Keikkarapsa: Päivänpaisteinen piknik Pitkäniemessä

Ylis’festarit la 12.8.2017 Pitkäniemen sairaalan puisto, Nokia

Koska lauantaina oli tiedossa kiinnostava kantritapahtuma pääkaupunkiseudulla, olin jo aikoja sitten pyyhkinyt tämän Nokian tapahtuman kalenteristani. Mutta sitten kävi ilmi, että kantrifestareilla soitto alkaakin vasta iltaysiltä ja Nokialla viimeinen artisti, jonka haluaisin nähdä, lopettaa jo viiden-kuuden välillä ja tuon matkanhan ajaa helposti kahdessa tunnissa, hmm… Ja sitten kun perheenjäsenkin sanoi, että oikeastaan näkisi mielellään kaikki Nokialla tarjolla olevat artistit ja lähtisi mukaan, oli helppo päättää että lauantain iltapäivän ohjelma on nyt lyöty lukkoon.

Ylis’festarit on järjestetty alun perin Ylöjärvellä jo ties miten pitkään ja ne ovat nyt muutama vuosi sitten siirtyneet Nokialle, ihan Tampereen ohitustien kupeelle. Nämä festarit poikkeavat vahvasti perusfestarirutiinista siinä, että niiden idea on olla koko perheen alkoholiton ja savuton tapahtuma, jossa ei juhlita myöhään yöhön asti vaan koko perheelle sopivaan kellonaikaan. Iso osa yleisöstä on hyvinkin pieniä lapsia ja kehitysvammaisia perheineen. Onko siellä tilaa perusfestarikävijälle ollenkaan? No, sehän mennään kohta selvittämään!

Sairaalan alueelle saavuttaessa törmää heti hyväntuulisiin liikenteenohjaajiin, joiden opastuksia seurattaessa ajetaan ensin pikkutielle, sieltä matalan rotvallin (tosiaan ekaa kertaa kuulin tätä sanaa käytettävän ihan aidosti!) yli pyörätielle ja sitä pitkin lammaslaitumen kupeelle nurmikolle parkkiin. Sairaala-alueen rakennusten luota löytyy ensin lipunmyyntipisteitä, sitten erilaisia basaarikojuja ja lopulta edessä aukeaa puiden ympäröimä upean vehreä nurmikkorinne, jonka alla on korkea esiintymislava.

Päälavan vieressä on pienempi lava, jonka eteen on katettu penkkejä ja jolla jo tapahtuu – oho, Smoke on the Water taitaa juuri soida! Pikkulavalla on kuulemma sairaalan henkilökunnan bändi, kertovat meitä ennen paikalle ehtineet kaverit. Hyvin valittuja covereita ja letkeää menoa. Asetumme penkeille, kuuntelemme musiikkia ja huutelemme messengerin kautta kavereille, joita alkaa ilmestyä paikalle pikku hiljaa. Päälavan edustalla rupeaa jo olemaan jengiä, joten päätämme siirtyä sinne varaamaan eturivin paikkoja niin kauan kuin niitä vielä riittää. Nämä kiihkeimmät paikalla olijat taitavat olla iltapäivän ensimmäisen esiintyjän eli Eliaksen faneja.

Elias Kaskinen & Päivän Sankarit

Festarit spiikataan käyntiin, ja Päivän sankarien kolme nuorta muusikkoa kapuaa lavalle. He polkaisevat biisin käyntiin ja intron jälkeen lavalle loikkaa Elias Kaskinen kermanvärinen Telecaster kaulassaan. Hänen musiikkinsa on pääosin iloisen kesäistä poppia, ja mikä sen paremmin voisikaan sopia tähän ympäristöön? Useamman kappaleen sanoituksissa vielä liikutaan kesäisissä tunnelmissa (Kesä yhdessä, Puumaja), kävellään kadulla ja eletään täysin sydämin nuorta rakkautta. Ja osassa sitten erotaan, mutta yhdessä biisissä sekin on positiivinen ja kaivattu asia (Milloin sä eroat).

Elias singahtelee keskimikrofonin luota leveää lavaa pitkin sen laidasta laitaan ja pudottautuu välillä korkealta lavalta nurmikolle kättelemään eturivejä kesken keikan (annan äkkiä paikkani pienille tytöille, joille nuori Ellu on selvästi Tosi Kova Juttu), ottaa katsekontaktia ja homma selvästi toimii. Eturivin nuorten fanien kuoro kiljahtelee ja laulaa hartaasti mukana. Nämä kertosäkeet tosiaan ovat tarttuvia, itsekin taidan osata jo kaikkien toistaiseksi ainoalla julkaistulla levyllä olevien biisien kertsit ulkoa (ja luonnollisestikin myös laulan mukana).

