Keikkarapsa: Ei itketä lauantaina, ei viitsitä murjottaa

Anssi Kela + bändi la 9.9.2017 Möysän Musaklubi, Lahti

Kaikki hyvä päättyy aikanaan. Tai no ei mitään nyt oikeastaan pääty, vaan menee vain tauolle vähäksi aikaa. Taukoja on aina järkevää pitää. Tai no okei, on asioita, joista ei ole fiksua pitää pidempiä taukoja, kuten vaikkapa hengittäminen, mutta Anssi Kela ansaitsee taukonsa, jotta jaksaa taas tehdä meille uutta musiikkia ja keekoilla keikkalavoilla kitaroineen. Siksi me fanit olimme päättäneet hankkia itsellemme kunnon talvivarastollisen kokemuksia livekeikoilta tässä ennen pitkää hibernaatiota periaatteella ”parempi överit kuin vajarit”.

Viimeinen keikka ennen taukoa on Lahdessa, Möysän Musaklubilla eli Mössöllä. Mössöhän käytiin hautaamassa jo kaksikin kertaa, mutta niin se vain nousi taas kerran uudestaan tuhkasta kuin Fenix-lintu ja on taas auki. Tällä kertaa se on tutun vanhan huoltoaseman sijasta uusissa tiloissa aivan Lahden ydinkeskustassa Hämeenkadulla. Paikalla muilla keikoilla käyneet ovat kertoneet juttuja hämmästyttävän korkeasta esiintymislavasta, jännittävän monikerroksisesta katsomoalueesta ja kivasta ilmapiiristä, joten täytyyhän sitä lähteä ihmettelemään pääkaupunkiseudulta asti.

Vanha kesäauto täytetään tutulla kaveriporukalla viimeisen kerran vähään aikaan. Parkkipaikka löytyy kivasti aivan keikkapaikan läheltä, ja kadulla jököttävän lasisen pyramidin luona onkin jo tuttuja naamoja jonossa. Jonotusnumerot kämmenten selkiin ja sitten käymme porukalla höpöttelemään mukavia ja pohtimaan, mistä ovesta taloon mahtaa päästä sisälle. Basisti Antti ilmestyy ulos tärvelemään keuhkojaan ja juttelemme siinä hänenkin kanssaan tovin verran mukavia, kunnes pyramidin ovi raottuu ja jonomme siirtyy narikan kautta ihmettelemään musaklubin lavaa, joka tosiaan on juuri niin korkea kuin huhut antoivat ymmärtää. Mellakka-aitakin on, mutta vain 30 sentin päässä itse lavasta eli tulemme pääsemään kivan lähelle lavalle parin tunnin päästä nousevia tähtiä.

Asetumme aloillemme odottelemaan keikan alkua. Tai tässä mitään aloillaan osata olla, vaan kaikki ovat ihan täpinöissään. Täällä on niin paljon tuttuja tavattavana, niin paljon hauskoja keikkatarinoita vaihdettavana ja niin monta nimmaria ”Luovaa keikkataukoa” -korttiin kerättävänä. Lisäksi Mari on nyt saanut valmiiksi hienon Jäähallikirjansa ja jakaa niitä kaikille ennakkotilaajille, jotka hiljentyvät hetkeksi kukin omaan nurkkaansa sitä selailemaan ja hihkumaan, kun löytävät oman kuvansa joltain aukeamalta. (Kyseinen kirja siis dokumentoi Anssin toukokuisen Jäähallikeikan. Sitä voi muuten edelleen tilata Marilta samaan hintaan, vink vink. Upeita valokuvia ja mainiota tekstiä, suosittelen!)

Minuutit kuluvat, yleisö alkaa käydä levottomaksi. Joko kohta, joko joko? No nyt! Ville harppoo lavalle ja kiertää rumpujensa taakse, Tuomas kitaroineen tulee hänen perässään arvokkaasti vilkutellen, Saara vilahtaa lavan nurkalla kosketinpatteristonsa taakse ja Anttikin on jo paikoillaan asettelemassa bassoa soittovalmiuteen. Ja nyt sieltä tulee ANSSI! Mies ilmestyy mustassa pitkähapsuisessa Jäähallitakissaan lavalle punainen Gretsch kaulassaan ja tuttu intro käynnistyy – heii, siis tämähän on Suuria kuvioita! No nyt! Ei tainnut Anssi narrata, kun lupasi ennen keikkaa että tänään esitetään sellaisiakin biisejä, joita ei yleensä kuulla.

