Keikkarapsa: Hole in one-two-three

Egotrippi, Anssi Kela ja Laura Voutilainen la 5.8.2017 TAGi on POP, Espoo

Vanha Mankkaan Turvesuon kaatopaikka on tässä vuosien varrella pyrkinyt muuttamaan jätteenhajuista imagoaan glamourimpaan suuntaan muutamalla kasvojenkohotuksella ja nyt viimeksi nimenvaihdolla. Tällä hetkellä kyseinen alue etsii paikkaansa parrasvaloista Tapiola Golfina eli TAGina. Pelkän kolopallon puttailunurmikon lisäksi paikka on ilmoittanut pyrkivänsä kunnon elämyskeskukseksi, ja tästä todisteeksi siellä järjestettiin ensimmäinen TAGi on POP – kesäkonsertti elokuun alussa. Esiintyjiksi oli palkattu Egotrippi, Anssi Kela yhtyeineen ja Laura Voutilainen.

Keikkapäivänä Espoossa satelee puolen päivän aikoihin ja vaikka järjestäjät ovat taanneet että ilta on taatusti sateeton, kauas eivät ole pilvet karanneet kun koittaa aika siirtyä kotoa keikkapaikalle. Parempi siis varautua ja ottaa jo monta keikkaa kokenut keltainen sadetakki matkaan. Istuskelemme TAGin portilla ja odottelemme, että kello tulisi kuusi ja portit aukeaisivat. Paikan henkilökunta hieman hapuilee järjestelyissä ja nettikilpailussa lippunsa voittaneet joutuvat ihmettelemään pitkään ennen kuin lippukioski lopulta avautuu ja palkintoliputkin löytyvät. Pienellä keikalla tällainen ei ole ongelma, mutta festareilla järkkäreiden olisi syytä osata varautua siihen, että osa jengistä haluaa jonottaa. Ilma on kuitenkin kaunis ja järkkärit kivoja ja avuliaita.

Lopulta kello on kuusi, ja harvinaisen tarkan tavaroiden syynin jälkeen saamme siirtyä porteista viheriölle, jonne on pystytetty pienikokoinen festarilava tukevine mellakka-aitoineen. Hmm, meidän Katastrofijaostomme varmaan saa tuollaisen aidankin sopivassa tilanteessa vahingossa hajalle, joten otetaanpa tällä kertaa varovasti, keskitytään olemaan ihan kiltisti ja istutaan alas siemailemaan janojuomaa ja odottelemaan ensimmäisen keikan alkua.

Egotrippi

Tilaisuuden juontaja Sami Kuronen on ilmestynyt lavalle tervehtimään yleisöä, kertomaan että ei sada, juomaa saa tuolta, tuolta ja tuolta ja ruokaakin on ehkä jossain, huussit ovat tuolla mäen päällä ja että tämä on nyt ensimmäinen TAGi on POP -tapahtuma! Lavan edustalla nurmikolla on tässä vaiheessa sen verran harvaa, että mieleen tulee pelko siitä, että ettei vaan olisi samalla viimeinenkin tällainen, mutta kun Sami spiikkaa Egotripin lavalle ja pojat alkavat ilmestyä soittimiensa taakse, kaljateltalta ja rakennusten luota valuu kivasti lisää jengiä kohti soittopaikkaa.

Egotrippi polkaisee festarit käyntiin hyväntuulisella, persoonallisella popillaan. Mikki hallitsee lavan keskustaa vuoroin kosketinpatteristonsa takaa, vuoroin pompahdelleen ihan lavan etureunalla tai vapaalla lattialla, katselee kiinteästi yleisöä silmiin ja laulaa intensiivisellä tavallaan. Knipi Telecastereineen pysyy tiukasti omassa reunassaan ja hoitaa osan lauluvelvollisuuksista pehmeällä äänellään. Toisella puolella lavaa on hiljaisempi kitaristi Skele Les Pauleineen ja Mikin ja Skelen välissä basisti Anssi, joka vaikuttaa porukan hilpeimmältä, ainakin naama on yhtä virnettä kun hän laulaa taustoja ja välillä innostaa katsojia taputtamaan. Takarivissä hommansa hoitaa rumpali Risto.

Näitä komeita, hymyileviä miehiä on ilo katsella ja kuunnella ja heidän musiikkinsa pistää väkisin tanssahtelemaan katsomon puolella. Setin alkupuolella soitetaan syksyllä ilmestyvältä kymmenenneltä levyltä peräisin olevia uusia kappaleita (hyvää kamaa, ihan radiosoittomateriaalia). Sitten muistellaan bändin yli 20-vuotista uraa läpi soittamalla alkupään tuotannosta ihana Unihiekkaa, jonka jälkeen käydään läpi bändin tunnetuimmat hitit kuten Matkustaja ja Älä koskaan ikinä. Mikki laulattaa yleisöä oikein onnistuneesti tunnetuimpien kappaleiden kertosäkeissä, ja me eturiviin itsemme tunkeneet laulamme, taputamme ja jopa kokeilemme, onnistuuko käsien huojutus näiden sävelten tahdissa. Juu, tuntuu onnistuvan.

