Anssi Kela + bändi la 19.11.2016 Ravintola Shamrock, Vantaa

Mainoksesta kävi ilmi, että Vantaalla tiedossa oleva keikka olisi vaihteeksi taas näitä puolen yön aikoihin alkavia, parempi siis boikotoida sellaista. Keikkojen kuuluisi alkaa ihmisten aikoihin, jotta niin yleisö kuin artistitkin ehtivät kotiin nukkumaan edes puolen yön tienoilla ja päivärytmi säilyisi jotenkin järkevänä. Mutta sitten törmäsin eräällä toisella keikalla Pauli Halmeeseen, joka kertoi tuuraavansa Anssi Kelan raskaan jouluisesti rokkaavaa vakiokitaristia Tuomas Wäinölää useammalla loppuvuoden keikalla, ja yksi sellainen olisi juuri tämä Shamrockin keikka. Tuomas ja Pauli ovat sen verran erilaisia kavereita skeban varressa, että olisi hauskaa vaihtelua nähdä bändi tässäkin kokoonpanossa taas vaihteeksi. Ja niin taas kerran boikotti rakoili pahasti ja päätin suunnata kohti Tikkurilaa.

Lauantaina päivällä Anssilla oli ollut jo yksi keikka, akustinen esiintyminen kauppakeskus Isossa Omenassa, jonka olin harmittavasti joutunut jättämään väliin muun menon takia. Sain kuulla paikalla olleilta perheenjäseniltä ja kavereilta, että Anssi oli ollut pahasti flunssassa ja tullut juuri lääkäristä. Kuuntelin myös lyhyen (taisi olla noin 6 biisiä) keikan tallenteen ja siitä kävi selvästi ilmi että hän oli säästellyt ääntään monissa normaalisti aivan eri tavoin laulettavissa biisien kohdissa. Ai jai, ei kuulosta hyvältä. Tai siis äänite kuulosti yllättävän hyvältä, mutta kyllä tuon poikaparan pitäisi nyt saada levätä ja säästellä ääntään, Vantaan keikan voisi ihan hyvin perua.

(Äh, tätä tämä tätifanittaminen turhan usein nykyään tuppaa olemaan artistin kuin artistin kohdalla. Keikan aikana ei suinkaan pysty aina vain tuijottelemaan haaveilevin teinintytön silmin lavan suuntaan ja lumoutumaan siellä keekoilevista jumalaisista, seksikkäistä olennoista vaan ajatukset turhan usein harhautuvat pohtimaan että ”Voi kultapieni, eihän sillä nyt vaan ole kylmä?” tai ”Oho mikä loikka, ei kai sitä vaan sattunut?” ja sitten tietysti ”Toivottavasti ne nyt selviävät kivasti kotiin ja pääsevät nukkumaan.” Artistit vaan nuorentuvat, ja me tädit olemme kyllä edelleen teinejä sisältä mutta se aikuisvaihde vain iskee välillä päälle vaikka miten yrittäisi estää.)

Oho sori, miksi mä tuonkin kirjoitin? Mennään takaisin asiaan. Keikkaan oli vielä useampi tunti aikaa, kun sain selville että kaverit olivat ravintola Roadhousessa viettämässä iltaa ja pitämässä tietokilpailua. Singahdin paikalle seuraamaan pisteiden laskua ja toimimaan ulkopuolisena tuomarina, mikä ei ollut erityisen helppoa koska tässä vaiheessa tapeltiin vastauksista mutta minulle ei vaivauduttu kertomaan kysymyksiä. (”Lohja. Olihan se Lohja? Liisa, sano nyt säkin jotain, eiks se ollutkin Lohja?” ”Tota öö joo, Lohja kuulostaa hyvältä, mutta siis öö, niinku…” ”Okei, hyvä, jatketaan. Seuraavan vastaus on kitara, basso ja rummut. Järjestyksellä ei ole väliä, eihän? Eteenpäin…”)

Tämän lämmittelyn päätteeksi pakkauduttiin autoihin, kuskattiin pari keikan aktiivisempaa boikotoijaa koteihinsa ja loppu porukka oli kohta etsimässä parkkipaikkoja Tikkurilan suunnalta. Shamrock löytyi omituisen, kapakoita tursuilevan liikerakennuksen sisäpihalta ja sieltä löytyi myös basisti Antti, joten oikeassa paikassa ollaan ja ainakaan vielä keikkaa ei ole peruttu, vaikka Anttikin vaikutti olevan flunssainen. Ensin hengailtiin hetki kapakan maantasokerroksessa, ja sitten yläkertaan eli keikkatiloihin johtava ovi avattiin ja siirryimme sinne seuraamaan liikuttavia karaokesuorituksia (liikuimme kiireesti tarpeeksi kauas laulupisteestä) ja odottelemaan keikan alkua. Lava oli uskomattoman pieni ja tungettu aivan yhden sivuhuoneen nurkkaan. Tuossa ei kyllä juurikaan isoja elkeitä esitetä, ja etenkin kitaristille on jätetty niin kapea rakonen että onneksi sen täyttää tänään rauhallinen Pauli eikä tilaa vaativa tukanheittäjä Tuomas.

