Anssi Kela + bändi ja Afromikko to 21.7.2016 Hernesaaren Ranta, Helsinki

Täydellisen kaunis kesäpäivä Helsingissä sopii päättää elävän musiikin kuunteluun siellä mistä näkee Tallinnaan – eikun sori, väärä artisti! Viimeksi täällä Hernesaaren Rannassa tuli katsottua Maija Vilkkumaata (lainaus oli Satumaa-tangosta) mutta tänä iltana vuorossa on Anssi Kela ja päinvastoin kuin Maijan keikalla, nyt on lämmintä ja lähes tyyntä. Nyt on niin kesäistä kuin vain ulkokeikalla meren rannalla voi olla. Juomaan uskaltaa varmaan pyytää jäitä tällä kerralla, eikä tule vilu.

Bussi Kampista Hernesaareen tulee ääriään myöten täyteen, mikä on hyvä koska olisin myöhästynyt siitä ellei niin moni olisi ollut tunkemassa samalta pysäkiltä kyytiin. Tuolla vilahtaa keikalle menossa oleva yksi tuttu, tuolla toinenkin ja mikä ihme musta pörrö tuolla pysäkin jonossa vähän edempänä keikkuu? Eihän tuollaista pehkoa voi olla muilla kun Afromikolla – ja oho, sehän se on! Samalla ruuhkabussilla matkalla keikalle, hassua!

Afromikko tuli tutuksi viime syksynä kun Anssi Kela järjesti Martin-kitarahaasteen, jonka tämä nuori laulaja-lauluntekijä-kitaristi voitti. Nyt hän oli Anssin lämmittelijänä Hernesaaressa, mikä mainio tilaisuus nähdä hänet ihan livenä. Biisejä olen toki kuunnellut Spotifystä, joten pari niistä oli jo tuttuja. Afromikko astui lavalle noin varttia yli seitsemän. Hänellä ei harmiksemme ollut mukanaan voittokitaraansa eli mustaa Martinia, vaan puunvärinen akustinen Ibanez. Mutta ei se mitään, sekin soi kauniisti hänen käsissään.

Afromikko on siitä onnellinen artisti, että hänen biisinsä selvästi taipuvat hyvin soolona esitettäviksi ja hän pystyy säestämään itseään, sillä hän vaikuttaa oikein näppärältä kitaristilta. Hänellä on hyvä lauluääni ja esitetyt kappaleet, kaikki ilmeisestikin hänen ikiomiaan, toimivat mainiosti näin. Afromikon kaunis ääni kulki hempeästä kuiskauksesta vahvempaan menoon ja nousi tarvittaessa puhtaasti falsettiinkin. Lavaesiintyminen luontevine välispiikkeineen on hallussa ja kaveri pysyi hyvin kasassa, vaikka jonkun biisit sanat unohtuivat ja me eturiviläiset ”autoimme” hölmöin välihuuteluin. Ai että mä tykkäsin, kun Afromikko sanoi tyynesti mikkiin biisin aluksi että ”Kädet” ja kaikki alkoivat kiltisti taputtaa tahtia. Näin sen kuuluukin mennä, artisti sanoo ja yleisö seuraa mukana.

Afromikko tyytyi valitettavasti vain kuuden biisin settiin tällä kertaa. Ensimmäinen kappale oli tuorein julkaisu Postikortein (jonka Springsteen-teemainen kansikuva kannattaa tsekata), sitten seurasi kolme biisiä pian ilmestyvältä EP-levyltä (ostoslistalle), yksi aivan uusi biisi ja viimeisenä vuodenvaihteen tienoilla julkaistu Oi oi. Jos pidät Anssista akustisesti, Afromikko on ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen tyyppi.

