Telepatiaa Klaukkalan Pihvimyllärissä 22.4.2017

Aurinko paistaa vielä täydeltä terältä, kun suuntaamme tutulla porukalla auton kohti Klaukkalan Pihvimylläriä. Ravintola on meille entuudestaan tuttu reilun kolmen vuoden takaiselta keikalta, ja jokainen meistä muistaa paikasta varmasti ainakin sen, että se on varsin pieni, ja lava se vasta minimaalinen onkin, ainakin tämän kokoluokan bändille. Paikalla on siis syytä olla hyvissä ajoin, että varmasti mahtuu mukaan kekkereihin, ja että varmasti saa hyvän paikan keikan ajaksi. Onneksi ajomatka ei ole tällä kertaa pitkä. Pienen hetken se tosin tuntuu sellaiselta, kun jostain nousee ilmoille palaneen käry, ei kai meidän automme vain ole tulessa? Ei sentään, vaan tuon edellä ajavan auton tohelolla kuskilla taitaa vain olla hieman ongelmia kytkimen käytön kanssa… Helpotuksen huokaus! Radiosta alkaa sopivasti soida 1972, tämä enteilee varmasti hyvää.

Perille päästyämme saamme todeta paikan olevan juuri samanlainen kuin se oli viimeksikin. Pieni lava, yllättävän vähän tilaa yleisölle. Täällä on tänään paikalla muitakin tuttuja, joten onneksi sentään keikan odotus sujuu varsin jouhevasti kuulumisia ja viimeaikaisia keikkakokemuksia vaihdellessa. Hyvin on aikaa myös pohtia mitä biisejä parin viikon päästä odotettavissa olevalla Jäähallikeikalla esitetään ja äimistellä sitä, miten valtava kontrasti näiden kahden keikan välillä on. Tänään bändi esiintyy Nurmijärven taajaman pienen kapakan peräseinustalla sijaitsevalla pienellä, matalalla lavalla, jolle soittimia on erityisesti jouduttu asettelemaan, jotta koko bändi edes mahtuu lavalle. Yleisö on todella lähellä bändiä, eikä bändiläisillä ole tilaa edes normaaleille lavakoreografioilleen. Kun tätä sitten vertaa Jäähallin spektaakkeliin, niin kyllähän tässä hieman eri mittakaavan keikoista puhutaan. Tuntuu suorastaan hiukan hassulta, että Jäähallin täyttävä iso stara edes esiintyy näin pienessä paikassa. Mutta onneksi esiintyy, sillä täällä oli edelliselläkin kerralla yllättävä hyvä meininki. Sitäpaitsi omasta edellisestä Anssi-keikastani on ehtinyt vierähtää jo kokonainen viikko, joten vieroitusoireet ovat olleet pahanlaisia.

Kello on melko tarkalleen 23, kun bändi jollain ihmeen konstilla onnistuu sulloutumaan tiheän ihmismuurin läpi lavalle. Ei puhettakaan, että tällaisessa paikassa pääsisi lavalle suoraan takahuoneesta, vaan esiintymään pääseminen on jo saavutus sinänsä. Keikan aloittaa tänään Milla, ja yleisö on heti innolla mukana. Etukäteen olin varma, että täällä ei eturivissä varmasti tule ainakaan kuulemaan lainkaan Anssin laulua, mutta ilokseni saan huomata erehtyneeni pahan kerran. Olen asemoinut itseni juuri sopivaan paikkaan jonkun ämyrin alle, ja Anssin laulusta saa selvää aivan erinomaisen hyvin, selvästi paremmin kuin eturivissä yleensä. Ja miten komealta kuulostaakaan punaisen Gretschin sointi!

Kaksi sisarta oli edellisellä Blackpoolin keikalla hieman yllättäen sijoitettu vasta encoreen, mutta tänään se kuullaan tässä välissä, kuten monilla muillakin keikoilla, joilla biisi on ollut mukana setissä. Lavalla on niin kova meininki, että vesilasini lähtee seikkailemaan ihan omia menojaan kohti Antin mikkitelinettä. Täytynee siis kaiken muun lisäksi keskittyä hieman myös siihen, että lasi ei aiheuta ylimääräistä hämminkiä vaikkapa tippumalla itsekseen lavalta tai kaatumalla. Vesi kun ei ehkä kuitenkaan ole vanhin voitehista näille kaikille sähkölaitteille.

