21.04.2006 SALO, Kulttuurikeskus Kiva

Olen huomannut kirjoittavani näissä keikkaraporteissa mieluummin kaikesta muusta kuin itse keikasta. Edellisissä raporteissani olen käsitellyt mm. ruokailua tien päällä, Vapaa pudotus –kilpailua, Kellyn sairaalareissuja, irtoviiksiä, mäkihyppyä, curlingia, Saaran elintapoja – kaikkea, mitä tapahtuu keikan ympärillä. Itse esiintyminen tulee monasti kuitattua hyvinkin lakonisesti: ”Keikka alkaa. Keikka päättyy.”

Ongelma on siinä, etten tiedä mitä keikoista pitäisi kirjoittaa. Tai paremminkin niin, että miten niistä voisi kirjoittaa kiinnostavasti. En nimittäin usko, että kovinkaan moni lukija riemastuisi jos kävisin näillä sivuilla jokaisen keikan jälkeen biisilistan läpi ja kommentoisin, että ”tuo meni huonosti, mutta tuo vielä huonommin”. Tällä kertaa ajattelin kuitenkin tehdä juuri näin. Salon keikasta on tätä kirjoittaessa vierähtänyt jo yli kaksi viikkoa, mutta yritän biisilistan avulla meditoida itseni takaisin Kulttuurikeskus Kivan lavalle…

SOUNDCHECK

Kitaravahvistimeni syttyy palamaan! Yli viisikymmenvuotiaasta Fender Deluxesta ei kuulu mitään, mutta pyrotekninen esitys on sitäkin näyttävämpi: lava täyttyy kitkeränhajuisesta savusta. Keikan alkuun on puolisen tuntia. Mikä neuvoksi?

Andy soittaa muutaman puhelun ja onnistuu lopulta yhyttämään paikallisen kitaristin, jolta saa vahvistimen lainaksi muutamaa pääsylippua vastaan. Kuulostaa kohtuulliselta tarjoukselta, joten Andy säntää matkaan.

Jatkamme soundcheckiä ilman kitaraani. Kulttuurikeskus Kiva on akustisesti kamala paikka: teatteri, jonka jokainen seinä on paljasta kiveä. Ame sanoo, ettei muista milloin viimeksi olisi miksannut näin vaikeissa olosuhteissa. Hän myös mainitsee, että tästä ei kunnian fogeli sjungaa.

Yleisön pitäisi jo päästä sisään, mutta lavalla ei ole vieläkään kitaravahvistinta. Odotan jännityksellä Andya, ja sieltä hän saapuukin – raahaten valtavaa Marshallin settiä! Kyseinen vahvistin on mahdollisimman kaukana omasta pienestä Fenderistäni, mutta ei se mitään. Soitetaan tänään ilmeisesti vähän hevimmin. Marshallia ei ehditä testaamaan käytännössä lainkaan. Kitara lyödään vain kiinni ja todetaan, että ääntä kuuluu. Kaikulaitteeni nauha on pompannut pois äänipäiltä, mutta Andy ei saa sitä paikalleen, koska häntä ”vituttaa niin paljon, että kädet tärisee”. Omat käteni ovat sen sijaan vakaat kuin kirurgilla ja asetan nauhan kohdalleen. Pari minuuttia keikan alkuun. Yleisö päästetään sisään.

KAATUNEIDEN MUISTOLLE

Järjestäjä on määritellyt tälle keikalle lipulle mielestäni melko rajun hinnan: 25 euroa. Siksi olen päättänyt tarjota lippunsa lunastaneille normaalia enemmän vastinetta rahalleen. En ole enää pitkään aikaan soittanut normaaleilla bändikeikoilla akustista kitaraa. Nyt minulla on kuitenkin Martin mukanani ja aloitan keikan saapumalla estradille yksin kitarani kanssa. Avausnumerona kuullaan Kaatuneiden muistolle, jota olen hyvin harvoin esittänyt akustisesti. En aikanaan uskonut, että kappale voisi ylipäätään toimia pelkän kitaran säestyksellä, kunnes pari vuotta sitten esitin sen eräällä pikkujoulukeikalla yleisön edustajan toivomuksesta ja yllätyin, että tämähän kuulostaakin tällä tavoin hyvältä!

KAUNOTAR JA BASISTI

Soitan tämän seuraavaksi, sillä Kaunottaressa ja Basistissa on tismalleen sama viritys (dropped D) ja capokin samalla nauhalla (2.) kuin edellisessä kappaleessa. Toisinaan ergonomia saattaa siis ohjata biisilistan muodostumista!

