Keikkarapsa: Kaksi sisarta Rotuaarilla

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Juha Tapio, Anssi Kela ja Lauri Tähkä la 15.7.2017 Rotuaari Piknik, Oulu

Työkuvioiden takia kävi tänä kesänä niin hassusti, että parhaana lomakautena oli mahdollisuus vain viikon lomaan, ja se tullaan tietysti käyttämään Oulun seudulla suvun seurassa mökkeilyyn. Lomaviikon sijaintia piti pallotella jonkin aikaa mutta lopulta kävi niin, että ainoa mahdollinen vapaa viikko osui samoille päiville kuin Oulun maineikas, kovalla esiintyjäkaartilla vuodesta toiseen brassaileva kaupunkifestivaali Rotuaari Piknik! No nyt ei edes muutama sadepäivä ja kateissa oleva helle harmita pätkääkään, sillä noissa kekkereissähän pääsee tapaamaan sikäläisiä tuttuja. Lisäksi tuolla suunnalla asuva pikkusisko ilmoittautui festarikaveriksi.

Me sisarukset cruisailemme paikalle hyvissä ajoin, mutta emme ehdi lähellekään portille jo rakentuneen jonon kärkeä. Yllättäen myös portin takana keikka-alueella on jengiä ja koko lavan edusta on jo varattu, oho! Myöhemmin käy ilmi, että he ovat hengailleet Rotuaari-kävelykadun baareissa ja kahviloissa ennen alueen sulkemista illan keikkoja varten ja heidän annettiin jäädä sinne, jos he olivat keikkalipun haltijoita. Kun portti lopulta aukeaa meille myöhemmin saapuneillekin, etsimme itsellemme sopivan paikan aika keskeltä noin kolmannesta rivistä. Ajattelin tähdätä suunnilleen vakiopaikalleni, mutta siskolle on tärkeää nähdä ensimmäisen ja toisen esiintyjän kovat kitaristit, Tommi Viksten ja Tuomas Wäinölä, kunnolla. Nyt valloittamiltamme jalansijoilta sen pitäisi onnistua. (Tässä vaiheessa jalat kyllä jo huomauttavat, että alusta on muuten kova ja illasta tulee pitkä.)

Juha Tapio ja bändi

Illan mainio juontaja Mika Kuki muistuttaa meitä siitä, että nyt Rotuaarilla tavataan näissä merkeissä vihoviimeistä kertaa, sillä tapahtuma muuttaa ensi vuonna nimensä, paikkansa ja kaiken muunkin ja ryhtyy Suomipop-festareiksi Kuusisaaressa. Äh, taas siis on edessä yhdet hyvän keikkapaikan kuoppajaiset! Mutta juhlitaan nyt sitten senkin edestä, ja samalla lavalle jo nouseekin Juha Tapio bändeineen.

Tämä on minulle kolmas Juha Tapion keikka (ja siskolle kai neljäs), joten keikan kulku taitaa olla täysin ennustettavissa – tai eipäs sittenkään ihan ole! No joo, samat välispiikit hänellä taas on (noh, ei ole ainoa jolla ne aina toistuvat) ja yllättävän sama settilista, mutta tällä keikalla hänellä on ainakin minun silmissäni tavallista rajumpi lavaliikehdintä (hmm, ettei vaan olisi ottanut oppia siltä yhdeltä New Jerseyn äijältä?) ja bändissä on mukana kolmimiehinen torvisektio. Lisäksi rummuissa on tuuraajana todella kova jätkä, nuori virtuoosi Joonas Kaikko.

Setti kulkee hitistä toiseen ja kaikki biisit ovat täysin tuttuja joko radiosta tai aiemmilta keikoilta. Juha pistää kädet kunnolla liikkeelle ja biiseissä on helppoa laulaa mukana. Juha on mestari omassa lajissaan – mutta ei voi mitään, turhan iskelmäistä tämä silti on vaikka taustalla on muusikoita, joilta irtoaisi paljon laajemmalla skaalalla ja puhaltajat tuovat kivasti vibaa kappaleisiin. Seuraamme koko keikan ajan etenkin kitaristi Tommi Viksteniä, joka laulaa myös taustoja basisti Ako Kiisken tapaan.

