Kaija Koo, Juha Tapio ja Anssi Kela + bändi to 14.7.2016 Rotuaari Piknik, Oulu

Kun kesämökillä on lusittu niin monta päivää että muu maailma alkaa jo unohtua, on aika kaapia päällimmäinen paarmakerros pois, kokeilla meneekö kampa vielä läpi takkuisesta kuontalosta ja siirtyä hetkeksi ihan maalikylille asti. Oulu, a city of blinding lights! Häikäisee… Eikun juu, noihan on liikennevalot. Oho, ihmisillä on päällään muuta kuin verkkarit ja kumisaappaat! Veikkaanpa, että täällä jollain on jopa vesiklosetti.

Oulun muutenkin kaoottisen keskustan liikenne on sotkettu jännittävästi sijoitetuin yksisuuntaisin kaduin ja osa pääkaduista on tukittu kauppakeskuksin, toripolliisein ja kivikuulin ja nyt myös mellakka-aidoin, sillä meneillään on nelipäiväinen festari Rotuaari Piknik. Joka päivä kolme artistia möykkää keskellä Kirkkokatua puoleenyöhön asti ja valvottaa kaupungin kunnon väkeä aina hamaan lauantaiyöhön asti.

Torstain ensimmäinen esiintyjä oli Kaija Koo. Vaikka olin keskustassa hyvissä ajoin, portilla oli monen korttelin mittainen jono ja pääsin sisälle vasta kun Kaija oli jo aloittanut settinsä. Sisältä löytyi tuttua seuraa pöydän äärestä ja päätettiin yhdessä istua juttelemaan tämän setin ajaksi, eikä sieltä takaa olisi oikein nähnytkään kuin kurkottelemalla. Kaijan setti tyydyttiin siis vain kuuntelemaan taustamusiikkina, mutta iso osa nopeasti hyvin tiiviiksi täyttyvän festarialueen väestä tuntui olevan paikalla juuri Kaijan takia. Lavan edustalla näytti olevan hyvä meno päällä, ja Kaijan tuttuja hittibiisejä oli kiva kuunnella. Saundit olivat ok ja kun istuimme, ympärillä seisova porukka demppasi ääntä niin paljon että juttelu onnistui.

Kaijan encoren aikana otettiin hyvät asemat ja kun puolen tunnin roudaustauko alkoi, olimme valmiit huolehtimaan kalja- ja vessareissuille lähteneiltä katselijoilta vapautuneista paikoista. Niin iso osa porukkaa poistui lavan edestä, että pääsimme helposti kävelemään jonnekin muutaman metrin päähän etuaidasta, jonne jäimme katselemaan seuraavan esiintyjän eli Juha Tapion kamojen rakentelua. Kaverini tunnisti taitavasti erilaiset vanhanmalliset vahvistimet ja muut vehkeet (ja minä vain katselin että oho, joku ruskea kaappi ja joku musta laatikko).

Juha Tapion erittäin huolella suunniteltu esiintyminen oli, noh, huolella suunnitellun näköistä. Onhan hän todella kovan luokan ammattilainen ja taustabändi on huippu, mutta joku sielu tästä hommasta kuitenkin puuttuu. Keikka oli silti mielestäni parempi kuin edellinen samalta mieheltä näkemäni. Yleisö oli hienosti messissä (ja osittain jo yllättävän kännissä), kädet olivat ylhäällä ja yhteislaulu toimi.

Juha Tapio kävi jo keikan alkupuolella eturivien lääpittävänä ja palasi aidalle uudempaankin kertaan. Nyt hän nousi pariin otteeseen jo ihan aidallekin ja asettui hetkeksi ihmisten käsien varaan, mutta ei lähtenyt surfaamaan. Eikö kantti kestänyt, vai eikö yleisö tuntunut tarpeeksi tukevalta? No joka tapauksessa näitäkin biisejä on kiva kuunnella, mutta siihen se jääkin. Kivaa, mutta mun makuuni liian iskelmällistä. Taustabändistä irtoaisi paljon rokimpaakin menoa, jos niin haluttaisiin.

Taas roudaustauko, ja koska taas aika moni häipyy lavan edestä, me suunnistamme eteen päin. No niin, toka rivi aika keskelta, nyt kelpaa. Ja jostain vasemmalta viereemme ilmestyy lisää tuttuja, terve terve! Nyt alkaa olla paikallisen THL-jaoston kokoontuminen jo kunnolla käynnissä.

Bändi tsekkaa kamojaan ja minä yritän häiritä basisti Antin keskittymistä vilkuttelemalla hänelle. Nyt alkaa olla valmista, paitsi Kekkonen puuttuu lavalta (ja puuttuikin koko keikan ajan). Teknikko Esa vielä viittilöi lavalta jonnekin taakse (miksauspöydän suuntaan, varmaan) ja hänen viimeiset käsimerkkinsä näyttävät olevan 8-0 eli taatusti startataan Kasarin lapsella – aivan oikein, sillä lähtee ja Freddie-takkinen Anssi ilmestyy lavalle bäkkärin puolelta. Aijai, hyvältä kuulostaa! Eikä se Anssi siellä lavalla pysynyt kuin juuri ja juuri ekan säkeistön ajan ennen kuin hän on hymyillen läpsimässä yläfemmoja eturivin kanssa! Jäyhät oululaiset virnistelevät onnesta soikeina päästyään koskettamaan artistia.