Keikka jatkuu totuttuun tapaan Millalla, jonka lopussa Anssi soittaa punaista Gretschiään melkein yleisön ahnaasti kurkottelevien käsien ulottuvilla – ja biisin lopuksi hän ojentaakin arvokkaan kitaransa kielet edellä yleisön käpälöitäväksi ja rämpytettäväksi aivan Springsteenin tyyliin. Oh yeah baby, nyt on kunnon meininkiä! Keikka jatkuu varoittavalla tarinalla siitä, miksi ei pidä rakastaa kahta sisarta samaan aikaan ja me laulamme mukana, vaikka Anssin ääni ei hirveän hyvin kuulukaan tähän eteen. Noh, korkea lava ja ämyrit jossain sivuseinillä, ääni on varmaan tähdätty tuonne hieman taemmas ja korkeammalle – mutta keikan jälkeen kuultiin juuri sinne sijoittuneilta kavereilta tietoa, että ei se laulu sinnekään kyllä erityisen hyvin kuulunut eli miksaus ei ollut nyt ihan kondiksessa tänä iltana. Harmi kun tutut teknikot Terttu tai Esa eivät olleet tällä keikalla.

Mitäs pitäisitte, jos seuraava kappale olisi Puistossa? JOOO, kelpaa! Kädet heilumaan, nyt tehdään taas hartiavoimin töitä kun seurataan Lauraa ja Petriä heidän epätoivoisella ja epäonnisella ryöstökeikallaan. Mutta saivathan he olla taas hetken LEGENDAA! yleisön karjuessa Anssin vihjeestä tätä sanaa.

Levyhylly pelastaa nyt meidät, ja se saakin pelastaa meistä monet vielä monta kertaa tulevana talvena ja keväänä, kun Anssia ei ole tarjolla livenä vaan vain purkitetussa muodossa. Ja kyllä se levyhylly pelastaakin paljon tehokkaammin kuin Anssin spiikissään mainitsema Spotify, koska oikeista levyistä saa paljon tehokkaammin tukea ja turvaa kun niitä pitelee hyppysissään ja yrittää tihrustaa kansipapereista sanoituksia tai muita tekstejä. Hei kamoon, meistä iso osa ei ole mitään teinejä, vaan kunnon fyysisten tallenteiden ja jopa vinyylien aikaan kasvaneita! (Mutta C-kasetteja ei kyllä ole erityisen ikävä…) Kappaleen lopussa Tuomaksen jumalainen kitarasoolo pelastaa eksyneitä sieluja tehokkaammin kuin yksikään saarnaaja ikinä, ja koukuttaa pahimman huumeen lailla kaipaamaan lisää tätä samaa.

Levottoman tytön jälkeen seuraa vauhdikas kitarataisto, jossa Anssin ensimmäinen lyönti menee kerrankin perille asti ja Tuomas kaatuu tyylikkään hidastetusti kanveesiin selälleen ottamaan lukua! Mieheltä sujuu sen ensimmäisen soolopätkän tiluttelu näköjään makuuasennossakin, ja hän ehtii nousta sieltä pystyyn vasta Anssin ottaessa soittovuoron. Sooloiluvuorot vaihtuvat tasaväkisesti tönien ja kiilaillen, eikä kumpaakaan voi oikein julistaa voittajaksi tälläkään kertaa. Bändin jäsenten esittelyn jälkeen lähdetään leijailemaan Saaran lentävän syntikkamaton päällä Karhun elämän tahdissa.

Seuraavaksi muistellaan hetki viime talvista Isot biisit -ohjelmaa, ja kuullaan sieltä peräisin oleva versio Kikan aikuisviihteen puolelle menevästä klassikosta Mä haluun viihdyttää. Tällä keikalla tosiaan viihtyy! Lainabiisillä jatketaan, sillä seuraavaksi settilistaan on kirjoitettu Sannin 2080-luvulla ja Kelastinen jatkaa yleisön viihdyttämistä ilman kitaraa, pelkkää miksofonia ja sen lyhyttä jalkaa kanniskellen. Anssi harppoo lavan etureunaa pitkin ja tulee aivan yleisön ulottuville siellä, missä laitteiden seasta vain mahtuu. Läpsyjä yleisön käsiin tällä puolella lavaa, lantion keikuttelua, kädet pystyyn juuri oikeassa kohdassa, vähänkö tämä on siistiä!