HUONEESSA

Uuden levyn kappaleista ainoa, jota ei ole harjoiteltu bändin kanssa. Luultavasti siksi, että keikoilla ei ole ollut varsinaista tarvetta uusille slovareille. Pidän biisistä kuitenkin paljon ja sitä on mukava esittää sopivissa tilanteissa. Tällaiset konserttisalit ovatkin omiaan hiljaisemmalle tulkinnalle. Ihmiset istuvat paikoillaan kuunnellen musiikkia sen sijaan, että keskittyisivät oluen juontiin ja vastakkaiseen sukupuoleen. Tyrin heti ensimmäisessä rivissä ja laulan: ”Aurinko laskee huoneeseen.” Varmaankin aika mittava huone…

KIPINÖITÄ

Jatkan edelleen lavalla yksin, mutta siirryn Saaran pianon ääreen. Saara on minua n. metrin lyhyempi ja kosketinsoittimen teline on luonnollisesti säädetty vastaamaan hänen kehonsa dimensioita. Minä sen sijaan joudun soittamaan sitä luonnonvastaisessa, Notre Damen kellonsoittajaa muistuttavassa asennossa. Musisointi tällä tavoin on lähes kivuliasta ja vaikeuskerrointa lisää se, että sustainpedaalia ei ole kiinnitetty mitenkään lattiaan. Niinpä se liukuu tossuni alla eteenpäin ja joudun aina muutaman tahdin välein kaivelemaan sitä jalallani takaisin esiin. Virhelyöntejä tulee runsaasti, mutta saan kuitenkin rämmittyä kappaleen loppuun. Eipä tämä silti ollut mikään paras versio ikinä.

ÄLÄ MENE POIS

Jatkan uhkarohkeasti pianolla. Tämäkään ei mene virheittä. Pitäisiköhän tätä pianonsoittoa joskus oikein harjoitella?

INSOMNIA

Kutsun bändin lavalle. Jatkamme edelleen rauhallisemman musiikin parissa. Tavoitteena tämänpäiväisen biisilistan rakentamisessa on ollut mahdollisimman suuren dynamiikan saavuttaminen. Keikka aloitetaan hiljaa ja vähitellen melutasoa nostetaan. Tällainen lähestymistapa olisi normaalilla baarikeikalla tuhoontuomittu, mutta konserttisaleissa se voi hyvinkin toimia.

Saan ensimmäistä kertaa sähkökitaran kunnolla käteeni ja pääsen kuuntelemaan miltä se Marshallin kautta kuulostaa. Kummalliselta. Ääni tulee kuin haudan takaa ilman minkäänlaista yläpäätä. Ongelma lienee siinä, että Marshall tarjoaa huomattavasti suuremmat tehot kuin piskuinen Fenderini. Niinpä sieltä tulee ykkösellä suunnilleen yhtä kovaa kuin Fenderistä kympillä. Ja mikäli vahvistinta joutuu soittamaan ykkösellä, niin eihän se soi. En voi kuitenkaan sotkea lavabalanssia vääntämällä yhtäkkiä oman vahvistimeni volumeja kaiken muun yläpuolelle. Pakko mennä näillä jäykkyyksillä.

PUISTOSSA

Emme soita mielestäni vieläkään erityisen kovaa, mutta eturivissä ollut nuorempi tyttö laittaa kädet korvilleen ja poistuu äitinsä kanssa paikalta. Katselen ympärilleni, mutta en näe yleisössä enempää tukittuja korvia. Ihmisillä näyttäisi sen sijaan olevan oikein hauskaa ja porukka taputtaa käsiään rytmikkäästi musiikin tahtiin. Tästä onkin muuten annettava salolaiselle konserttiyleisölle erityinen kunniamaininta: rytmikkäät taputukset nimittäin kohdistuvat oikeaoppisesti tahdin toiselle ja neljännelle iskulle – eivät suomalaiskansalliseen tyyliin ykköselle ja kolmoselle, mikä on vain omiaan murhaamaan kaikenlaisen grooven ja meiningin. Hyvä Salo!

KARHUN ELÄMÄÄ JA KARHUSAARI

En keksi näistä kappaleista mitään kommentoitavaa, joten kerron sen sijaan mitä nautin tänään päivälliseksi:

Valmistin kattilassa Ricotta e spinaci –raviolia. Paistoin paistinpannulla pieniksi kuutioiksi pilkottua, marinoitua tofua (jonka maustoin paistamisen lopuksi soijakastikkeella), aurinkokuivattua tomaattia ja paprikaa. Lisäsin pannuun Stockmannin Romana –tomaatti- ja rucolakastiketta, juustoraastetta (Mustaleima Emmental), ruokakermaa ja tuoretta basilikaa. Maustoin timjamilla. Lisäsin raviolit kastikkeeseen ja heitin lopuksi sekaan puolitettuja kirsikkatomaatteja. Höyläsin lautasella valmiin annoksen päälle parmesania ja koristelin tuoreella rucolalla.