Eliaksella on näköjään juuri riittävästi omia biisejä, jotta niistä saa koottua sopivan festarisetin. Levyn yhdeksästä biisistä kuullaan tälläkin keikalla kaikki muut paitsi päätösraita, ja setissä on lisänä hittibiisi Irti, kaksi työn alla olevalle levylle tulevaa julkaisematonta kappaletta (Köli ja Taksi vai überi) sekä J Karjalaiselta lainattu Hän, jonka Elias levytti viime keväistä Anssi Kelan Isot biisit -ohjelmaa varten. Tuo lainabiisi istuu mainiosti tähän settiin.

Valtaosa biiseistä on vauhdikasta, jopa rokkaavaa peruspoppia. Seassa on rauhallisempia, balladimaisempia kappaleita kuten Aina minä jään, jonka länsiafrikkalaisella twi-kielellä laulettu tausta kuulostaa todella ihanalta minun korvaani. Uusi Köli -kappale on ottanut selvästi sävelkulkuunsa vaikutteita gospel-musiikista. Kauniita kappaleita, joita kuuntelee mielellään monta kertaa, ja Eliaksen lauluääni on oikein mukavaa kuunneltavaa. Täällä on kivaa!

Eliaksen settilista

Rakasta vielä kun voit
Kesä yhdessä
Köli
Pelkään koskea kadulla
Milloin sä eroat
Hän (J Karjalainen cover)
Taksi vai überi
Aina minä jään
Puumaja
Irti
Elämä lupaa mulle
Sano se mulle

Eliaksen setin aikana pilvet ripauttelevat sääennusteen mukaisesti muutaman pisaran vettä ja iso osa yleisöstä kaivaa äkkiä sadetakit esille, mutta se on ihan tarpeetonta, tämä on vain pieni kesäsade ja kun päähän laittaa stetsonin (pitkä stoori, sen mukanaolo kuuluu eri keikkaraporttiin), ei edes kastu. Kohta sade lakkaakin. Bändien välisellä tauolla päälavalla roudataan, mutta kun viereisellä pikkulavalla aloittaa saman tien Herra Heinämäen Lato-orkesteri, emme ehdi katsella roudausta asiaankuuluvasti sillä nyt harrastamme hieman rivitanssia Heinämäen kantrisävelten tahdissa, jiihaa!

Anssi Kela ja bändi

Juontaja ilmestyy taas lavalle, eli kohta päälavalla tapahtuu taas. Anssi spiikataan sisälle ja bändi ilmestyy oikeasta takanurkasta esille, ottaa soittimensa ja asettuu paikoilleen. Anssi marssii perässä vauhdilla lavan keskelle, osoittaa jakkaraansa ja istuu sille samalla kun Millan tuttu intro käynnistyy. Kuten Eliaksenkin esityksen aikana, lavalla on koko ajan mukana viittomakielen tulkki, sillä kaikki tämän illan esitykset viitotaan kuulovammaisia varten.

Lavan edustalle on tiivistynyt paljon enemmän porukkaa kuin Eliaksen esiintyessä, sillä iso osa katsojista näytti saapuvan paikalle vasta hänen settinsä aikana. Siinä ei kuitenkaan ole ahdasta eikä ketään tönitä eikä ryysitä, vaan pyörätuolit ja pienimmätkin lapset voivat olla turvallisesti tämän ihmismassan joukossa. Valtaosa yleisöstä ei edes seiso, sillä ruohikkorinne nousee sopivan jyrkästi, jolloin siellä voi hyvin istua koko festareiden ajan. Sinne onkin katettu vilttejä ja aurinkotuoleja, ja monet seurueet näyttävät olevan piknikillä.

Toista biisiä ennen Anssi selittää taas kerran syyn sille miksi istuu keikalla ja kertoo, että jalka tuntuu jo niin hyvältä että hän oli harkinnut jo jättää jakkaran pois. Mutta kun hän oli keskustellut bäkkärillä asiasta seuraavan esiintyjän eli Jenni Vartiaisen kanssa, Jenni oli kehottanut istumaan ja onneksi Anssi ymmärtää totella häntä. Hyvä Jenni! Koko eturivi taputtaa Jennin fiksulle neuvolle.

Anssin keikka etenee tuttuun tapaan vauhdikkaasti ja erittäin hyväntuulisesti. Jakkaralla keikkuminen ei näytä enää pelottavalta, koska Anssi ei ole tähän mennessä vielä kaatunut sen kanssa. Pedaalilautakin on omalla paikallaan Anssin vasemman jalan kohdalla, eli sen polkeminen onnistuu taas murtuneellakin koivella.

Puistossa, Levoton tyttö ja eturivit osaavat oman koreografiansa eli taputukset, heilutukset ja muut, ja taemmat rivit seuraavat mukana. Hyvä yleisö, kun kaikki hölisijät ovat tarpeeksi kaukana lavasta jossain istumapaikoilla eivätkä tunnelmaa häiritsemässä. Tämä porukka on myös tavallista niukemmin rokkipoliisipitoinen ja keski-iältään melkoisen nuori, ikärajattomilla festareilla kun ollaan. Sanoinko jo, että täällä on kivaa?