Anssi vaihtaa lennosta Gretschin Eddie Van Halen -kitaraan ja pyytää saada lainaksi erään eturiviläisen kännykkää, sen kuori kun on kuvioitu samalla tavalla kuin Anssin kitara. Hienolta näyttää. Yleisö on nyt sopivasti lämmitelty seuraavaa biisiä varten, joka on tietenkin Puistossa. Kaikki laulavat komeasti mukana biisin alusta lähtien, täälläkin nämä sanat osataan varmuudella ulkoa. Hittikimara jatkuu Levottomalla tytöllä, joukossamme on jälleen lukuisia levottomia tyttöjä, niin mies- kuin naispuolisiakin, itsekin taidan sellaiseksi jälleen kerran tunnustautua. Mutta olenko jo tässä vaiheessa keikkaa laulanut ja kiljahdellut niin paljon, että ääni tuntuu ihan käheältä? Hupsista… No onneksi seuraavana kuullaan Battle, jonka aikana äänijänteet saavat hetken levätä. Tai siis saisivat, jos malttaisin olla kiljahtelematta rokkikukkojen elvistelylle heidän kurittaessa kitaroitaan armottomasti ja tarjoillessaan namia yleisön korville ja silmille. Tai silmille tällä kertaa hiukan tavallista vähemmän, sillä nyt kitarasankarit eivät pääse liikkumaan lavalla normaaliin uhmakkaaseen tyyliinsä, ei varsinkaan Tuomas, joka saa soitella lavan nurkassa ylhäisessä yksinäisyydessään kenenkään häiritsemättä. Tuomaksen tehtävä on tänään keskittyä vain soittamiseen, ei kukkoiluun.

Karhun elämässä saakin sitten taas laulaa enemmän, eikä tänne nyt ole säästelemään tultukaan, siis antaa mennä vaan! Huomenna ei ole pakko puhua mitään. Lavan Tuomaksen puoleinen seinusta on yhtä isoa ikkunaa, ja Karhun aikana huomaan ensin muutaman naisen ja sitten isommankin ihmisjoukon seuraavan keikkaa ulkoa käsin. He kaivavat kännyköitään esille ja ottavat Anssista kuvia ikkunan läpi. Anssikin huomaa tämän ja poseeraa heille hetkisen verran laulunsa lomassa. Hauskaa. Kuulevatkohan he ulos, mikä biisi nyt on menossa? Hyvä meininki varmasti ainakin näkyy myös ikkunaruudun toiselle puolelle. Ulkona on kyllä varmaan kamalan kylmä, tulisivat tänne sisälle sieltä! Vai hei, onkohan keikka peräti loppuunmyyty? Yleisöä kyllä ainakin on täällä sisällä todella paljon. Etruriveissä saa silti olla mukavan rauhassa, kukaan ei töni eikä yritä rynniä päälle, siitä täytyy antaa iso plussa näille ihmisille. Jengi ulkona vaikuttaa olevan innoissaan, kun Anssi huomioi myös heitä, ja myöhemmin Karhun aikana Anssi ottaakin heihin kontaktia vielä uudemmankin kerran.

Nyt matkataan tulevaisuuteen 2080-luvulle, yleisö tuntuu olevan innoissaan. Ja miksipä ei olisi, tästä on kyllä tullut niin Anssin biisi ja tämä toimii aina keikoilla todella hyvin. On silti sanottava, että täällä yleisö on kyllä innoissaan ihan jokaisesta biisistä, niinkuin tietysti kunnon rokkikeikalla kuuluu ollakin. Minä taas jaksan keikasta toiseen ihmetellä Anssin ja bändin ammattitaitoa, miten ne voivatkin olla noin täydellisiä? Mikä näissä keikoissa oikein on se koukku, että näitä pitää päästä kokemaan aina uudelleen ja uudelleen? Kummaa taikaa näissä on.