Juha kiipeilee tuttuun tapaan etuaidalla, laulattaa porukoita, läiskii käsiä eturivien kanssa ja tekee sen kaiken jotenkin niin vilpittömän oloisena, vaihtaa kitaraa Telecasterista akkariin ja takaisin. On helppoa ymmärtää hänen suosionsa salaisuus, sillä onhan häntä toki oikein kiva katsella ja kuunnella. Parin menevämmän biisin aikana tulee hieman tanssahdeltuakin. (Jalat: Kauanko me vielä seistään täällä? Tahtoo jo kotiin.) Mitään ei oikeastaan puutu, paitsi kuitenkin joku salainen ainesosa. Hmm, needs a little bit of soul? Mutta erinomaisen viihdyttävä keikka joka tapauksessa. Kaikkien mies-ja-kitara-combon ystävien kuuluu kyllä hankkia Juha Tapio -ruksi omalle listalleen riippumatta siitä, mitä mieltä on hänen musiikistaan.

Juha Tapion settilista

Kaksi puuta
Aito rakkaus
Anna pois itkuista puolet
Jotain niin oikeaa
Sitkeä sydän
Paremmat päivät
Ohikiitävää
TSNEH
Mitä silmät ei nää
Eläköön

Pettävällä jäällä
Sinun vuorosi loistaa

Anssi Kela ja bändi

Puolen tunnin roudaustauon aikana eturivien iskelmällisemmät katsojat poistuvat tankkaustauolle ja kun pari heistä ilmoittaa palaavansa takaisin vasta Lauri Tähkälle, lupaamme huolehtia heidän paikoistaan Anssin setin ajan. Meillä on nyt etuaitapaikat hallussa melkein keskellä siis, jii-haa! (Jalat: Etuaita on oikein hyvä. Voi nojata välillä, jalat tykkää.)

Jo Juhan keikan aikana Anssi ja Ville olivat vilahtaneet lavan takaosissa, ja roudaustauolla loppukin bändi näyttäytyy. No nyt keikka alkaa ja ooh, Antilla ja Tuomaksella on ne Jäähallikeikalla nähdyt pitkät basistintakit ja Anssilla on samassa tilaisuudessa esitelty hapsutakki, no nyt ollaan jo heti kunnon festarifiiliksissä! Millalla lähdetään liikkeelle kuten usein muulloinkin tunnin mittaisilla festarikeikoilla, mutta toisena biisinä onkin Kaksi sisarta, meidän tämän iltainen teemalaulumme! Miten se osuikin juuri tänä iltana settiin? Nyt lennetään taivaisiin!

Puistossa nostellaan jo kunnolla käsiä vaikka Anssi ei komenna samalla lailla kuin Juha (eikä käsimeri vaikuta sen takia yhtä tiheältä, tosin edestä on paha arvioida), sitten ollaan porukalla levottomia tyttöjä ja kitarakaksintaistelussa eletään mukana näiden rokkikukkojen touhuissa. Karhun elämässä jengit laulavat mukana Anssin niin kehottaessa ja Petri Ruususen spiikkaus kirvoittaa ilahtuneita kiljahduksia.

Minusta oli jo näyttänyt siltä, että Peten aikana Anssi oli mittaillut tiheään pakkautunutta yleisöä arvioiden surfausmahdollisuuksia, mutta mitä mitä, Anssi antaa lyhytvartisen mikkinsä pois teknikko Pavelle, eikö nyt tulekaan 2080-lukua? Anssi ottaa punaisen Gretschin (se vanhempi niistä kahdesta) ja huuliharpun kaulaansa, täh? Hetken lyö täysin tyhjää ennen kuin tajunta kertoo että nyt todella tulee se josta olin vain kaukaisesti uskaltanut haaveilla, se UUSI BIISI! Toistaiseksi levyttämätön S.O.S. on soitettu tähän mennessä vain kahdella keikalla, ja nyt Oulun Rotuaari saa todistaa sen kolmatta esityskertaa!