Afromikon settilista (luulen, että biisien nimet ovat suunnilleen noin)

Postikortein
Rakkaus
Aliisa
Lentoon
Valo yössä
Oi oi

Afromikon lopetettua lavalla alkoi kiireinen roudaus, sillä Anssin ja bändin aloitukseen oli vajaa puoli tuntia aikaa. Me pidimme jo otetut lavaneduspaikkamme, ihmettelimme paikan vallannutta valtavaa leppäkerttujen armeijaa ja nypimme pölyjä eteemme asetetusta tuulikoneesta. Myös lavan etureunassa komeillut värikäs pedaalilauta olisi ollut selvästi pölytyksen tarpeessa, mutta aika ei riittänyt näiden siivoukseen, varsinkaan kun emme uskaltaneet alkaa purkaa niitä roudari Paven ankaran katseen alla.

Kaikki on valmista, mutta bändiä ei vielä näy lavalla. Se taitaa viitata siihen että aloitusbiisi on Kasarin lapsi, jonka taustat tulevat nauhalta – ja sehän se on. Eturiveissä on yllättävän paljon porukkaa, joka selvästi osaa tämän sanat ulkoa, vaikka tämä ei todellakaan ole mikään perinteinen yhteislaulubiisi. Hyvä yleisö, tiedossa taitaa olla siis tavallista vauhdikkaampi ja räväkämpi keikka! Millan aikana yhteislaulu ja taputukset lähtevät jo kunnolla.

Puistossa palmujen katveessa ja yleisön kädet heiluvat. Sydänten spiikki johdatti ajatukset enemmän joihinkin vähän alempana kuin rintaontelossa sijaitseviin elimiin ja sitten jo ihmeteltiinkin onko täällä levottomia tyttöjä. Todellakin oli, sillä kun katseli sivuilleen, parissa-kolmessa etumaisessa rivissä ei tainnut olla muita kuin naispuoleisia katsojia ja useampiakin biisejä ja välispiikkejä tervehdittiin kirkaisuin. Kitarabattle rajuine koreografioineen ja sooloineen lisäsi kirkumisen kiihkeyttä ja tämä taisi yllyttää kitaristitkin normaalia kovempiin suorituksiin. Koko lava laidasta laitaan oli käytössä kun taistelu kävi kuumana ja Tuomas juoksi Anssia paetessaan sivuseinälle asti!

2080-luvussa ei tullut tällä kerralla yleisön käsien varassa surfausta, mutta yleisö oli sen verran väljästi asettunutta että se ei olisi ehkä onnistunut täällä. Se suoritus vaatii tiivimmin pakkautuneen porukan joka ei mahdu pudottamaan artistia. Mutta keikkaa toki on mukavampi katsella, kun muu jengi ei koko aikaa tunge päälle tai kaatuile niskaan. Piirrä minuun tie! Sitä oli jo kaivattu Afromikon setissä, mutta ihan ok ettei se ollut siellä kun se olikin tänään mukana Anssin omassa setissä. Oi, tämä on kaunis. Petri Ruusunen sai keskimäärin aika nuoren yleisön laulamaan antaumuksella mukana ja kaikkien kädet huitoivat komeasti.

Rauhallisemmista sävelistä takaisin kovempaan menoon Nostalgian myötä, tukanheittoa ja hurjia hyppyjä! 1972 on saanut alkuunsa uuden intron, eikä Anssin tarvinnut edes laulaa ekassa säkeistössä, koska sen sanat ovat kaikilla eturivien tyypeillä hallussa ja sitten yleisö karjuu ammatteja onnellisena. Lopussa Anssi huudattaa kunnolla porukoita (juuei, ei nouse mulla yhtä ylös kuin Anssilla mutta aina sitä voi jotain nuotin vierestä kiljua ja toivoa että muiden äänet peittää sen autuaasti alleen) ja ihan lopussa on vielä lyhyt kitaristien kilpasooloilu.

Nummela sytyttää pienet valot tuikkimaan vielä hyvin valoisaan kesäiltaan (Hernesaaren keikat alkavat mukavasti ihan ihmisten aikoihin, eli pääesiintyjä kasilta) ja kiitos ja kumarrus, ja bändi poistuu lavalta. No eihän se keikka vielä onneksi ole ohi, ja yleisö ehtii aloittaa nukkuvan Nummelan oo-oo-oo-kuoron uudestaan käyntiin taputusten päälle ennen kuin bändi palaa takaisin asemiin.

