09.05.2001 HELSINKI, Tavastia

Veren punnitsemisen paikka. Esiintyminen Tavastialla ei koskaan ole ”vain yksi keikka elämän suurella rundilla” – tähän liittyy aina normaalia enemmän latausta. Nytkin takahuoneeseen tihkuu ennen H-hetkeä tietoa, että yleisön joukossa on varsin edustava otos suomalaisen rockin ”Kuka on kukin?” -kirjan henkilögalleriasta. Astuessani lavalle tuumaan, että toivottavasti he eivät tänä iltana joudu todistamaan Hindenburgin tuhoa… 

Ensimmäinen havainto: Joku on lätrännyt oluen kanssa juuri siinä pisteessä missä minun pitäisi seistä. Kumipohjaiset jalkineeni tarraavat tahmeaan tahraan ja minä rimpuilen koko keikan kuin kärpäspaperissa. Muutama ensimmäinen biisi meneekin ilmiötä ihmetellessä. 

Toinen havainto: Kauko Röyhkä saapuu etuvasemmalle tarkkailemaan. Katsoo puoli biisiä, kääntyy kannoillaan ja lähtee. 

Kolmas havainto: Kukaan muu ei lähde mihinkään. Tavallisestihan Tavastialla käy keikan aikana jatkuva liikenne baarin ja salin välillä. Ei tänä iltana. Viitisensataa ihmistä seisoo kuin lattiaan naulittuna paikallaan ja kuuntelee. Nehän taitavat tykätä tästä! 

Alkukeikka menee jonkinlaisessa kohmeessa. Oma tunnelmani on jäykähkö, mutta vapautuu soittaessamme Laulu petetyille -kappaletta. Minä sytyn aina soittaessani tätä biisiä – kerrassaan kuninkaallista livemateriaalia! Loppusettiin onkin sijoitettu pelkkiä hittibiisejä ja kansa hurraa. 

Tulee encoreiden aika. Ville ja Jani, armoitetut lyömäsoitintaiteilijamme, palaavat lauteille esittämään elämää suuremman, kahden rumpalin rumpusoolon. Takahuoneessa jäljelle jääneelle yhtyeelle maistuu nauru lavalta kantautuessa minuutin verran ääntä, joka muistuttaa erehdyttävästi muutaman perunasäkillisen kumoamista rumpujen päälle. Rumpusoolon lopulta kaaduttua omaan mahdottomuuteensa, ohjelmassa seuraa Rva Ruusunen -kappaleen kantaesitys. Biisiä ei ole koskaan soitettu livenä – eikä oikeastaan treeneissäkään. Eilisissä viimeistelyharjoituksissa sitä soitettiin kertaalleen puoleen väliin saakka ja todettiin, että kyllä se varmaankin siitä. Nyt seisomme odottavan yleisön edessä kiusallisen tietoisina siitä, että kellään meistä ei itse asiassa ole harmainta aavistustakaan siitä, miten tämä pitäisi viedä loppuun asti… 

Mutta siitä tuleekin nerokasta! Jotenkin olemme täydellisesti samalla taajuudella ja Rva Ruususesta kuullaan Tavastialla dynaaminen tulkinta. Biisi kasvaa loppuaan kohden viimeisen säkeistön hipoessa jo raivokkuutta! Harjoittelemattomuus kostautuu vasta viimeisessä soinnussa: minä lyön viimeiselle iskulle A7:n, Anna valitsee E-mollin (on tietysti oikeassa…) ja Antti arpoo jostain näiden väliltä. Tämä on elävää musiikkia! 

Okei, jengi! Okei, Tavastia!