Keikkarapsa: Onko Huntersissa tänä iltana kaikki kohdallaan?

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela soolo to 7.9.2017 Pub Hunter’s Inn, Turku

Auton kojelaudan hälyvalot huutavat taas huomiota, lähtökiireessä kaadan kokikset rinnuksille ja parahiksi alkaa vielä sataa. Hyvät keikkareissuthan alkavat juuri näin, joten tunnelma nousee nopeasti vaikka auto sammuu liikennevaloissa ja menomatkaa taitetaan taas vaihteeksi Turun moottoritien iltapäiväruuhkan viime jämien seassa. Turun tuomiokirkon torni saa toimia opasteena jälleen kerran, kun etsimme parkkipaikkaa ja suunnistamme kohti Brahenkadun Hunter’s Inn -pubia, joka tarjoilee paikallisille säännöllisesti elävää musiikkia. Tänä iltana sen lavalle on nousemassa ihan elävä Anssi Kela.

Kohde löytyy helposti, vaikka valtaosa seurueestamme ei usko ilmansuuntien olemassaoloon tai siihen, että kännykän kartan sininen juova voi tarkoittaa ruskeavetisenä virtaavaa Aurajokea. Yksi tuttu on istuskellut paikan päällä jo tovin seuraamassa tilanteen kehittymistä ja lähetellyt kavereille väliaikatietoja. Yhdessä valtaamme kodikkaan tuntuisen, matolla peitetyn lavan edustalta parhaat paikat, tervehdimme edellisellä Turun keikalla tutuksi tulleita naamoja, syömme, juomme, juttelemme ja somettelemme odotellessamme, että kello tulee puoli kymmenen.

Anssi ilmestyy paikalle jossain vaiheessa ennen keikkaa ulkovaatteet päällään, käy tarkistamassa lavan paikallisen teknikon kanssa ja tuomassa pedaalilautansa paikoilleen. Kun hän poistuu kitarakoteloineen takahuoneen suuntaan, yleisöstä kuuluu riemastunutta kirkumista ja esiintymisnurkan edusta tiivistyy. Kaikki istumapaikat on nyt varattu, lattiallakin istutaan yhtä kiinteän penkin selkämystä vasten ja lavan suuntaan johtavalle käytävälle alkaa pakkautua seisojia tuopit kourissaan.

No nyt kello on tarpeeksi paljon ja juuri kun olemme päättäneet aloittaa vaativat käsien hakkaamisen ja Anssi! Anssi! -huutelun, itse Anssi ilmestyykin jo bäkkäriltä ja suuntaa kohti lavaa musta Martin-kitara kädessään. Kaksi sisarta on tuttu akustisten sooloaloituskappale, ja sen jälkeen on taas toiveiden aika. Niitä alkaa sadella yleisöstä hurjaa vauhtia, etenkin lavan sivulla istuvalta nuorten neitojen ryhmältä, joka ilmoittaa osaavansa kaikkien biisien sanat ulkoa ja rakastavansa Anssia, joka hymyilee ja nyökkää selvästi otettuna tästä kohteliaisuudesta. Sujautan Murhis-toivekylttini lavalle tässä vaiheessa.

Milla, Sydämet, Puistossa. Anssi antaa yleisön karjua antaumuksella ”Pidä kiinni Petri Ruusunen”. Tässä sivusohvalla istuessa ei oikein mahdu huojuttamaan käsiään, mutta vähän sitä voi kuitenkin kokeilla tässä kaiutinkaapin takana. Kaiutin tuuttaa äänen minun ylitseni kohti ravintolan keskiosaa, mutta eipä se mitään haittaa sillä näin lähellä istuessa kuulee Anssin laulun ja kitaran mainiosti ilman mitään keinotekoista äänentoistoa. Saan siis koko keikan nauttia parhaasta mahdollisesta äänen laadusta, vaikka sitä sähköistä toistoa ja monitorien ääntä säädetään useampaan kertaan näiden kappaleiden aikana yleisön valittaessa että ämyreistä ei kuulu ja Anssin valittaessa, että monitoreista ei kuulu.

