Keikkarapsa: Orchestral Manoeuvres in the Light

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela feat. Jyväskylä Sinfonia kapellimestarina Jarkko Kiiski la 13.5.2017 Jyväskylän Paviljonki, Jyväskylä

Jo viime vuoden puolella, ennen muiden kevään keikkojen julkistusta, tuli tietoa kahdesta Anssi Kelan erikoiskeikasta, joilla hän tule esiintymään paikallisten sinfoniaorkestereiden solistina. Tapahtuman musiikillisena johtajana on kapellimestari Jarkko Kiiski, joka on valinnut esitettävät kappaleet Anssin tuotannosta ja sovittanut ne ison orkesterin voimin esitettäviksi. Ensimmäinen näistä kahdesta konsertista oli maaliskuun lopulla Joensuussa, ja koska sieltä kuului erittäin positiivisia arviointeja, on selvää että se hieman etelämpänä pidettävä on luonnollisestikin saatava mahdutettua keikkakalenteriini.

Jyväskylä ei ole ihan omilla vakionurkilla, mutta kun auton pakkaa täyteen kavereita ja varaa hotellihuoneen kaupungista yöksi, tiedossa on hauska keikkareissu, jossa voidaan etkoilla ja jatkoilla ja kerrankin road trippailla ihan kunnolla – ja se keikkakin tulee varmaan katseltua jossain välissä. Synkkiä pilviä suunnitelman ylle heitti kuitenkin Anssin sairastuminen juuri tämän keikan alla ja huoli siitä, pystyykö Anssi esiintymään vai peruuntuuko koko keikka. Mutta koska esiintyjät ovat vain ihmisiä eivätkä supersankareita (vaikka Anssi vasta rokkasi musta viitta liehuen Jäähallissa), aina on henkisesti varauduttava mahdollisiin keikan peruuntumisiin. Isompiakin taloudellisia ja ajankäytöllisiä riskejä on tullut vuosien varrella otettua keikkojen takia, ja jokainen arpa ei voi aina voittaa vaikka prosentti onkin ollut toistaiseksi huikaisevan korkea.

Anssi onneksi ennusteli loppuviikosta olevansa lauantaina jo esiintymiskunnossa, joten auto startattiin kohta puolen päivän jälkeen kohti Keski-Suomea mukanaan kolme Espoosta kyytiin astunutta fania ja neljäs matkalainen poimittiin matkan varrelta Lahdesta. Reissu sujui rattoisasti, vaikka välillä keskusteltiin tiukoin sanoin siitä, kuka matkustajista ei ainakaan saa osallistua navigointiin loppumatkalla.

Jyväskylässä kävimme kirjautumassa majapaikkoihimme, keräännyimme päivälliselle pizzeriaan ja siirryimme sitten radan väärälle puolelle eli uudelle Lutakon alueelle, jossa sijaitsee vuonna 2002 valmistunut kongressi-, esiintymissali- ja messukeskus Paviljonki. Sen vieressä seisoo tutunnäköinen auto, eli artisti itse näyttää saapuneen paikalle. Hyvä juttu. Haemme 600-paikkaisesta Wilhelm-salista tuolimme ja kohta illan orkesteri jo asteleekin paikalle täyttämään lavaa. Tämän muusikoiden joukon tartuttua soittimiinsa sivuovesta ilmestyy vielä kaksi mustiin pukeutunutta hahmoa, Anssi Kela ja kapellimestari Jarkko Kiiski

Anssi nappaa mustan Martin-kitaran olalleen, tervehtii yleisöä lyhyesti ja aloittaa tutun hitin Puistossa yksin, ilman orkesterin apua. Mies ei näytä ihan parhaissa voimissaan olevalta, mutta laulu tuntuu kulkevan. Mutta ei ihan täysillä, sillä tämän kappaleen aikana huomaa että Anssi selvästi säästelee ääntään ja laulaa tavallisesta poikkeavalla tavalla. Kappale kuulostaa näin hyvin intensiiviseltä pelkän kitaran säestyksellä, mutta korkeissa äänissä ei käydä ollenkaan. Miten mahtaa käydä äänelle keikan aikana? Mutta yleisö on valmis osallistumaan jo heti tästä avauskappaleesta alkaen, ja ainakin eturivissä kädet jo heiluvat kevyesti.