Petri Ruusunen yrittää edelleen saada otetta elämästään ja pieleen menee taaskin, vaikka kuinka hurjasti huidotaan tuulta hänen siipiensä alle. Äänitteenä Petri kyllä on lentänyt mainiosti päinvastoin kuin seuraava Anssin singlejulkaisu, Musta tuntuu multa, joka on erinomainen kappale ja on aina mukavaa kuulla sitä keikoilla. Näistä kappaleista siirrytään Anssin Levotonta tyttöä edeltäneeseen listoille nousseeseen hittiin, Karhusaareen vuodelta 2005. Todella mukavaa kuulla peräkkäisinä päivinä tästä kappaleesta ensin kaunis sooloversio ja sitten rokkaava bändiversio! Harmi kun tämä mainio kesäbiisi ei ole mahtunut viime kesien festarikeikkasetteihin.

Anssi pistää nyt yleisön tosissaan availemaan ääntään, ja kaikki muut läpäisevät laulukokeen paitsi Antti, jolla ääni ei noussut tällä kertaa aivan falsettikorkeudelle. Noh, ei ehkä aivan kaikilla yleisön jäsenilläkään, mutta Anssi on selvästi armollisempi fanejaan kuin bänditovereitaan kohtaan näissä asioissa. Seuraavaksi käynnistyy Nostalgiaa, joka tuo Tuomaksen temppuilemaan Antin kanssa väärälle puolelle lavaa, kunnes Anssi hermostuu hänen vaaralliseen kitaran piuhaansa ja Tuomas siirtyy kiltisti takaisin omalle puolelleen vetäen pahennusta herättäneen johtonsa mukanaan.

Nyt siirrytään vuosilukubiisiin, jossa yleisö ryhtyy laulamaan ”Kristian kerran teki jumalan” kompin päälle Anssin alkuun vain hymyillessä ja yhtyessä kuoroon vasta parin ensimmäisen rivin jälkeen. Nyt muistellaan kovaäänisesti eri suunnille päätyneitä luokkakavereita, asustetaan naisen kanssa ja päästään taas kerran Miss Lohja -finaaliinkin! Kitarateknikko tuo tämän jälkeen lavalle White Falcon -kitaran, jonka säestyksellä astelemme hiljalleen harjua pitkin viimeistä kertaa vähään aikaan. Nyt on harvinaisen hyvä hetki laittaa tuikkuvalot hetkeksi päälle kännyköistä ja laulaa mukana.

Bändi poistuu lavalta kerrankin ihan oikeasti, koska täällä kunnolla suunnitellulla musaklubilla on estradilta järkevä reitti backstagen suuntaan päinvastoin kuin vanhalla Mössöllä. Mitä jos alettaisiin porukalla taputtaa ja myös huutaa, niin saadaan heidät varmasti vielä takaisin? No sieltähän he kaikki taas tulevatkin, ja viimeisenä joukosta bäkkärin portaita pitkin kapuaa hapsut mustaan Freddie Mercury -esiintymistakkiinsa vaihtanut Anssi. Nyt saadaan olla kerrankin ihan luvan kanssa Rappiolla Hassisen Koneen tyyliin ihan nyrkit pystyssä.

Lainabiisin jälkeen Anssi ripustaa iäkkään Gibson Firebird -kitaran kaulaansa ja kertoo, että seuraavassa biisissä lauletaan vanhasta kitarasta, jolla on elämänsä aikana ehtinyt olla jo useita isäntiä kuten tälläkin kitaralla, jolla sooloillaan hetken kulutta oikein kunnolla: Kuolleen miehen kitara. Kitarateknikko joutuu kiirehtimään biisin alkupuolella tekemään jotain pikasäätöjä langattomaan lähettimeen, ja tämä saa Anssin pasmat sen verran sekaisin että kappaleen loppupuolelta sanat ovat pahasti hukassa. Mutta ei se mitään, Tulilintu soi silti juuri kuten pitääkin.

