Keikkarapsa: Villiä viihdettä Vantaalla

Anssi Kela + bändi pe 1.9.2017 Tulisuudelma, Vantaa

Tulisuudelma, tämä pääradan varteen ankkuroitunut kuuluisa porauslautta Vantaan Tikkurilassa, on taas kerran järjestänyt kovatasoiselle artistilistalleen Anssi Kelan ja hänen bändinsä juuri kun kylmä ja sateinen kesä on vaihtunut leudoksi, pimeäksi syksyksi. Paikka tarjoaa viihdettä asiakkaille, jotka kaipaavat elävää musiikkia, mutta syystä tai toisesta eivät kykene ottamaan sitä vastaan ennen vuorokauden vaihtumista, joten ilta on jo pimentynyt ennen kuin edes kannattaa lähteä kohti tuota välkkyvin valoin houkuttelevaa vapaan rakkauden tyyssijaa.

Kun portit taivaaseen, tai no ainakin yläkerran yökerhoon, aukeavat, siirrymme kiireesti varaamaan eturivin paikat. Seuraavat pari tuntia väistellään enimmäkseen vastakkaista sukupuolta edustavia (tanssi)seuran vonkaajia (”Ei me voida, kun kohta Anssi…”), haetaan juomia ja yritetään karjua tilanteeseen sopivia tarinoita vieruskaverin korvaan taustamusiikin yli.

Tuomas kitaroineen ja pedaalilautoineen ilmestyy paikalle noin tuntia ennen keikkaa, käy lavalla laittelemassa kamansa kuntoon ja katoaa taas. Kas, Anttihan se siinä, ja keikan alkuun on siis enää runsaat puoli tuntia kun hän käy lavalla lämmittämässä basson kieliä ja katsomassa, että kaikki on kunnossa. Ville vilahtaa rumpusetin takana, ja teknikko Esa käy vetäisemässä punaisesta Gretschistä (tämä on se uudempi niistä, Kososen Mikon entinen) yhden soinnun keskimikin edessä. Jos sitä jo kampeaisi itsensä seisomaankin, kyllä tämä kohta alkaa kun vuorokausi vaihtui jo tovi sitten. Tanssilattiakin on pääosin täyttynyt ihmisistä, jotka pitelevät juomia käsissään mutta eivät tanssi vaan seisovat odottavina rintamasuunta lavaa kohti.

Nyt yleisö kohahtaa, näkikö joku jo jotain? Ja ihan totta, sieltähän he tosiaan tulevat. Tuomas astelee työpisteeseensä kuninkaallisesti vilkutellen samalla kun takariviläiset Ville ja Saara siirtyvät omille paikoilleen ja Anttikin hiippailee lavan takareunaa pitkin bassonsa luokse. Kappale käynnistyy ja Anssi punaisine Gretsch-kitaroineen ilmestyy rumpujen takaa keskimikille kertomaan tarinaa Millasta, jonka täytyisi vähän funtsia mitä tekee elämälleen.

Soittimet kuuluvat yllättävän hyvin, laulu ei mutta kun paikkani keskiaidalla ja ihan keskellä, näinhän se usein on. Mutta ei se mitään, osataanhan me nämä sanat ja Anssi pistää porukat laulamaan jo ensimmäistä kertosäettä. Yleisöstä kuuluu komeata laulua ihan kiitettävästi, eli kaikesta huolimatta tänne on tultu tänä iltana ensisijaisesti Anssia katsomaan ja kuuntelemaan. Tai ainakin Nummelaa kuuntelemaan, kuten jo tässä vaiheessa keikkaa huomaa yleisön huudoista: ”Nummela!” ”Varmasti se soitetaan, mutta se tulee myöhemmässä vaiheessa keikkaa.” ”EIKUN SOITA NUMMELA!”

Millan jälkeen seuraa lisää levottomia nuoria naisia Kahdessa sisaressa, Puistossa ja Levottomassa tytössä (”NUMMELA!!!”) ennen kuin kisailu lavan nopeimman kitaristin tittelistä vie miehet taistojen tielle. Tässä edessä ollessa ei oikein osaa katsoa muuta kuin Anssin (ja välillä Tuomaksen) käsiä, ja se riittää tällä keikalla ihan hyvin. Nyt voi keskittyä vain noihin kitaroita piteleviin ja kauniisti liikkuviin sormiin, ja ensi kerralla voi sitten katsoa taas jotain muuta, vaikka koko kokonaisuutta.

