on Teit musta viisaan! Nyt on herkkää, kaunista ja täysin odottamatonta. Jes!!!

Akustinen setti jatkuu tuttuna, mutta tässä on silti jotain erityistä. Ihan kuin koko bändi olisi päättänyt soittaa kuin viimeistä päivää, niin hyvin kuin ikinä osaavat. Huikean hienoa. Bändiä naurattaa, että jopa mandoliinille on oma teline (Saara tuo sen kotoaan), mutta Martinille ei. Lempparini Palava silta on todella kaunis. Puistossa dramaattinen. Yleisö puhkeaa taputtamaan mukana ja ensi kertaa kuulen, miten ympärillä lauletaan mukana akustisessa setissä. Saammekohan ikinä enää kuulla näitä versioita livenä?

Väliajalla stressaa ruusuepisodin organisointi. Tuleekohan tästä mitään? Jututan etu- ja vähän tokarivinkin ihmisiä aiheesta haluaisivatko he heittää ruusuja Anssille ja bändille keikan jälkeen. Tietysti kaikki haluavat. Selitän, että yllätämme heidät Parasta aikaa -biisin jälkeen. Ruusun voi heittää tai ojentaa, tilanteen mukaan. Kun Tuomas on poistunut vakoilemasta lavalta, kierrän kassin kanssa ja jengi nappaa ruusut itselleen. Neljä säästetään crew:lle. Ehdin juuri parahiksi istumaan, kun valot pimenevät. Se on menoa nyt.

2080-luvulla räväyttää käyntiin sähköisen setin. Istuahan ei malta ollenkaan, joten nousen seinustalle kuvaamaan. Jostain korviini kailottaa ylimääräinen lauluääni: minä itse. Setti etenee kuin juna. Eri puolille salia nousee ihmisiä seisomaan ja taputtamaan tahtia. Nummelaan syttyy taas upea tähtitaivas ja hetken mielijohteesta videoin koko kappaleen. Tästä tulee mukava muisto.

Anssi spiikkaa aidosti kiitollisena Parasta aikaa -kappaleen. ”Tää on ollut ihan uskomaton rundi! Te ootte tehny siitä jotain uskomatonta!” Anssi viittaa yleisöön. Sitten soitetaan. Kun biisin lopulla eturivin kolmikko irtautuu muodostelmastaan ja Anssi kailottaa ”Tää on parasta aaaaaaaaaaaaaaikaaaaaa!” ensimmäinen ruusu putoaa lavalle. Oho! Nyt niitä tulee lisää, jee sataa punaisia ruusuja! Anssi seisahtuu katselemaan. Ilahtuneena, yllättyneenä, sanattomana, liikuttuneena, poimii yhden ruusun käteensä. Voi tapahtua mitä vaan! Yleisö aplodeeraa vimmatusti, vislaa ja hurraa. Tuomaksella on ruusu hampaissaan. Tovin tilannetta fiilisteltyään Anssi tempaisee punaisesta Gretschistä soinnun ja kupsahtaa selälleen rumpujen eteen. Tuomas ryntää virvoittamaan solistia, kaataa taas näyttävästi vettä Anssin naamalle. Anssi nousee istumaan ja yleisö aplodeeraa lujempaa.

Artisti kanveesissa
Mikä tää meininki on?
Anssi virkoaa!

”Mitä tapahtui? Missä mä oon?” ”Sä pyörryit. Oot keikalla.” ”Mitä tää meininki on?” ”Yllättävän hyvä.” ”Yllättävän hyvä! Miettikää miten siistii!” Ränttätänttää, kitaran heitto, eturiville läpsyt ja loistava päätös rundille. Anssi esittelee vielä joukkueensa Terttua, Pasia ja Esaa myöten. Antti vie Esalle ruusun. Sitten kumarretaan ja ikuistetaan yhteiskuva, jossa Villellä on ruusu hampaissa. Anssi ojentaa vielä yhtä ruusua yleisön suuntaan, kuin kiitoksena, ja poistuu viimeisenä takahuoneeseen. Se oli siinä.

Kiitos!!!
Kiitos!!!

Huhhuijaa, toteamme, kun yleisö valuu pois salista. Lava on jäänyt tyhjilleen ja valot päälle. Yleensä tässä vaiheessa siellä jo kerätään kimpsuja ja kampsuja. Nyt tyypit skoolaavat takahuoneessa ja me otamme kuvia lavan reunalla. Seurueen naisväen tehtävänä on palkita ruusuin Terttu, Pasi ja Esa. Miesväki saa antaa ruusun Maialle. Kaikki ilahtuvat suuresti. Minä haahuilen sillä aikaa tyhjän salin tyhjällä lavalla, jossa tuulettimet vielä puhaltavat, ja kerään kaikki kovia kokeneet ruusut takaisin kimpuksi. Anssin ratkennut biisilista tarttuu myös mukaan. Punaisia terälehtiä jää muistoksi lavalle ja penkkien alle.

Kaikki bändin jäsenet ovat lämpiön puolella yhtä hymyä. Kun ruuhka hiljenee, Anssi saa uuden valoin varustellun kitaratelineensä käyttöohjeiden kera. Sitten ruusukimpun hoito-ohjeiden kera. Etteivät kaikki ruusut nuupahtaisi samaan kuntoon kuin me. Toivotamme lepoa väsyneelle mutta onnelliselle artistille ja lähdemme kotiinpäin. Onhan tämä haikeaa, mutta keikkakesästä on kuulemma tulossa kiireinen. Kotiin päästyäni alan vielä katsella kuvia heti tuoreeltaan, kunnes väsymys yltyy tainnuttaviin mittoihin. Lasken pään tyynyyn hymy huulilla.

The End of Kiertue
The End of Kiertue

Kommentit

  1. Hauskaa tekstiä sekä erityisen hienoja kuvia ja videoita! Tällä kertaa voiton vei ”Teit musta viisaan”. Ensi kerralla se saattaa olla jokin toinen. Tai kaikki.

Roskapostin vuoksi vanhoista artikkeleista on kommentointi suljettu automaattisesti.