Iloisen kesäinen biisi perustuu tosielämään, somessa noin vuosi sitten kiertäneeseen viestiin jossa haettiin festareilla tavattua heilaa. Nyt ollaan ihan fiiliksissä Ruisrockissa (tai vaikka Oulun Rotuaarilla, pääasia että ollaan kesäfestareilla), Vesala laulaa parhaillaan Tequila-hittiään, on onnellisen lämmin kesä, on ihanaa festariseuraa, ihastutaan ja festareiden jälkeen kaivataan ja halutaan taas tavata, ja sitten huhuillaan jos se kiva tyttö tai sen kaverit näkisivät tämän somepäivityksen. Hauska sanoitus, huuliharppua ja Saaran kaunista taustalaulua! Ai että, tämä on todella nii-in kesäbiisi! Äkkiä levylle tämä!

Nostalgiaa pistää vauhtia niin lavalle kuin katselijoihin, sillä lavalla ollaan nyt lähdössä tosissaan lentoon. Miehet pyörivät kiihkeästi, Tuomas loikkaa alas rumpuraiserilta ja taas kerran yhteentörmäys vältetään täpärästi. Tuomas soittaa kitaraansa hampaillaan Anssin rynnätessä lavan sivulla olevien vahvistimien päälle hänen ohitseen, ja lopulta Tuomas loikkaa lavalta alas ja tulee aivan etuaidalle pullistelemaan hauiksiaan kitaroineen. Juuri meidän kohdallemme, huh! Basistintakki on jo pudonnut aikoja sitten joten nyt katsellaan paljaita, lihaksikkaita käsivarsia hartaasti ihan kosketusetäisyydeltä. Taitaa olla keikan kuumin hetki meille katselijoille.

Anssi on ehtinyt tässä vaiheessa lavan toisen reunan kaiuttimien päälle, jossa hän ilman biisien välistä taukoa käynnistää tutun riffin kitarastaan ja sitten bailataan ja lauletaan, nyt on erilaisia ammatteja ja joku vuosilukukin! 1972:sta siirrytään kitaran vaihdon kautta (punaisen Gretschin tilalle samanmerkkinen valkoinen) Nummelan maisemiin muistelemaan haikeasti vähän erilaisia paikkoja jossain 600 kilometriä Oulua etelämpänä.

Bändi poistuu pikaisesti lavalta, mutta eihän tämä nyt mikään keikan lopetus vielä ollut, taustaverhojen välistä näkee että sinnehän ne jäivät ja Tuomaksella on kitarakin vielä kaulassaan. Eikä yleisön tarvitse juuri edes aloitella vaativaa taputusta, ennen kuin he marssivat taas takaisin lavalle ja pääsemme vielä hetkeksi Mikan faijan BMW:n kyytiin laulamaan ja huojumaan. Loppukumarrus vielä, ja tämäkin on sitten ohi.

Ja jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin yhtä lailla tämäkin keikka on pääosin ennalta arvattavissa kuin Juhankin keikka (mutta olen toki nähnyt moninkertaisesti enemmän Anssin kuin Juhan keikkoja, siskolle tämä oli vasta toinen Anssi-kokemus): isolta osin tutut välispiikit, pääosin tutut biisit, tuttu koreografia. Mutta kaikki tehdään niin paljon kovemmalla intensiteetillä, rajummin ja ilmeikkäämmin kuin edellisellä keikalla, ja ennen kaikkea nyt ei olla iskelmälinjalla, nyt rokataan oikeasti. Yhtä lailla Juhakin katselee yleisöään silmiin ja ottaa fyysistäkin kontaktia, mutta joku tässä on, joka tehoaa niin paljon paremmin.