Nostalgiaa, ja taustabändikin liittyy mukaan esitykseen. Perinteisen ison orkesterin kattaus on paikalla, mutta keskeisellä paikalla on sähköinen, nelimiehinen bändi eli kitara, basso, rummut ja koskettimet (no okei, ”koskettimet” oli ison osan keikasta ihan perinteinen flyygeli eikä joku syntikantapainen). Sovituksissa tämä bändi on enimmäkseen vahvasti esillä, eli tämä ei itse asiassa olekaan varsinaisesti Sinfonia solistinaan Anssi, vaan enemmänkin rokkibändi solistinaan Anssi ja lisäksi Sinfonia, eli orkesteri oli painettu vähän statistin osaan tällä keikalla. Anssin biisit taipuivat tähän muotoon hyvin luontevasti ja sinfoniaorkesteri lisäsi komeasti taustoja sekä keskelle biisejä että etenkin moniin jännittäviin introihin, mutta jotenkin olin odottanut että he olisivat keskeisemmässä osassa.

Kahden ensimmäisen biisin jälkeisessä lyhyehkössä spiikissa Anssin ääni alkaa pahan flunssan jäljiltä särkyä. Voi ei, näinkö aikaisin jo, nyt ei kyllä keikasta tule mitään varsinkin kun seuraava biisi ei ole mikään helpoin mahdollinen laulaa, vaan Piirrä minuun tie. Mutta niin vain hän klaaraa senkin (tosin vain minimaalisilla falsetin puolella käymisillä) ja keikka jatkuu. Mikan faijan BMW on ehkä tavallista vaisumpi, mutta Musta tuntuu multa tämän taustabändin kanssa saa yleisön osallistumaan täysillä ja koska Anssin ääni vain kestää laulaessa vaikka puheääni on vähän mitä on, nyt alkaa jo tuntua siltä että tästä uskaltaa nauttia ihan kunnolla eikä enää tarvitse keskittyä koko aikaa olemaan huolissaan meidän oman pikku Anssin puolesta. (Ääh, tätifanituksen puolella taas vahvasti mennään, mutta keikan jälkeen jutellessa sai huomata että en todellakaan ollut yksin ajatuksineni.)

Anssi kertoilee, että kun häneen otettiin yhteyttä ja kerrottiin tästä keikkamahdollisuudesta, häneltä pyydettiin settilistaa mutta hän antoi Jarkko Kiiskelle vapaat kädet valita konsertissa kuultavat kappaleet, kunhan ne ovat Anssin omia biisejä (Täh, eiksme kuullakaan Paranoidia tänä iltana? No hö, koko keikka pilallä) ja kuinka hän oli yllättynyt muutamasta Jarkon listalle päätyneestä biisistä. Etenkin seuraavasta, joka on Aukio-levyllä. Anssi kuvailee levyllä kuultavaa tarinaa ja sitä, miten sen kuluessa päädytään siihen tilanteeseen, josta seuraava biisi, Loukussa, kertoo.

Siis todellakin, Loukussa! Anssi kertoo ahdistavaa tarinaa miehestä, joka on jäänyt yksin romahtaneen kaivoskuilun muodostamaan pieneen loukkoon vailla pakoreittiä, vailla vettä, vailla tuoretta ilmaa, mukanaan vain oma pelkonsa, omat ajatuksensa ja suunnaton kaipauksensa kotiin. Tätä ei kerrota pelkästään sanoin, vaan Anssi eläytyy tuskaisaan rooliinsa käpertyen lopulta kasaan lattian tasalle. Tämä on käsittämättömän upeaa. Ääh ei kestä enää, olihan mulla varmasti tarpeeksi nenäliinoja messissä?