Seuraavana kuullaan Petri Ruususen traaginen tarina, jonka Anssi esittää istuen hetken aikaa osittain lavan edessä olevalla aidanreunalla. Äkkiä kamera esille, jospas tästä ehtisi edes jonkun kuvan räpsäistä. Useilla keikoilla viime aikoina Petrin jälkeen on tullut jokin Anssi Kela & Isot biisit -telkkariohjelman biiseistä, ja vähän odotan sellaista nytkin. Saan kuitenkin yllättyä iloisesti, kun nyt tuleekin Piirrä minuun tie. Oih, tätä ihanuutta ei olekaan vähään aikaan kuultu, joten onpas mukavaa päästä nyt nauttimaan siitä pitkästä aikaa. Varsinkin, kun tulin ennen keikkaa maininneeksi, että sitä ei ole nyt tässä viime aikoina soitettu. Onko bändi kenties salakuunnellut meitä keikan alkua odotellessaan, vai telepatiaako tämä lie? Niin tai näin, niin tällainen juustokuorrute tässä vaiheessa keikkaa on kyllä ihan paikallaan.

Nyt Anssi saa taas käsiinsä kitaran, kas vain, sehän on Hitmaker, jota Anssi on viime aikoina käyttänyt Karhun elämän lisäksi vain yhdessä biisissä, eli Kikka-coverissa Mä haluun viihdyttää. Tuleeko se siis nyt, parasta vähän kiljahtaa innosta! Ja kyllä vain, tänään Anssi selvästi haluaa kiihdyttää ja viihdyttää meitä. Tämä seksiä tihkuva biisi sopii kyllä Anssin esittäväksi ihan superhyvin, ja kun sitä ei nyt taas hetkeen ole keikoilla kuultu, niin ilo on ylimmillään, kun se tänään on mahtunut mukaan settiin.

Kikan jälkeen siirrytään Nostalgian pariin. Huomaan ajattelevani, että tähänhän sopisi hyvin, jos mopolla ajettaisiinkin tällä kertaa Kuopion sijasta Klaukkalaan. Ja kas vain, juuri niin Anssi päättääkin tällä kertaa laulaa. Selvää telepatiaa! Nostalgiasta jatketaan suoraan Anssin tunnetuimman riffin tahtiin taputtamista, eli vuorossa on tietenkin 1972. Susannan kohdalla Anssi unohtaa parin rivin verran sanoja, mutta onneksi yleisö auttaa laulamalla rivit niin kovaa, että Anssikin pääsee taas rytmiin mukaan. Kauniin Jasminin kohdalla kelailen, että tähänkin sopisi, jos tyttönen osallistuisikin tällä kertaa miss Klaukkala -finaaliin. Ja juuri niinhän hän osallistuukin, nyt olen selvästi samalla aaltopitoodella artistin kanssa, kiljutaan vähän sillekin!

Kun Anssi saa käsiinsä Gretsch White Falconin, tietää kokenut keikoilla kävijä, että on tullut aika kiivetä harjulle ulkoiluttamaan koiraa. Siksi Anssi toivoo, että paikalla ei ole ketään allergisia. Kukaan ei ainakaan myönnä tästä vaivasta kärsivänsä, sillä kaikkihan me haluamme kavuta hänen mukanaan katselemaan nukkuvaa Nummelaa ja laulamaan biisin loppuun tuttua kuorolaulua. Komeaa kuultavaa jälleen kerran.

Koska takahuone on kaukana, suorastaan mahdottoman matkan päässä, ei bändi tietenkään poistu lavalta encoretauon merkiksi, vaan Anssi suorittaa kansanäänestyksen, haluammeko keikan vielä jatkuvan. Yksi soraääni toivoisi keikan loppuvan tähän paikkaan, mutta muut äänet menevät kyllä jälkimmäiselle vaihtoehdolle, keikan jatkumiselle. Hyvä niin. Ensimmäisenä encorebiisinä kuullaan toinen Isoista biiseistä tuttu coverkappale, joka on tällä kertaa Rappiolla. Sekin sopii ihan huippuhyvin tämän bändin esitettäväksi ja on todella osuva biisi keikoille. Kyllä Anssi on tehnyt näistä cover-versioistaan todella omaan suuhunsa istuvia, tästäkin biisistä voisi ihan hyvin kuvitella sen olevan Anssin ihan omasta kynästä lähtöisin.