Encoren eka biisi on odotettu Maitohapoilla, ja jes, siinä on tälläkin kerralla mukana Anssin bassosoolo! Ensin peukkubassoa ja sitten muuten vaan sooloilua sekä asiaankuuluvat peukalon jäähdyttelyt. Tämä on vain niin hyvä joka kerta! Rankka biisi, joten ei ihme että sen jälkeen artisti olikin jo kanveesissa ihan taju kankaalla. Onneksi rakkaat bänditoverit kaivoivat vesipullonsa esiin ja virvoittivat Anssin taas jaloilleen. Tällä kertaa Tuomas ja Antti olivat kyllä sen verran innokkaita veden kaatelussa, että se näytti kyllä enemmän laulajaparan hukuttamisyritykseltä kuin ystävälliseltä elvytykseltä.

Sitten lähdimme vielä haikealle ajelulle vanhalla bemarilla jonka jälkeen keikka julistettiin päättyneksi runsaat puolitoista tuntia siitä kun Kasarin lapsi oli käynnistynyt. Taustanauhalta vielä hempeää kasarimusiikkia (Hill Street Bluesin teema) ja bändi poistui lavalta. Tämän jälkeen keikkaa käytiin läpi erinäisissä pienryhmissä, vertailtiin näpsimiämme valokuvia (”Haha kato, tämä on ihan tärähtänyt ja siitä myös puuttuu pää! Mutta siitä melkein arvaa että siinä on kitara ja ehkä ihminen, ihan käyttistä siis”), suunniteltiin tulevia keikkareissuja ja siirryttiin pikku hiljaa nimmarienjakopöydän ääreen.

Kyllä, se oli vauhdikas keikka! Eturivin kolmikko Anssi, Antti ja Tuomas olivat liikekannalla koko ajan. Lavalla tapahtui niin paljon että ei siitä edestä edes päätä pyörittämällä ehtinyt nähdä kuin osan, kun ei pystynyt yhtä aikaa katsomaan joka suuntaan. Tuomas ja nykyään piuhaton Antti kiipeämässä rumpuraiserin päälle, Tuomas polvillaan etureunassa, kaikki kolme keskellä kitaroitaan ja bassojaan nostamassa, hurjat piruetit ja tietysti Anssi vuoroin oikealla, vuoroin vasemmalla yleisön edessä, heittämässä yläfemmoja ja vielä lopuksi kättelemässä pari etummaista riviä. Takarivin Saara ja Ville ovat kiinteiden soittimiensä kanssa harmittavan liikuntarajoitteisia näillä keikoilla, mutta Saara näkyi kyllä virnuilevan tavallista enemmän tänä iltana. Kyllä bändikeikat vaan ovat niin kivoja!

Afromikon setin aikana valittu lavaneduspaikka osoittautui keikan aikana olevan vähän liian lähellä Anssia. Keikkaa on helpompi katsoa jos näkee laulusolistin edes suunnilleen kokonaan kääntämässä päätään ihan kenoon, joten tällä kertaa tuli sitten tuijoteltua Anssin kitaroita oikein kunnolla koska ne olivat siinä aivan naaman edessä. No mutta kyllä ne vain ovat niin kauniita esineitä että niitä jaksaa hyvin katsella useammankin keikan verran! Mutta ensi kerralla pitää kyllä muistaa valita paikka jostain vähän sivummalta.

Eturivin vakioriesa, epätasainen miksaus, iski tällä kertaa todella huonosti kuuluneen Anssin laulun muodossa. Tilanne parani kyllä keikan aikana, mutta Hernesaaren kaiuttimien suuntauksessa saisi ottaa huomioon muutkin kuin kaljateltassa kentän takana hengailevat tyypit ja laittaa jotain laatikoita huutamaan myös lavan eteen jumittuneille katsojille.

Anssin settilista

Kasarin lapsi
Milla
Puistossa
Miten sydämet toimii?
Levoton tyttö
Battle
Karhunelämää
2080-luvulla
Piirrä minuun tie
Petri Ruusunen
Nostalgiaa
1972
Nummela
—
Maitohapoilla
Mikan faijan BMW