Tämän jälkeen Levoton tyttö tuntuu sopimattoman hilpeältä biisitä (tässä kohdassa hieman settilistan rukkausta seuraaville keikoille, joohan?) ja jäämme puolen tunnin väliajalle. Valtaosa yleisöstä tungeksii tietenkin vessareissulle ja aulatiloihin, mutta eturiviläiset jäävät tuttuun tapaan hengailemaan lavan edustalle, ihmettelemään siellä näkyviä soittimia ja juttelemaan. Lavan reuna oli vielä juuri sopivan korkea mukavaa istuskelua varten. Oliko alkuosa keikkaa hieman lyhyt (itse asiassa tasan saman mittainen kuin Joensuun keikallakin, ja sama settilista), ja mahtaako tästä tulla lyhennetty keikka? (Ei tullut.) Jaksaako Anssi-parka mitenkään keikan loppuun asti? (Jaksoi.)

Tauon päätteeksi kömmitään takaisin penkeillemme, ja ne pari huonoon laitapaikkaan päätynyttä onnistuivat onneksi nyt nappaamaan keskeltä edestä muutamat tyhjinä pysyneet istuimet. Orkesteri palaa lavalle, ja hetken päästä heitä seuraavat taas Anssi ja Jarkko. Anssi ottaa taas kitaransa ja aloittaa Millan ihan soolona – ja sörssii sen sanat pahemmin kuin koskaan ikinä ennen (”kahvilan seinällä on mies, sen olkaan tatuoitu on – eiku…”. Tämä hupaisa välikohtaus ja siitä seurannut pitkä, iloinen spiikki jotenkin muuttivat keikan kulun. Tässä vaiheessa Anssi alkoi selvästi jo luottaa siihen, että kaikesta huolimatta ääni kestää keikan loppuun asti ja hänen tähän asti vähän jännittynyt olemuksensa alkoi selvästi rentoutua.

Petri Ruususen (Anssilla edelleen kitara, mutta bändi on nyt mukana) jälkeen vuorossa on seuraava äänijänteiden koetus, Palava silta, ja sekin sujuu ongelmitta mutta sitä ei kuulla aivan samana äänenkäytöltään rajuna versiona kuin vuoden takaisilla kevään salikeikoilla. Mutta tämä on silti se sama salikeikkaversio koreografioineen eli tähän asti hyvinkin tiukasti paikoillaan ollut Anssi alkaa nyt mittailla lavan reunaa ja käy laulamassa vuorotellen lavan kummassakin reunassa.

Viimeisen yön (ei taaskaan helpotusta äänelle) jälkeen seuraa hyvin ennalta arvattavissa olevaa tavaraa. Rakkaus on murhaa -albumilla on muutamassa biisissä Pekka Kuusiston sovittamia jousitaustoja, ja nyt ne jotakuinkin samat sovitukset kuullaan kunnollisen ison sinfoniaorkesterin upeana esityksenä kappaleissa Älä mene pois ja Rakkaus on murhaa. Nummelan myötä kävellään taas eeppisten tarinoiden harjulla kerrankin tarpeeksi mahtavien taustojen kera.

Nummelan jälkeen Anssi vitsailee encoretauon pitämisestä tai pitämättömyydestä, ja suljetulla lippuäänestyksellä (vai oliko se valitsijamiesvaali tällä kertaa?) päätetään yksinäinen taputtaja vastaan muu yleisö, että keikka saa vielä jatkua vihoviimeisen biisin verran. 1972 saa katsojan pomppaamaan pystyyn ja tanssimaan pitkin käytäviä. Anssi virnuilee iloisena laulaessaan, koko keikan ajan aina vain rajummaksi rokkiäijäksi muuntunut Jarkko Kiiski esittää hurjia rocksankariloikkia alas korokkeeltaan ja yllyttää yleisöä entistä riehakkaampaan samalla kuin koko sinfoniaorkesteri katselee yleistä menoa leveä hymy huulillaan.