Puistoa seuraa välittömästi Petri Ruusunen, jota taas seuraa aivan yllättäen Rouva Ruusunen! Ai että miten kiva on kuulla taas pitkästä aikaa kertomusta yläkerran ihanasta selloa soittavasta rouvashenkilöstä, jonka elämä menisi paljon paremmin jos siitä inhasta aviomiehestä pääsisi eroon ja ne huonotapaiset kersat saisi dumpattua vaikka ulos pakkaseen. Rouvan elämä olisi heti kohdillaan kun mentäisiin yhdessä Turun Caribiaan upealle kylpylälomalle. Oltaisiin ainakin yksi yö ja syötäisiin ihan oikea hotellin aamupala yhdessä, voi mitä täydellistä unelmaa… Mutta jos nyt ensin pystyisi keskittymään niin, että onnistuisi vaikka kysymään kelloa tuolta yksipuolisen rakkauden kohteelta ilman, että puhe menee ihan änkyttämiseksi.

1972 on kunnon yhteislaulukappale, ja Hunter’s Innin yleisö laulaa mielellään. Varsinkin kun kaunis Jasmin pääsee tällä kertaa Miss Turku -finaaliin. Lavan toiselta sivulta tulee nyt vakaalla äänellä toive ”Rakkaus upottaa” ja Anssi lähtee toteuttamaan sitä. Kas, lavan molemmilla sivuilla tosiaan lauletaan mukana joten väite siitä, että kaikki biisit osataan ei todellakaan ollut tuulesta temmattu. Anssikin vaikuttaa olevan mielissään jännittävistä toiveista ja tuntuu muuttuvan rennommaksi ja hyväntuulisemmaksi keikan edetessä. Haastavien toiveiden huutelu jatkuu, ja tuo lavaa hallitseva mustapukuinen, ihmishahmoinen jukeboksi kertoo seuraavaksi rakkauden kauniimmistakin puolista: Älä mene pois ja Piirrä minuun tie. Anssi kehaisee asiantuntevaa yleisöä.

Mikan faijan BMW:n jälkeen Anssi poimii lattialta toivekyltin, kertoo että kyse on levyttämättömästä kappaleesta nimeltä Murhaballadi ja kylttiin piirretty nainen auton valokeiloissa liittyy biisin tarinaan. Kitara saa uuden virityksen ja sitten lähdetään seuraamaan julmasti päättyvää pettämistarinaa. Voi, miksi se miehiin menevä rouva ei nähnyt merkkejä puolisonsa sekoamisesta ja lähtenyt ajoissa? Olisi se nyt paremman löytänyt kuin tämän mielenterveysongelmaisen saarnaajan. Miten ihmeessä he olivat edes päätyneet yhteen? Ja miten sille miehelle ei tullut mikään niin yksinkertainen ratkaisu kuin avioero mieleen, vaan homma oli päätettävä näin? Lusikoon linnassa (tai vankimielisairaalassa) tarpeeksi pitkään, mokomakin sekopää.

Biisissä on jo pelkässä sanoituksessa tunnetta ja tarinaa enemmän kuin tusinassa iskelmässä tai peruspoppikappaleessa yhteensä, ja kun siihen päälle pannaan vielä Anssin uskomaton eläytyminen vihaansa hädin tuskin hillitseväksi saarnamieheksi autonsa ratin takana niin huh huh! Tämän jälkeen pitää varmuuden vuoksi vähän halata vieruskaveria että pääsee takaisin maan pinnalle tuosta sysimustasta maailmasta.

Kitaran palauttaminen perusvireeseen antaa hetken hengähdystauon, jonka jälkeen voidaan jo iloisesti siirtyä miettimään sitä, miksi kauriit nuolevat öisin autoja (tiesuolan takia) ja oliko Elvis tosiaan vaaleatukkainen (no ei nyt ihan blondi muuten kuin pikkuskidinä, mutta kyllähän se värjäsi fledansa paljon tummemmaksi). Karhun elämän ja yhteisten äänikokeilujen jälkeen on taas vuorossa yllättävä toive, Kipinöitä kesäyössä! Tänä iltana Turussa tosiaan kaikki biisit ovat yhtä mahdollisia (paitsi Tanssilattialla, josta ei edelleenkään ole versiota akustiselle kitaralle).

Nostalgian kautta lähdetään kävelylle Nummelaan, jota tänäkin iltana huudeltiin alkukeikasta. Täällä huutelijat vaikenivat heti kun Anssi sanoi, että se tulee varmasti mutta vasta keikan lopussa – joten keikka on nyt siis lopussa, EIII! Ei nyt vielä! Pikainen vilkaisu kirjaamaani settilistaan kertoo kyllä, että onhan Nummela toki jo illan 17. biisi eli kyllä tämä on ollut jo hyvänmittainen keikka, ja vielä näin täynnä harvinaisuuksia!