Tästä jatketaan matkaa saman kitaran kera Mikan faijan BMW:n kyytiin, ja kappaleen aikana Anssi ja Tuomas antavat taas kitaroiden keskustella keskenään Tuomaksen yrittäessä kopioida Anssin kuvioita mahdollisimman tarkasti ja Anssin heittäessä lopulta kehiin sellaisen haasteen, josta Tuomas ei aivan kunnialla selviäkään. Miehet kättelevät ja Bemari rullaa matkansa loppuun asti. Kitaristit jatkavat keskenään outron soittamista toisilleen hymyillen, vaikka muu bändi luopuu jo soittimistaan ja alkaa hiippailla kohti keskilavaa loppukumarrusta varten. Ville potkaisee mennessään vielä symbaaliaan merkiksi siitä, että rumpalin työrupeama on tältä illalta ohi, vaikka kitaristeilla olisi vielä jokunen nuotti jäljellä.

Loppukumarrus, bändin esittely uudelleen aplodien saattelemana (ja tällä kertaa on Villen vuoro vaihtaa paikkaa rivissä ja tulla mainituksi kahteen kertaan), ja Anssi astuu lavan reunalle kättelemään katselijoita muiden muusikoiden siirtyessä ensin bäkkärin puolelle ja sitten ryhtyessä roudaamaan.

Upouudet kirjat polttelevat käsissämme ja niihin onnistutaan kerjäämään nimmarit koko bändiltä, kun he kaikki malttavat roudauksen kesken kukin vuorollaan keskeyttää varsinaiset hommansa ja tulla nimikoimaan eteensä työnnettyjä aukeamia. Ville toimii ”kuka on saanut iloisimman kaverikuvan Antin kanssa” -kilpailun tuomarina ja hämmentyneelle Antille mennään esittelemään lopputulosta ja kertomaan, että kilpailijoiden yhteisestä päätöksestä pääpalkintona on se, että voittaja saa suukon häneltä. Antti luonnollisestikin palkitsee parhaassa kuvassa esiintyneen fanin oikein hartaasti.

Kaiken tämän hyörinän keskellä lavalta rahvaan pariin laskeutunut Anssi pitää hoviaan jokaisen paikalla olijan tullessa juttelemaan, kättelemään, halaamaan, pyytämään nimmaria, ottamaan kaverikuvaa tai tuodessa pieniä lahjomuksia. Musaklubin henkilökunta yrittää selvästi saada yleisön jo poistumaan laittamalla taustamusiikin (pääosin hyviä biisejä, onneksi) tarpeettoman kovalle, mutta tällä kertaa me pysymme sinnikkäästi paikalla aina valomerkkiin asti, koska meillä on vielä niin paljon juteltavaa keskenämme. Lopulta iltaa ei voi enää venyttää pidemmälle (ja Anssikin on jo poistunut takahuoneen suuntaan), joten halaamme haikeasti toisiamme hyvästiksi ja lähdemme itse kukin kokeilemaan, miten keikkatauko mahtaa lähteä käyntiin.

Settilista

Suuria kuvioita
Milla
Kaksi sisarta
Puistossa
Levyhylly pelastaa
Levoton tyttö
Kitarabattle
Karhun elämää
Mä haluun viihdyttää (Kikka, Iso biisi)
2080-luvulla (Sanni)
Petri Ruusunen
Musta tuntuu multa
Karhusaari
Nostalgiaa
1972
Nummela
—
Rappiolla (Hassisen kone, Iso biisi)
Kuolleen miehen kitara
Mikan faijan BMW

Kolmena peräkkäisenä iltana tuli oltua kolmella Anssi Kelan keikalla: Ensin soolokeikat Turussa ja Nummelassa, ja sitten tämä bändikeikka Lahdessa. Kolme hyvin eri luonteista keikkaa, kolme hauskaa keikkaretkeä kavereiden kanssa ajellessa ja kolme keskenään aika erilaista settilistaa. Kolmen illan aikana taisi tulla kuultua peräti 32 eri kappaletta, ja lisäksi vielä Nummelassa pätkät parista lainabiisistä. Tämä homma ilman muuta kannatti, koska nyt voi lähteä hyvin mielin kohti ankaraa talvea ja keikkataukoa, näillä nyt muistiin ja keikkarapsoihin tallennetuilla onnellisilla kokemuksilla pötkitään kyllä pitkälle.

Tai no paskat tässä mitään keikkataukoa tule, viimeistään torstaina mä olen menossa taas keikalle, vaikka se ei tietenkään ole Anssin keikka. Kyllä elävä musiikki vaan on parasta! Menkää te muutkin tarpeeksi keikoille, niin aika kuluu nopeammin eikä koko aikaa tarvitse laskea, kuinka monta päivää on seuraavaan annokseen Anssia, kuinka monta pitkää viikkoa täytyy oottaa.