Vauhdikas kitarakaksintaistelu, Karhun elämää yhteislauluineen, nuoren yleisön suosikki 2080-luvulla ja sitten puidaankin jo tahdissa nyrkkiä angstisen Petri Ruususen kera. Sitten ollaankin jo Nostalgiassa, jossa Tuomas saa esitellä kitaratemppujaan niitä arvostavalle yleisölle. 1972, jossa lakit päähän vedetään ja hei, minullahan on kerrankin lakki mukanani päähän vedettäväksi juuri oikeassa kohdassa! Kyllä kannatti ottaa stetson mukaan tänne eikä jättää autoon odottamaan.

Nummelan myötä on aika päättää tämä setti, eikä tiukan festariaikataulun takia ole mahdollisuutta encoreen, vaikka yleisö taputtaa. Etuaidalle roikkumaan jääminen kannattaa taas, sillä Anssi ilmestyy hetken kuluttua etuaidalle jakamaan leppoisasti nimmareita päinvastoin kuin Elias Kaskinen, jolla ilmeisestikin oli liian kiire muualle, ja häntä pääsee tuoreeltaan kiittämään tästä aurinkoisesta keikasta.

Anssin settilista

Milla
Puistossa
Levoton tyttö
Battle
Karhun elämää
2080-luvulla (Sanni cover)
Petri Ruusunen
Nostalgiaa
1972
Nummela

Anssin moikkaamisen jälkeen siirrymme pois etuaidalta. Osa porukasta etsii sapuskaa, kiireisimmät lähtevät jo pois paikalta mutta useimmat meistä jäävät vielä kuuntelemaan Jenni Vartiaista. Innokkaimmat liittyvät hänen aloittaessaan lavan edessä seisovaan porukkaan, mutta me muutamat laiskemmat käymme makailemaan sivuaidan luona mukavan siistille nurmelle ja Jenniin keskittymisen sijasta juttelemme kahdesta jo näkemästämme setistä ja nautimme rennon kesäpäivän tunnelmasta. Jenni kuuluu kyllä hyvin, mutta pakko sanoa, että vaikka olin koko setin ajan alle 20 metrin päässä lavasta, en ole vieläkään koskaan oikeasti nähnyt Jennin keikkaa.

Vertailua

Anssi ja Elias, mestari ja oppipoika. Oli kiinnostavaa nähdä heidät peräkkäin samoilla festareilla ja vertailla kokeneen ammattilaisen ja nuoren, innokkaan ja jo yllättävän valmiin kaverin esityksiä.

Molemmilla on hyvin rytmitetyt ja suunnilleen samanmittaiset setit, ja genre on hyvin lähelle sama eli suomeksi laulettua pop-rockia hyvin ja selkeästi lauletuin sanoituksin. Molemmilla on mustat nahkatakit, elävää musiikkia soittava taustabändi ja molemmat tekevät töitä ottaakseen kontaktia yleisöönsä tosissaan.

Elias on taatusti liikkuvampi ja aktiivisempi kuin mitä Anssi oli tuossa iässä (tai vielä viitisen vuotta sitten), ja häneltä tuo lavaesiintyminen tuntuu irtoavan hyvin luontevasti. Mutta hänellä on vielä matkaa Anssin rajuun menoon, jota edes jakkara ei juuri kahlitse. Anssilla on hallussaan paljon laajempi repertuaari eleitä, ilmeitä ja rokkikliseitä. Mutta se, jossa Elias voittaa selvästi, on rohkea oman seksuaalisuuden likoon pano. Kun on tuollainen kroppa, voi kieltämättä ihan hyvin pyyhkiä hikeä otsaltaan paidan helmaan ja ”vahingossa” esitellä melkoisen timmiksi trimmattua vatsaa niin että tädeillekin tulee hiki katsellessa.

Eliaksen taustabändi on kivan soittotaitoinen ja he hymyilevät herttaisesti koko ajan, mutta heidätkin voisi kouluttaa liikkumaan hieman laajemmin. Anssin showssa Antin ja etenkin Tuomaksen menon katseleminen tuo oman loistavan lisänsä, kun Eliaksella kitaristi Axel ei tainnut paikkaansa jättää ja basisti Arttikin kävi ehkä korkeintaan viiden metrin päässä mikrofonistaan rauhallisesti kävellen. Toisaalta, Jenni Vartiaisen keikalla taustabändi ei soittamisen lisäksi tehnyt edes sen vertaa.

Huh, olemmeko me oppineet liian hyvälle hyviä keikkoja seuratessa? Pidämmekö me hyvän soittotaidon ja mainioiden biisien lisäksi muutakin rokkimenoa kuten eloisaa bändiä jo itsestäänselvyytenä? Samoin sitä, että artisti tulee moikkaamaan yleisöä keikan jälkeen ja jakaa nimmareita? Voimmeko me vaatia tällaista yleisön palvelua keneltä hyvänsä artistilta ja hänen bändiltään? Hmm – no joo, kyllähän me tietysti voimme!