RAKKAUS ON MURHAA

Vahva livebiisi, mutta vaatii toimiakseen vastaanottavaisen yleisön. Menee baarikeikkojen hulinassa monasti vähän harakoille, eikä ole sitä varten enää kuulunut avauskokoonpanoon. Toimii kuitenkin Salossa mainiosti.

MILLA

Idioottivarma kappale. Lopukkeessa tulkitsemme pätkän Iron Maidenin The Trooperia. Tässä vaiheessa tämänkin keikan melutaso alkaa jo olla normaalilla tasolla ja meininki on muutenkin vahvassa nosteessa. Alkaa olla sellainen fiilis, että tästähän tulee erinomainen keikka!

TÄHTILAULU

Tähtilaulu otettiin ohjelmistoon kolme viikkoa sitten Tampereella Antin erehdyttyä hyräilemään sitä matkalla keikkabussissa. Biisiä ei oltu tuolloin soitettu kertaakaan bändin kanssa ja ensiesitys olikin kieltämättä melko kömpelö. Rauman keikan soundcheckissä Tähtilaulua hieman soviteltiin ja nyt se alkaa jo kuulostaa lähes musiikilta.

KAKSI SISARTA

Tasaisen varma ja yleisöönmenevä laulu. Kahta sisarta on bändin kanssa soitettu ehkä enemmän kuin mitään muuta kappaletta, johtuen siitä, että se vedetään lähes aina soundcheckissä. Satuin kuulemaan biisin joitakin aikoja sitten radiosta, enkä ollut tunnistaa sitä – kuulosti niin erilaiselta verrattuna keikkaversioon. Livenä ainakin tempo on huomattavasti reimampi kuin levyllä.

NUMMELA

Kelly aloittaa intron ja Andy tuo minulle huuliharpun. Alan puhaltaa Nummelan tunnusmelodiaa ja huomaan, että kylläpä kuulostaa kamalalta. Andy antoi väärän harpun. Elehdin lavan reunalle, että äkkiä oikeaa huuliharppua tänne päin! Andy penkoo kuumeisesti laatikkoa, jossa säilytän harppujani, mutta ei löydä millään sitä oikeaa. Etsimisessä menee hyvän aikaa, mutta lopulta saan haluamani ja kappale pääsee käyntiin.

Nummelasta on kevään keikoilla esitetty päivitettyä, hieman rokkaavampaa versiota. Nyt Kelly kuitenkin aloittaa biisin vanhaan tyyliin hiljaisesti suditellen. Kuulostaapa omituiselta! Uuteen versioon verrattuna tuntuu, kuin laulu ei lähtisi lainkaan lentoon. Yleisö palkitsee meidät kuitenkin runsailla aplodeilla poistuessamme lavalta hetkeksi takahuoneeseen.

HARHAA

Palatessani lavalle minulla on yleisölle tuliaisia: iso terttu viinirypäleitä, jonka pistän eturivistä kiertämään. Yleisön (tai ainakin osan siitä) pistäessä suuta makeaksi, siirrymme myös musiikillisesti harvinaisemman herkun pariin: Harhaa. Luotettavien todistajanlausuntojen mukaan tämän kappaleen edellisestä julkisesta esittämisestä on kulunut 2,5 vuotta. Päätös Harhaan liittämisestä biisilistaan tehtiin juuri ennen surullisen kuuluisaa soundcheckiä, jossa teos ehdittiin palauttaa mieleen soittamalla se kertaalleen läpi. Sekoilen keikalla ensimmäisen säkeistön sanoissa pahemman kerran, mutta muutenhan Harhaa kuulostaa itse asiassa melko kuninkaalliselta! Lurittelen pitkässä loppusoolossa itämaisia skaaloja, joista varmaan itse Ritchie Blackmorekin voisi olla ylpeä. Olipa kivaa soittaa tämä pitkästä aikaa!

MIKAN FAIJAN BMW

Tästä biisistä ei ole minkäänlaisia muistikuvia, joten voisin käyttää tämän tilan puhumalla Hälsans Kök –soijanakeista ylistävään sävyyn: kyseessä on loistava valmiste, jota löytää hyvin varustettujen ruokakauppojen pakastealtaista. Se korvaa mainiosti oikean makkaran esim. grillatessa tai nakkikastikkeessa. Sen voi myös hienontaa ja paistaa, jolloin lopputulos muistuttaa hämmästyttävän paljon jauhelihaa – suosittelen kokeiltavaksi vaikkapa makaronilaatikkoon. Mahtava tuote, ja mikä parasta: ei sisällä lainkaan kuollutta eläintä! 