Karhun elämässä kokeillaan taas, osaako yleisö seurata Anssin määräämiä laulukuvioita (no ei, useimmat ei pääse noin korkealle ja loput eivät pysy nuotissa), mutta taas kerran läpäistään tämä testi ja keikka jatkuu. Sannilta on pöllitty kappale (yleisöstä huuto: ”Että mitähän vittua!” – joo, ihan hyvin siltä sinitukkaiselta tytöltä voisi kokeeksi pölliä jotain muutakin), josta ei saa kertoa julkisesti, koska se esitetään seuraavaksi (”Soita Nummela!!!”), ja sitten tavataan toistamiseen kaveri, jonka elämästä on jo kuultu. Ääni yleisöstä: KRISTIAN! Valitettavasti Kristian, tuo takavuosien poptähti, ei ole juuri nyt paikalla, mutta keikka jatkuu silti Petri Ruususen tarinalla.

Nostalgian jälkeen Anssi varoittamatta katoaa lavalta ja jättää Tuomaksen ja Antin improvisoimaan hetkeksi omia kuvioitaan – mutta äkkiä jostain sivuseinältä kantautuu tuttu riffi, 1972! Biisin varsinaiseen aloittamiseen menee vielä hetki, koska laulusolistin pitää pujotella sieltä takaisin paikoilleen ennen kuin saamme kuulla kuinka Kristian teki kerran jumalan luokan kattoon nuuskallaan. Tämän jälkeen Kristian-parkaa syytetään settilistan sotkemisesta ja väärän biisin aloittamisesta, sillä nythän olisi ollut Jennifer Anistonin aika! (”NUMMELAAA!!!) Noh, Jennifer saa pompata ulos sieltä arkustaan tässä vaiheessa keikkaa.

Anssi vaihtaa valkeaan kitaraan, koska nyt lopultakin on Nummelan aika ja nuo tanssilattian huutelijat saavat sen, mitä he ovat viimeisen tunnin ajan jaksaneet isoon ääneen vaatia. Mutta ei mitään hätää, nyt he alkavat huutaa että ”SOITA MILLA!” vaikka Anssi huomauttaa vienosti, että se taisi tulla jo. No joo, näitä keikkoja täytyy välillä olla jotta muistaisi paremmin arvostaa keskittymiskykyisempää yleisöä joillain muilla keikoilla.

Encoretauon aikana bändi jopa poistuu lavalta jonnekin näkösuojaan, joten yleisö saa hetken aikaa taputtaa ja huutaa ihan tosissaan. Keskilattia karjuu Millaa ja eturivi huutelee kokeeksi hieman Nummelaa tässä vaiheessa. Pimeydessä vilahtaa Villen kalju ja siellähän he kaikki (paitsi Anssi) taas ovat, keikka jatkukoon! Vielä saadaan kuulla Rappiolla ja Mikan faijan BMW, ja sitten toiseksi viimeinen bändikeikka on lopussa. Bemarin loppupuolella on mukavaa katsella, kun Anssi ja Tuomas tuttuun tapaan leikittelevät kitaroillaan ja antavat niiden jutustella rennosti keskenään, ja Tuomas kerrankin putoaa matkasta Anssin tilutteleman ylipitkän pätkän takia.

Bändi kerääntyy pienen lavan vapaalle lattialle kumartamaan, ja Anssi esittelee bändin vielä kerran kunnon aplodien kera Tuomaksen vaihtaessa vikkelästi paikkaa Villen kanssa ja tullessa esitellyksi kaksi kertaa. Ville heittää rumpukapulansa yleisölle, ja kohta saadaan kaverin kanssa ihmetellä, onko miehessä majavan vikaa kun tutkimme rikki jyrsittyä puupalikkaa. Todella kiva tapa tämä käytettyjen kapuloiden lahjoittaminen yleisölle, sillä sieltä löytyy niin monta näitä reliikkejä suuresti arvostavaa henkilöä! Voisiko Saara joskus heitellä kuluneita koskettimia pois? Tai jos Antti kerrankin katkaisisi bassostaan kielen ja antaisi sen jollekin fanille? Näitä pohdimme ennen kuin poistumme TuSun tulisesta ilmapiiristä takaisin syyskuisen aamuyön viileyteen.

Settilista

Milla
Kaksi sisarta
Puistossa
Levoton tyttö
Battle
Karhun elämää
2080-luvulla (Sanni cover)
Petri Ruusunen
Nostalgiaa
1972
Jennifer Aniston
Nummela
—
Rappiolla (Hassisen kone cover)
Mikan faijan BMW