Maitohapoissa saadaan jälleen kuulla Anssin taiturimaista bassottelua, se on kyllä ihan tämän biisin huippukohta. En varmasti koskaan kyllästy kuuntelemaan tätä ihanuutta! Anssin bassosoolo saisi kyllä ihan huoletta olla vaikka paljon pitempikin, en ainakaan pahastuisi siitä! Mutta musta basso häviää lavalta yhtä nopeasti kuin on sinne ilmestynytkin, biisi vedetään loppuun, ja sitten onkin jo illan viimeisen rallin aika. Haikean melodian myötä hyppäämme jälleen kerran Mikan faijan BMW:n kyytiin, Klaukkalassa on todellakin ollut kaikki tänä iltana kohdallaan, ja enemmänkin. Bändin tullessa vielä lopuksi kumartamaan, näkee moni yleisössä Saaran nyt vasta ensimmäistä kertaa illan aikana, kosketinsoittaja kun on ollut omaan nurkkaansa ahdettuna kaikenlaisen roinan takana. Toivottavasti soitto on sentään kuulunut paremmin ympäri juhlahuoneistoa.

Anssi haluaa vielä lopuksi kätellä yleisöä, ja vaikka eturiviin on mahtunut vain muutama hassu katsoja, niin jostain niitä käsiä löytyy tyrkylle huomattavati enemmänkin. Tietysti Anssi jää myös perinteiseen tapaan poseeraamaan kuviin, ja saakin pysyä yleisön parissa vielä hyvän tovin, niin monella on tähdelle jotain asiaa. Bändi pääsee sillä aikaa pakenemaan hyvin bäkkärille, lavan purku ja roudauskin aloitetaan välittömästi. Jäämme hetkeksi aikaa katselemaan roudausta ja yritämme olla mahdollisimman vähän tiellä. Tanssilattia täyttyy tehokkaasti bändin kamoista, mutta onneksi me juuri nyt mieluummin istumme seinän vierustalla olevassa loosissa kuin tanssimme. Ainakin omat jalkani ovat aika sohjona, kun ennen keikkaa tuli jo seistyä usempi tunti. Levähtäminen ja hetkeksi istahtaminen tekee nyt hyvää.

Kun yleisö nyt on hajaantunut tanssimaan, niin huomaan, että paikalla on myös porukkaa, joka on aivan tillin tallin. Tämä jopa hieman yllättää minua, sillä eturiveissä on koko keikan ajan kuitenkin ollut yllättävän rauhallista, olen saanut nauttia keikasta ilman mitään läheltä piti-tilanteita, joita yleensä aina näillä pikkukapakoiden keikoilla saa kokea. Täällä yleisö on kuitenkin hyvin keskittynyt itse keikkaan, eikä mihinkään turhaan säätämiseen. Keikan jälkeen saan tosin kuulla, että puolivälissä tanssilattiaa on ollut niin täyttä, että taaempana olevat oikeasti kunnon kännissä olleet katsojat eivät vain ole päässeet tunkemaan siitä läpi, ja siksi kerrankin kukaan ei ole yrittänyt esimerkiksi rynniä meidän ylitsemme lavalle. Saan kuulla myös sen, että ihan joka puolelle lavan edustaa Anssin laulu ei ole kuulunut aivan yhtä hyvin kuin minun nurkkaani, joten sitäkin onnellisempi olen omasta paikkavalinnastani. Oikeasti harvoin nimittäin tällaisilla kapakkakeikoilla laulun kuulee niin hyvin kuin tänään.

Hetken seuraamme vielä ulkonakin, miten Ville tottuneesti pakkaa bändin kamoja pakettiauton perälle. Tämä tetris menee aina läpi. Auringonpaiste on aikoja sitten vaihtunut yön pimeydeksi, kun uskollinen Ford kuljettaa porukkaa kohti kotia. Radiosta tulee taas 1972, tähän on hyvä päättää tämä ilta. Viikon päästä matka jo taas jatkuukin ja saamme jälleen nauttia näistä sulosävelistä ja kuumasta tunnelmasta.