1972:n oli tarkoitus olla ehdottomasti illan viimeinen biisi, mutta yleisölle ei nyt mikään riitä. Rytmikäs taputus ei hevillä laannu varsinkin kun orkesteri istuu edelleen paikoillaan, ja hetken odottelun jälkeen onnellisen oloinen Anssi astelee takaisin lavalle. Hän ottaa kitaransa, kertoo että mitään muuta ei ole harjoiteltu mutta onhan tämä yksi biisi nyt pakko vetää kun tämä on taas niitä hetkiä, ja huikkaa orkesterille että jos haluatte osallistua, niin tämä menee geestä. Klasariin tottuneelle orkesterille pitäisi olla vähän selkeämmät nuotitukset tarjolla, joten Anssi saa vetää Parasta aikaa ihan soolona kun vain basisti tapailee hieman rytmiä taustalla muiden katsellessa ja nautiskellessa hetkestä. Tänä iltana ei todellakaan tiskata eikä imuroida, vaan ollaan läsnä ja eletään mukana!

Erilainen ja komea keikka, jonka aikana oli hauska seurata Jarkko Kiisken muuntumista kapellimestarista rokkiäijäksi, orkesterin reaktioita yleisön osallistumiseen ja riemuun sekä ennen kaikkea Anssin rentoutumista ja vapautumista keikan aikana. Pelko tämän spessukeikan peruuntumisesta tai keskeyttämisestä oli ilmeisestikin aiheuttanut todella pahasti paineita. Keikka oli kuitenkin aivan täysimittainen (vain yhtä biisiä lyhyempi kuin Joensuun vastaava) ja kaikki onnistui kuten pitääkin. Tai noh, olisihan sitä bändiä voinut kutsua siinä lopuksi Jyväskylän eikä Joensuun Sinfoniaksi, mutta yksi kunnon Spinal Tap Moment nyt aina tarvitaan hyvällä keikalla (”Hello Cleveland!”)

Keikalla Anssi oli selkeästi pääroolissa ja orkesteri toimi taustabändinä. Miksaus oli myös kohdillaan. Kun Joensuun keikan jälkeen kritiikeissä valitettiin Anssin äänen hukkumista taustaan, nyt sitä ongelmaa ei todellakaan ollut (ainakaan kakkosrivistä kuunneltuna) vaan Anssin ääni kuului koko ajan päällimmäisenä.

Anssi jäi keikan jälkeen vielä pitkäksi ajaksi juttelemaan paikalle saapuneiden fanien kanssa, jakamaan nimmareita (myös sähköisenä versiona sähköiseen keikkalippuun) ja poseeraamaan kaverikuvissa. Tätifanit olivat huolissaan siitä, miten Anssi pääsee kotiin mutta mies lohdutti meitä, että hän ei aio ajaa itse vaan hänellä on kuski mukanaan. (Hyvä, ei siis tarvitse yrittää piilottaa hänen autonavaimiaan) ja osa porukasta jututti samalla kapellimestari Jarkkoa, joka kertoili hyväntuulisena keikan taustoista ja lupaili, että samaa tavaraa voisi olla tiedossa vielä jossain muuallakin kuten Lahdessa. Jos on, KAIKKI tulee sitten paikalle. Tätä settiä ei todellakaan kannata missata!

Settilista

Puistossa
Nostalgiaa
Piirrä minuun tie
Mikan faijan BMW
Musta tuntuu multa
Loukussa
Levoton tyttö

Milla
Petri Ruusunen
Palava silta
Viimeinen yö
Älä mene pois
Rakkaus on murhaa
Nummela
1972

Parasta aikaa