Parikymmentä minuuttia ennen oletettua show timeä nähtiin kuinka Anssi, Pauli ja Ville tulivat talvitakeissaan sisälle ja livahtivat takahuoneen puolelle, ja viitisen minuuttia sen jälkeen myös Saara näkyi saapuvan paikalle. Okei, kaikki ovat talossa eli keikkaa ei siis peruta.

Keikan alkamisajaksi oli ilmoitettu 23:45, joka tällaisessa paikassa tarkoittaa todellisuudessa että joskus puolen yön jälkeen ehkä aloitetaan. Sunnuntaita oli ehtinyt kulua noin neljännestunnin edestä kun lopultakin alkoi oikeasti tapahtua. Ensin Ville ja heti perään muu bändi nousivat lavalle miehittämään paikkojaan ja tuossahan on jo Anssikin nostamassa punaista Gretschiä kaulaansa. Hienoa että sairaslomalla ollut ykköskitara on taas kunnossa, vaikka sen isäntä ei taida ihan olla. Aloitusbiisi tänä iltana (yönä? aamuna?) ei siis ole ainakaan Kasarin lapsi – no ei, Millallahan tämä lähtee! Ja hyvin lähteekin. Paikan mölykaappien sijoitus takaa sen, että eturiviin ei kuulu liian hyvin, joten Anssin äänen mahdollista pientä epäpuhtautta ei huomaa eikä tässä kyllä ole mitään himmailun makua, vaan ihan täysillä tämä porukka vetää taas kerran!

Kaksi sisarta, ja tosiaan ei tässä mitään rauhallisesti oteta vaan nyt ollaan ihan kunnon kapakkakeikalla. Porukat huojuvat ja heiluvat, moni kurkottelee lavaa kohti eturivin yli (tai läpi) ja Anssi läpsii käsiä ja fist bumppaa siellä minne vain yltää ja porukan keskeltä karjutaan kuuluvalla miesäänellä että ”Anssi sä olet jumala!”. Puistossa, ja nyt pitää sen loppupuolella oikein keskittyä kuuntelemaan Paulin kitaraa (Villen rumpujen lisäksi ainoa soitin joka kuuluu kunnolla tähän Antin eteen, missä minä seison). Kiva kun tämä kuulostaa niin erilaiselta kuin tavallisesti, ja kuitenkin juuri niin tähän biisiin sopivalta! Bändin vakiokokoonpano on niin käsittämättömän hyvä että sen soisi pysyvän yhdessä aina, mutta toisaalta jokainen korvaava muusikko tuo keikoille oman hienon panoksensa ja sekin on aina jännittävää ja hauskaa, varsinkin kun nyt on tullut käytyä katsomassa tätä porukkaa melkoisen usein ja on siksi ”varaa” olla näkemättä heistä jokaista aivan joka keikalla.

Jostain keskilattialta rynnitään tässä vaiheessa etuaidalle ja karjutaan, että on jonkun paikalla olevan Tean 30-vuotissynttärit, ja nöyrä yleisön palvelija Anssi vetäisee kuuliaisesti säkeistön verran ”Paljon onnea,´vaan” kyseiselle henkilölle moniäänisen yleisökuoron avustamana. Levottoman tytön kautta siirrytään odotettuun kitarakaksintaisteluun, joka on Tuomaksen kanssa aina melkoisen vauhdikas shownumero, kuinkahan Pauli siitä selviää. No mutta hyvinhän nuori kitaristi tämän hanskasi! Ilmeet ovat jo kohdillaan, enkä ollut tiennyt että kiltti Pauli saa naamansa edes väännettyä noin pelottavan näköiseksi, ja se hyökkäys Anssia kohti näytti oikein hyvältä! Ensi kerralla kunnolla kimppuun vaan – tai no nyt ei tila olisi riittänyt täyteen kukkotappeluun.

Karhunelämän loppuluritteluissa huomaa selvästi kuinka Anssi varoo ääntään, nyt ei nousta korkealle eikä vedetä kovin kovaa mutta normaali laulu kulkee ihan kuten kuuluukin, tai ainakin sen perusteella mitä omasta tarkkailupisteestäni pystyn huomaamaan. Tarkkailupiste etukaiteella on taas vähän riskialtis paikka lavan pienuuden takia, koska Anssin kitaran lapa huitelee välillä melko lähellä mutta Anssi on varovainen, ei hätää. Enemmän piti tällä kertaa varoa Antin laulumikkiä, joka oli niin lähellä etuaitaa että pelkäsin osuvani siihen vahingossa keikan aikana ja tönäiseväni sen vasten Antin hampaita eli nyt oli pakko vähän pyrkiä hillitsemään bailaamista. Törmäsin kai vain kertaalleen Antin jalkaan (sori Antti) ja yhden kerran hipaisin vahingossa punaista Gretschiä, vaikka yritin varoa kovasti.