Miten saataisiin keikka jatkumaan vielä hetken verran? No eipä sitä sen kummemmin tarvitse juonia, sillä eihän Anssi selvästikään ole lähdössä tuolta lavalta vielä mihinkään. Yleisö hakkaa käsiään rytmikkäästi ja lopettaa vasta kun Anssi on jo tovin verran kertonut, että ei aio leikkiä encoretaukoa sen kummemmin, kun bäkkärikin on tuolla jossain yleisömassan toisella puolella ja vielä lukkojen takana, vaan sen sijaan voitaisiin vaikka äänestää siitä, jatketaanko keikkaa. Äänet menevät lähes tasan (yksi vastaan aika monta enemmän kuin yksi), joten ääntenlaskennan valmistumista odotellessa voisi vaikka soittaa pari kappaletta, olisiko toiveita?

Kyllä, toiveitahan on! Musta tuntuu multa omistetaan kaikille, joilla on päällään mitä vain mustaa, ja sen jälkeen SANNI!-huuto tuottaa illan ainoan coverin eli 2080-luvulla. Kaksi encorebiisiä on monesti ollut sopiva määrä, mutta ei tänä iltana. Anssi hymyilee lavalla eikä tee elettäkään poistuakseen tai irrottaakseen kitaransa piuhaa, vaan sen sijaan poimii huudoista seuraavan toiveen: Jennifer Aniston! Ja me juostaan ulos aa-aurinkoon! No eipä juosta vieläkään, vaan jatketaan keikkaa.

Kissanpäivät! Se ei olekaan soinut hetkeen, mutta nyt palataan Anssin johdolla lapsuuden mökkimaisemiin, jossa elettiin huoletonta elämää soudellen ja naapurin kissoja silitellen ja jolloin ei-toivottujen kissanpentujen hukuttaminen oli valitettavasti aivan rutiinihommaa. Anssi ilmoittaa, että keikkaa ei voida lopettaa kissanhukuttamistarinaan (vaikka eihän niitä pentuja siinä biisissä tapettu), vaan otetaan vielä yksi kappale tähän, ja kiireellä huudetuista toiveista Aamu valikoituu päättämään tämän pitkän keikan.

Oliko Huntersissa tänä iltana kaikki kohdallaan? Todellakin oli! Hyvä, innostunut yleisö joka ei juuri pilannut hiljaisiakaan biisejä hölöttämällä – tai siis olivathan ne hölöttäjät tietysti talossa, mutta huoneen muodon ja baaritiskin sijainnin takia he hallitsivat salin sitä osaa, josta hölötys ei juuri kantanut eturiveihin. Porukat lauloivat hauskasti mukana ja siellä oli jengiä, jotka tosiaan osasivat kaikkien biisien sanat, ehkä Murhista lukuun ottamatta.

Aivan huikea ja yllätyksellinen settilista tarjoili herkkupaloja kaikille Anssin musiikin ystäville keikkojen määrästä riippumatta. Anssi oli valmis täyttämään erikoisetkin toiveet ja rohkeasti otti esitettäväkseen biisejä, joita ei ole soittanut hetkeen ja joiden sanat olisivat saattaneet hukkua kesken kappaleen – mutta eivätpä hukkuneet! Anssin ääni kesti koko pitkän keikan, ja kitarakin kesti välillä ankarammalla kädellä iskettyjä sointuja ilman, että yksikään kieli katkesi. Pyörällä päästämme poistumme Turun tihkusateiseen yöhön. Otettaisiinko tänä iltana Nummelassa uusiksi?

Settilista

Kaksi sisarta
Milla
Miten sydämet toimii?
Puistossa
Petri Ruusunen
Rva Ruusunen
1972
Rakkaus upottaa
Älä mene pois
Piirrä minuun tie
Mikan faijan BMW
Murhaballadi
Levoton tyttö
Karhun elämää
Kipinöitä
Nostalgiaa
Nummela

Musta tuntuu multa
2080-luvulla (Sanni cover)
Jennifer Aniston
Kissanpäivät
Aamu

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.