Kauniin soitannon lisäksi bändi viihdyttää yleisöä mukavin spiikein. Mikki hoitaa näistä suurimman osan, mutta Knipi puuttuu välillä puheeseen. Mikki iloitsee keikkapaikan sijainnista, sillä hän on espoolainen ja asuu aivan tämän golfkentän tuntumassa. Kiva kun meillä Espoossa on noin rokkaava kaupunginvaltuutettu. Settilistaa ei valitettavasti ole tarjota, koska en tunne bändin tuotantoa tarpeeksi hyvin, mutta tekstissä aiemmin mainittujen biisien lisäksi soitettiin ainakin Vuosi nolla, Uusi aamu, Hehkulamppu ja Valtatie.

Egotripin aikana kaikki soittimet kuuluvat yllättävän täydellisesti ihan eturiviinkin, mutta Mikin laulu on aika alhaalla eikä siitä ei tahdo saada selvää mikä on sääli, koska näitä sanoituksia kuuntelisi mielellään. Mutta ulkokeikka ja eturivi, tämä sama ongelmahan se on melkein aina.

Anssi Kela ja bändi

Harmaa joukkojenkuljetusvaunu oli rullannut paikalle jo ennen Egotripin aloitusta, ja Egojen setin aikana saattoi silmäkulmasta nähdä Ville Kelan kokoamassa rumpujaan lavan sivussa nurmikolla. Onni että ei satanut, sillä roudaaminen olisi ollut paljon hankalampaa koska lavan sivussa ei ollut kuin pieni miksausteltta ja muuten pelkkää avotaivasta. Egotripin lopetettua heidän kamansa siirtyvät pikaista tahtia alas lavalta ja tilalle alkaa nousta Villen rumpupatteristo, Saaran kosketinsetti, tutut mikrofonit ja se Tykkimäen keikallakin nähty tukeva baarijakkara.

Juontaja Sami Kuronen mainostaa tapahtuman jatkoja ja juottomahdollisuuksia, hehkuttaa seuraavaksi lauteille nousevaa esiintyjää ja lopulta spiikkaa Anssin sisälle. Ville rientää saman tien rumpujensa taakse, muu bändi nousee portaita sekavassa järjestyksessä yleisölle hymyillen ja viimeisenä tulee Anssi punainen Gretsch kaulassaan. Millan intro käynnistyy ja hetken näyttää jo siltä, että hiljattain jalkansa murtanut Anssi alkaisikin soittaa seisten, mutta muutaman ensisoinnun jälkeen hän istuu jakkaralle ja nyt keikka käynnistyy tosissaan.

Millan päätyttyä kitaran viritys säädetään hevimmäksi Kahta sisarta varten, jonka jälkeen ollaan Puistossa, jossa ilta viilenee. Täällä todella on aika viileätä ja lämmin huppari on tarpeen settien väleillä, mutta toki jo tässä vaiheessa Anssin keikkaa sen on voinut taas pudottaa maahan, koska käsiä heiluttaessa tarkenee mainiosti teepaitasillaankin. Ollaan kaikki yhdessä Levottomia tyttöjä ja kiljutaan kitarataistoa seuratessa. Jakkara ei tälläkään kertaa kaadu, vaikka meno on hurjaa. Anssi on tosiaan muutaman keikan aikana oppinut keikkumaan istuimellaan vauhdikkaasti ja hänen liikehdintänsä ylittää kevyesti Egotripin Mikin koreografian, vaikka Mikki pääsee liikkumaan kahden ehjän koiven voimin.

Karhun elämän alussa bändiesittelyissä (kun Anttikin esitellään Tuomaksena) bändi naureskelee hyväntuulisena, ja kun kappaleen aikana Antin mikrofoniteline suorittaa tyylikkään ukemin lavan etureunalta niska edellä jonnekin kaiutinkaappien taakse, keikka alkaa näyttää jo oikein hyvältä. Hämmentynyt Antti siirtyy ensin laulamaan taustoja Tuomaksen mikkiin ja kun teknikko Esa kutsutaan korjaamaan tilannetta, hän saa vuoroin pidellä mikkiä Antille ja vuoroin yrittää säätää sen jalustaa taas oikeaan asentoon ja katsoa, että johdot ovat kunnossa. Kohta Esaa kaivataan taas kun Tuomaksen tuuletin temppuilee ja Anssin pedaalilauta on karannut liian kauas hänen jakkarastaan. Kaikki eteen tulevat ongelmat voidaan luonnollisestikin korjata roudarinteipillä! Antin mikrofoni yrittää paeta paikalta myöhemminkin keikan aikana ja basisti saa pyydystellä sitä biisien väleissä ja siirrellä kauemmas sitä selvästi houkuttelevasta lavan reunasta.