Seuraavan biisin Anssi heittää punaisen Gretschin kaulaansa mutta soinnut irtoavat siitä jotenkin tunkkaisina. Anssi kumartuu kiireesti Hullun Proffan eteen, muuttaa sieltä jotain, vääntelee kiireesti kaikkia kitaransa liikkuvia osia ja polkee vielä pedaalilautaansakin ennen kuin ääni kuulostaa kelvolliselta. No joo, ääni on nyt muuten hyvä mutta aivan sairaan kovalla, ja se uhkaa paikoin hukuttaa laulun ja koko muun bändin alleen. Oho, tuo ei varmaan ollut tarkoitus! Mutta Milla lähtee nyt lopulta komeasti liikkeelle ja yleisössä on jo kova meno päällä. Me kaikki osataan tähän sanat, nyt lauletaan!

Puistossa on hyvä ja tälle keikalle sopiva biisi vaikka puita ei olekaan näkyvissä – paitsi taustascreenillä. Normaalin KELA-lakanan sijasta lavan takaseinää nimittäin peittää screeni, jossa oli aluksi normaalia Anssin taustakangasta mukaileva keltainen teksti mustalla pohjalla, mutta sen tilalla on nyt valtava, synkän näköinen puu. Muun keikan aikana taustalla näkyi mm. KELA-teksti ties minkä värisenä milloinkin ja välillä liikkuvanakin, revontulia ja kaikkea muuta kivaa. Ainoa harmi on että sitä ei ehtinyt katsella tarpeeksi kun Anssi pyöri siinä edessä ja vei koko ajan huomion muilta lavan tapahtumilta.

Kitarabattle on näköjään kehittynyt ja kasvanut tässä kesän aikana, kuten jotkut kaverit olivatkin jo vihjanneet. Kahden sankarikitaristin yhteenotto on jännä ohjelmanumero, tätä on kiva seurata ja tämä sopii hyvin festarilavoille. Karhunelämässä yleisö lauloi mainiosti mukana, ja tässä kerrostalojen reunustamassa katukuilussa ääni tosiaan kaikuu.

Lyhyt spiikki ja Sannilta lainattu 2080-luvulla käynnistyy. Biisin puolivälissä Anssi nousee etuaidalle, kysyy pikaisesti kohdalla olevilta katsojilta että otatteko kiinni, kaatuu heidän käsilleen ja crowd surfaa saman tien komeasti puoleen väliin Rotuaaria! No johan nyt, Juha Tapiolta ei lähtenyt mutta tämän pojan päätä ei huimaa, tuolla se nyt menee. Jumaliste, nyt on kyllä kova meno tällä keikalla. Kiireellä kamera esiin – eikun ei, nyt suunta kääntyi takaisin kohti lavaa ja tätä kohtaa missä minä seison, äkkiä känny takaisin taskuun ja kädet valmiiksi, Anssia ei saa pudottaa! Anssi saatiin pääosin yhtenä kappaleena takaisin etuaidan yli ja irronneet palasetkin seurasivat perässä ja artisti saatiin taas kasattua kokoon.

Kun korvamonitorit toimivat taas, kuultiin Petri Ruususen tuoreimmat kuulumiset hurjan käsienheilutuksen kera, oltiin dinosauruksii entistäkin hurjempien hyppyjen säestyksellä, listattiin ammatteja niin että Rotuaarin taloista rappaukset rapisivat ja käveltiin harjulla tuikkivien tähtien loisteessa.

Kello oli jo aika paljon, joten encoretauko hoidettiin vain kertomalla että se olisi tässä, ja sitten jatkettiin suoraan Maitohapoilla. Anssin kitarakärryssä keskimmäisellä paikalla seisoi basso, joka pääsi nyt jos ei maailman niin ainakin tämän illan nopeasormisimman basistin käsittelyyn. Uuh, peukkubassoa! Ja vielä vapaamuotoisempi bassosoolo päälle, nyt on syytä jo vähän kiljuakin kohteliaan aplodeerauksen lisäksi.

Lopuksi kävimme vielä kaikki Mikan faijan vanhan bemarin kyytiin, ja sen jälkeen kello oli jo vartin verran perjantain puolella ja lähes puolentoista tunnin keikka oli ohi. Vielä pienen islannit perään, bändin kumarrukset ja taustanauha lähtee jo soimaan yleisö valuessa pois lavan edustalta

Siirryimme porukalla viereiselle terassille (jolta luonnollisestikin löytyi lisää tuttuja) juttelemaan juuri näkemästämme. Kyllä Anssi peittosi selvästi Juha Tapion tänä iltana, todettiin jotakuinkin yksimielisesti. Se miksaus, tai siis kitaran äänen voimakkuus, oli selkeä kauneusvirhe mutta keikka oli silti erinomainen. Tämän voimalla jaksaa taas mökkeillä ja haaveilla tulevista keikoista!

Settilista

Kasarin lapsi
Milla
Puistossa
Levoton tyttö
Battle
Karhunelämää
2080-luvulla
Petri Ruusunen
Nostalgiaa
1972
Nummela
—
Maitohapoilla
Mikan faijan BMW