Anssi tulee keikkansa päätteeksi kättelemään koko eturivin ja kaikki ne, jotka taempaakin ylsivät aidalle asti, ja hän oli jo yhden keikan alkupuolen biisin aikana (ööh, Petri Ruusunen?) kiertänyt läpsimässä eturiviläisten käsiä eli tässäkin on kivasti fyysistä kontaktia vaikka surfausta ei tällä kertaa saatu nähdä. Muu bändi roudaa kamojaan kiireellä lavalla, ja Antti käy myös pikaisesti tervehtimässä meitä lavan edustalla kun saa bassokamansa pakettiin.

Anssi Kelan settilista

Milla
Kaksi sisarta
Puistossa
Levoton tyttö
Kitarabattle
Karhun elämää
Petri Ruusunen
S.O.S.
Nostalgiaa
1972
Nummela

Mikan faijan BMW

Lauri Tähkä ja Revohka

Nyt tulee aika lunastaa lupauksemme eli luovutamme eturivin paikkamme kiihkeämmille Lauri-faneille ja siirrymme pari riviä taaemmas. (Jalat: DORKA, nyt ei voi enää nojata. Me pannaan sut vielä kärsimään tästä.) Roudaustauon loppupuolella pitää tapella paikoista sen verran että joudutaan jopa pyytämään järkkäriltä apua että kaikki mahtuvat valitsemilleen paikoille ja parin tyypin sooloilut saadaan lopetettua. Odottelemme keikkaa kiinnostuneina, sillä minä olen nähnyt Laurin tätä ennen livenä vain parin biisin verran feattaamassa eikä sisko edes senkään vertaa.

Juontaja nostattaa tunnelmaa samalla kun kiitetään porukalla henkilöitä, jotka perustivat tämän festaritapahtuman joskus 17 vuotta sitten, ja sen jälkeen lavalle nousee Lauri Tähkä Revohkansa kanssa. Ja sitten alkaakin tapahtua. Laurille eivät lavan rajat näytä riittävän, vaan nyt mennään laidasta laitaan, aidan edessä, aidan portailla, aidan päällä yleisön käsiin luottaen ja lavalla singahdetaan laitimmaisilta kaapeilta keskimikille ja sieltä rumpuraiserille ja useampaan kertaan bassorummunkin päälle. Kaikkialta korkealta voi palata alas hurjilla loikilla (ei ihme että kaverilta meni joskus viime talvena nivelsiteet toisesta polvesta). Lavakatoksen tukitornista hän sentään malttoi kiivetä alas eikä hypännyt.

Juttuja on toki kuultu hurjasta Latesta joten ei tämä nyt ihan yllätys ollut, mutta livenä tämä on silti hämmentävää ja yllättävää. Hirveä meno ja meininki päällä koko ajan, ja tämä on tosiaan mukaansatempaavaa! Lauri yltää ihan maanisuuteen asti lavalla riehuessaan, seistessään basarin päällä kädet levällään kuin ristiinnaulittu ja singahtaessaan taas yleisön luokse ja aidan yli yleisön sekaankin. Late näköjään pystyy piiskaamaan itsensä semmoiseen lavasuoritukseen, että mikään ei tee kipeää eikä yleisön läheisyys pelota vaan sekaan mennään vaikka pää edellä, vaikka porukassa on tässä vaiheessa iltaa jo aika lailla känniääliöitäkin seassa. Keltaliiviset järkkärit kipittävät perässä huolissaan, mutta Lauri vain virnuilee ja rientää eteenpäin kaulailemaan seuraavaa eturivin katsojaa tai suutelemaan reitille osunutta järkkäriä.

Biiseistä osa on tuttuja isompia hittejä, osa minulle täysin vieraita ja muutama on lainakamaa vuoden takaiselta Vain Elämää -kaudelta. Osa on erittäin vauhdikkaita, osa taas rauhallisempia ja välillä Revohkasta pääosa poistui lavalta vain kosketinsoittaja Milla Viljamaan jäädessä säestämään Lauria. Bändissä selvästi isoin merkitys oli juuri Millalla ja Slashin tyyliin silinterihattuisella kitaristi Pastori Kääriäisellä, jonka kanssa Lauri pelehtii useammankin biisin aikana.