Karhun elämän jälkeen menokone pysähtyy hetkeksi kun pohditaan, mitä sitten soitettaisiin. Anssi on tullut paikalle suoraan joltain yksityiskeikalta, eikä tämän keikan settilistaa ole ehditty miettiä. Keikkaa päätetään jatkaa 2080-luvulla ja siitä siirrytään Petri Ruususen tarinaan. Jakkaralla istuminen ei tosiaankaan pidä tätä miestä aloillaan! Tuomas sivummalla säestää Anssin eleitä ja ilmeitä tehostaen niitä käsimerkeillä ja virnistelyllä samalla kun hän taikoo kitarastaan mahtavia sointuja. Mainiota meininkiä!

Tuttuun tapaan vauhtivaihde pistetään vielä seuraavaan pykälään Nostalgiaan lähdettäessä ja siitä suoraan 1972:een siirryttäessä. Yleisössä eletään täysillä mukana, kädet ovat liikkeessä koko ajan ja Egotripin lämmittelemät äänijänteet saavat nyt olla tosissaan käytössä. Perusfestarisettiähän tässä mennään, mutta tahti on kiihkeä ja keikan rytmitys erinomainen. Ei tätä voi rokkipoliisin silmin seurata vaikka kuinka yrittäisi, vaan tähän on ihan pakko osallistua täysillä.

Nummelan tulikärpästen huojutuksen, ”Mun täytyy klenkata nin” -rivien ja yhteisen oo-oo-oo-kuoron jälkeen bändi kiittää ja kumartaa, sillä soittoaika on lopussa ja on lopetettava, vaikka Anssi on keikan aikana luvannut Bemaria soitettavaksi (ja pari katsojaa kiljuu sinnikkäästi Millaa). Aika kuluu eikä kelloja voi kääntää taaksepäin. Anssi ontuu vaivalloisen näköisesti pois lavalta, mutta hän tuskin ehtii pois näkyvistä kun Tuomas singahtaa jo lavalle takaisin ja muu bändi on kohta taas asemissaan. Golfkentän kelloja on kuin onkin onnistuttu kääntämään taaksepäin, ja aikaa on vielä yhdelle biisille, Bemarille.

Hyvä lopetus keikalle! Tästä tulee oikein hyvälle tuulelle. Jäämme hengailemaan etuaidalle, sillä Anssi lupaa koettaa laskeutua alas lavalta portaita pitkin ja tulla sitten kättelemään katselijat. Katselijoita riittää, joten hän saakin vielä olla jaloillaan melkein koko roudaustauon ajan. Valtaosa meistä päättää jäädä paikalle vielä Laura Voutilaista seuraamaan, mutta oman Anssin tervehtimisvuoromme jälkeen luovutamme eturivin paikkamme Lauran faneille ja siirrymme takavasemmalle. Porukat singahtavat vielä bäkkärin portille Anttia moikkaamaan ja tiedustelemaan hänen mikrofoninsa vointia.

Anssin settilista:

Milla
Kaksi sisarta
Puistossa
Levoton tyttö
Battle
Karhun elämää
2080-luvulla (Sanni cover)
Petri Ruusunen
Nostalgiaa
1972
Nummela
—
Mikan faijan BMW

Laura Voutilainen

Lavalla alkaa olla nyt valmista illan viimeistä esiintyjää varten. Siellä näkyy kovan luokan tekijämiehiä, sillä Lauran taustabändiin kuuluvat mm. rumpali Mikko Kaakkuriniemi ja kosketinsoittaja Mikko Mäkinen, joka tervehti iloisesti yleisöä jo roudauksen aikana. Bändi aloittaa biisin, Laura loikkii lavalle ja ryhtyy laulamaan. Jaa kas, tänne sivummallekaan se laulu ei oikein kuulu kunnolla eli sanoista ei saa selvää, mutta nyt kai lauletaan kokonaisesta naisesta, joka on hallitusti hillitön.

Muutaman biisin jälkeen täytyy todeta että ei ole ihan minun musiikkiani tämä, vaikka onkin kivan iskelmällistä poppia. Kun keikkaseurakin mainitsee väsyneistä jaloistaan, päätetään lähteä kohti parkkipaikkaa ja kotia. Otetaan se kokonainen Voutilaisen keikka joskus toisella kertaa, nyt on aika sanoa hyvää yötä kavereille ja TAGille. Ja kas,tänne parkkiksen reunalle se laulu muuten kuuluu oikein hyvin soitinten äänten vaimentuessa pikku hiljaa kuulumattomiin.