Petri Ruususta ennen oli keikan ainoa pidempi spiikki, mutta eipä noita spiikkejä kapakkakeikoilla muutenkaan juuri pidetä koska yleisö (tässä vaiheessa keikkaa Millaa toivottiin kovaäänisesti ja pari riviä taempana kuulemma tapeltiin ihan tosissaan) ei sellaisia kestä, ihan eturivejä lukuun ottamatta. Ja meno sen kun muutti vauhdikkaammaksi niin lavalla kuin sen edustalla. Musta tuntuu multa sai porukat kiljumaan, laulamaan mukana ja riehumaan, ja eturiveissä sen kun tiivistettiin koska entistä useampi tunsi tarvetta päästä vielä lähemmäs Anssia. Ne ovat kivoja jotka vain ojentelevat käsiään muiden yli tai tulevat nätisti siihen viereen, ne taas vähemmän kivoja joilla on iso ja hyvin kulmikas käsilaukku olallaan ja sen kanssa sitten ängetään tanssahtelemaan siten, että laukun terävä kulma kaivertaa hytkymisen tahdissa koloa vieruskaverin kylkeen. Vieressä myös lääpitään antaumuksella Antin pitkiä koipia, ja basisti tuntuu ottavan tämän suosionosoituksen hymyillen vastaan.

Mikan faijan BMW, eli keikka alkaa olla jo loppupuolella. Pelkäsimme (ja Anssin voimien puolesta oikeastaan myös toivoimme), että tiedossa olisi selvästi lyhennetty keikka, mutta eipä tästä settilistasta puutu kuin biisi tai pari, ihan normaaleissa keikan pituuksissahan tässä mennään. Seuraavaksi Nummela, eli joko tässä lopetellaan? Bändin kanssa huudellaan jotain että biisien järjestys vaihtuu, nyt mennään näin eli vielä siis tulee jotain tämänkin jälkeen? No tietysti 1972, joka saa koko yleisön tanssimaan ja riehumaan. Auts auts auts, se käsilaukkumimmi selvästi yrittää laukun kulmallaan varastaa mun oikean munuaiseni. Aioin ojentaa häntä mutta kun vilkaisin sinne päin, hänellä oli selvästi niin aidosti vain kivaa, en sitten hennonnut.

Hikinen keikka, kiitos bändille, olette jo ansainneet päästä takahuoneeseen – mutta ei, vielä encoreksi yksi biisi ja se on Sannilta lainattu 2080-luvulla. Ihan ”väärässä paikassa” siis tässä setissä mutta hyvinhän sen tänne loppuunkin sopii, kädet ylös ja lauletaan mukana! No nyt sitten loppukumarrus, muu bändi livahtaa takahuoneeseen mutta Anssi jää tuttuun tapaan kiihkeän yleisön piirittämäksi kun jokainen haluaa kätellä, halata ja ottaa kaverikuvia. Anssi onnistuu kuitenkin pikku hiljaa hivuttautumaan kohti takahuonetta ja hänen sallitaan luikahtaa sinne vaikka osa faneista jäikin ”palvelematta”. Hyvä näin, sillä Anssi oli selvästi väsynyt vaikka hän hymyili yhtä iloisesti kaikille kuten normaalistikin. Kiitos tästä keikasta!

Jäimme vielä seuraamaan lasinsirpaleiden siivoamista niillä hämmästyttävän laajalti kuorrutetulta tanssilattialta ja katselemaan kun bändin jäsenet ilmestyivät teknikoiden avuksi roudaamaan kamoja ennen kuin tungimme tiemme kohti narikkaa. Ulos ei meinannut mahtua koska uusia sisääntulijoita oli edelleen niin paljon vaikka kello lähenteli jo kahta. Ulkona emme malttaneet heti lähteä autoille, koska oli pakko jäädä seuraamaan jännittävää Tetris-peliä: Bändin valkoinen pakettiauto oli ajettu siihen lähelle ja Villen tarkassa ohjauksessa kaksi teknikkoa ja Pauli lastasivat soittokamoja sinne. Auto näytti tilavalta, mutta kamaa oli PALJON ja viimeinenkin nurkkaus tilasta tuli käytettyä uskomattoman tarkasti – ja takaovi meni kuin menikin vielä kiinni! Onnittelimme Villeä erinomaisesta suorituksesta. Kun lähdimme sen jälkeen siirtymään parkkipaikkoja kohti, Shamrockin eteen sujahti ambulanssi. Ohoh, ei kai keikka vaan ottanut kenellekään niin voimille että se tosissaan oli tänä iltana ”täysillä sisään ja ambulanssilla ulos”? No toivotaan että se ei tullut hakemaan ainakaan ketään bändin jäsentä vaan he pääsivät turvallisesti kotiin ja omiin sänkyihinsä.

Settilista:

Milla
Kaksi sisarta
Puistossa
(Paljon onnea vaan, Tea)
Levoton tyttö
Kitarabattle
Karhunelämää
Petri Ruusunen
Musta tuntuu multa
Mikan faijan BMW
Nummela
1972
—
2080-luvulla