Ai, joko se loppui? Huh, hengästyttävää menoa! (Jalat: Parempi loppuakin. Me ollaan ihan finito.) Mutta toki vielä on encoren aika, ja nyt Morsian-hittibiisin myötä Lauri lupaa kihlata meidät ihan kaikki! Me teemme iloisesti sydämiä käsillämme ja pohdimme, mahtaako Late olla kovinkin moniavioista sorttia. Mutta toki me lähdettäisiin tuollaisen miehen matkaan heti tällaisen keikan jälkeen, uuh jeah! Jälkeenpäin varmaan kaduttaisi, mutta juuri nyt sillä ei ole niin väliä!

No ei se Late meitä oikeasti mukaansa ottanut, vaan häipyy bändeineen lavan taakse. Eikö mitään loppukättelyitä tai vaikka nimmareita enää? Äh, olenko mä oppinut taas liian hyvälle Anssin kanssa kun ajattelen, että muutkin voisivat toimia samoin kuin hän? No mutta en mä nimmarin perässä ollutkaan, ja keikan aikana ehdin koskea Lauriakin käteen jossain vaiheessa eli tämä oli ihan ok. Odotetaan vielä hetki että pahin ruuhka menee, ja lähdetään sitten hitaasti valumaan asemalle jätettyä autoa kohti. (Jalat: Sori, ei pysty enää, sattuu. Ole kiltti, tapa meidät pois kitumasta.)

Lauri Tähkän settilista (osa biiseistä on hieman arvottu keikalla käytetyn settilistan lyhenteiden perusteella enkä ole varma, menikö Late ihan sen listan mukaan)

Oma elämä (?)
Pauhaava sydän
Suudellaan
Pojat on poikia
Kipua (Mikael Gabriel cover)
Juomaripoika
Vaiettu rakkaus (Suvi Teräsniska cover)
Minun Suomeni
Tuulisina päivinä (?)
Ota minut tällaisena kuin olen (Anna Puu cover)
Sua mä jaksan
Polte
Saat syttymään (?)

Sinä olet minun
Morsian

Keikkaa seuraavana päivänä, sunnuntaina, on aika ajaa takaisin etelään koska maanantaina pitää olla taas sorvin äärellä. Siinä matkan aikana uppoan uudelleen taas samaan keikkakaipuuseen, ja eilisen esiintyjät palasivat mieleen. Kolme laulaja-lauluntekijää ja kitaristia, jotka ovat lähes tarkalleen saman ikäisiä, sillä heistä vanhimmalla ja nuorimmalla on vain puolisentoista vuotta ikäeroa. Kaksi pohojalaasta, jotka täällä Oulussa tietenkin vielä korostivat pohjanmaalaisuuttaan, ja yksi etelän hetelmä. Kolme miestä, joita yhdistää selvästi myös se, että he ovat ottaneet esiintymiseensä aineksia Bruce Springsteeniltä.

Illan artistit oli järjestetty oikeaan järjestykseen. Ensin rauhallisempi Juha, sitten rokkaava ja riehakkaampi mutta kuitenkin hallittu Anssi ja viimeisenä sekopää riehuja Lauri. Kolme tavallaan aivan samasta ideasta ponnistavaa tapaa esiintyä, mutta kolme erilaista, persoonallista tulkintaa tästä tavasta. Juha Tapion esiintyminen näyttää hyvin spontaanilta mutta jo parin keikan kokemuksella se on selkeästi aivan tietyn tiukan kaavan mukaan menevää touhua. Laurilla meno on aivan pitelemätöntä, ettei vaan ole sekaisin päästään? Mutta kun häntä ei ole nähnyt ennen, ei tietenkään ole oikein vertailukohtaa. Ja sitten Anssi jostain puolivälistä, ja hän on selvästi lahjakkain kitaristi näistä kolmesta. Kyllä näiden kavereiden voimin voi ihan hyvin sielunsa pelastaa. Mennään keikoille toistekin! (Jalat: Mutta eihän silloin seistä kuutta tuntia kovalla kiveyksellä, eihän? Jos seistään, niin vedetään sut taas helvettiin, muista se.)

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.