1972

Yleisö lyö rytmikkäästi käsiään yhteen. Tunnelma on tässä vaiheessa katossa. Kitarasoolon aikana äkkään eturivissä sen korviaan pidelleen tytön tyhjäksi jättämän tuolin ja hyppään sille soittamaan. Enpä ole ennen seurannut eturivistä omaa keikkaani!

Biisin loputtua aloitan vielä kerran kertosäkeistön ja yritän saada bändin liittymään soittoon. Karisalmi ottaa kasvoilleen ilmeen, joka tulevaisuuden ensyklopedioissa liitetään kuvana sanan ”noilea” yhteyteen, eikä ala soittaa.

JENNIFER ANISTON

Biisilistamme päättyi 1972:een ja olisi aika poistua lavalta. Yleisö kuitenkin aplodeeraa raivokkaasti ja tuumaamme, että täällä puhaltelee sen verran hyviä vastaisia, että eiköhän hyppyä pystytä näissä olosuhteissa venyttämään lähes havutukselle saakka. Pidämme pikaisen bändipalaverin ja päätämme soittaa Jennifer Anistonin. Tyhjennän taskuni lavalle. Ville äkkää epämääräisestä kolikoiden, muovikorttien ja avainten muodostamasta läjästä setelin ja käy poimimassa sen taskuunsa. Kitarani on niin pahasti epävireessä, että Antti piiloutuu bassokaiuttimensa taakse ja ilmoittaa, ettei tule esiin ennen kuin olen vaihtanut kitaraa. Houkutus soittaa epävireisellä kitaralla on suuri, mutta Andy tuo minulle viritetyn kitaran ja Karisalmi mönkii takaisin ihmisten ilmoille.

KISSANPÄIVÄT

Kevään keikoilla on otettu tavaksi soittaa silloin tällöin ns. jokeribiisi. Tämä tarkoittaa sitä, että Andy tai Tero toimittaa lavalle nipun suljettuja kirjekuoria, jotka sisältävät harvemmin soitettujen kappaleiden nimiä. Olen pannut keikan aikana merkille, että yleisön joukosta on jo ennen keikkaa toimitettu jalkoihini kuori, jonka päällä lukee ”Jokeri”. Päätän vihdoin avata kuoren. Sisällä on lappu, jossa lukee muutamia biisejä: Harhaa, Karhun elämää, The River… Nämähän on jo soitettu! (Paitsi The River, joka ei muutenkaan ole erityisen realistinen toive.) Tilaan Andylta uuden kuoren: Kaunotar ja Basisti – tämäkin on jo vedetty! Kolmas kuori tuottaa vihdoin toivotun saaliin: Kissanpäivät.

RVA RUUSUNEN

Kissanpäivien jälkeen kiittelen vuolaasti yleisöä hienosta keikasta ja marssimme takahuoneeseen. Saliin sytytetään valot. Kuuntelemme, että yleisö ei lakkaa taputtamasta! Ihmettelemme hetken tilannetta ja toteamme sitten, että ei kai tässä auta muukaan kuin mennä tuonne takaisin. Eihän meillä tässä parempaakaan tekemistä ole – eikä näköjään näytä olevan yleisölläkään. Palaamme takaisin esittämään nasevan version Rva Ruususesta.

PAREMPI MIES

Ruususen jälkeen ilmoitan soittavamme vielä yhden kappaleen – ja se on sitten ehdottomasti illan viimeinen. Jotain rajaa sentään: oikean käteni etu- ja keskisormet ovat verillä, lisäksi olen onnistunut hakkaamaan saman käden kämmensyrjään ikävän palkeenkielen. Pidämme taas bändipalaverin. Haluaisin soittaa lopuksi Suuria kuvioita, mutta muut haluavat esittää edelliseltä albumilta julkaisematta jääneen Parempi mies –biisin. Demokratiassa yksilö jyrätään ja lopetamme kerrassaan mainion keikan Parempaan mieheen. Esiintyminen kesti lopulta muutamaa minuuttia vaille kaksi tuntia. Pisin koskaan soittamamme keikka.

LOPPULAUSUNTO

Jos tämä kaikki pitäisi summata nopeasti ja tiivistää pähkinänkuoreen, niin toteaisin, että Salon Kulttuurikeskus Kivan esiintymisemme oli varmaankin kaikkien aikojen paras konserttisalikeikkamme. Edellinen vertailukohta löytyy viime syksyltä Vantaan Martinus-salista ja ainakin siihen verrattuna allekirjoittanut yhtyeineen oli nyt kuin toiselta planeetalta. Miinuspuolia olivat Kivan vähemmän otollinen akustiikka ja vahvistimen kärähtäminen, joka sotki lainavahvistimen muodossa kitarasoundini. Näistä miinuksista huolimatta saldo jäi reilusti plussan puolelle – loistokeikka!