26.11.2005 PORI, Club 19

Tästä tämä taas alkaa. Edellinen esiintymisemme Vantaan Martinus-salissa ei vielä oikein tuntunut oikealta keikalta, mutta heti kun nousemme räntäsateessa keikkabussiin ja Ketonen kajauttaa haisevan fanfaarin, tiedämme olevamme oikealla asialla. Tämä se vasta on elämää! Saara tuo bussiin tuliaisia: muille matkustajille punaviiniä ja Jaloviinaa sekä allekirjoittaneelle Dr. Pepperiä. Kuljettajana toimiva Ame valpastuu välittömästi: ”Haistanko minä täällä Jaloviinaa?” Mainittakoon pullon korkin olevan vielä tässä vaiheessa visusti kiinni.

Kuvassa Saara matkustaa autuaan tietämättömänä selkänsä takana vaanivasta Twin Peaksin Bobista.

Omaa matkantekoani varjostaa Poria lähestyttäessä lähes raamatulliset mittasuhteet saava fyysinen tarve. Saapuessamme lopulta hotelliin, en tuhlaa aikaa, vaan rynnistän välittömästi aulan miestenhuoneeseen. Päätän osallistua bändissämme käytyyn ”Vapaa pudotus” -nimiseen kilpailuun. Tässä lajissahan kilpailija antaa ns. luonnon kutsua sekuntikellon kanssa – mitä pidempään lorotus kestää, sen parempi. Kelloni pysähtyy aikaan 1.55.7. Syöksyn ulos kopista kuin Kimmo Kinnunen Tokion MM-heittonsa jälkeen.

Soundcheckissä pääsen vihdoin kokeilemaan ensi kertaa tositoimissa pari viikkoa aikaisemmin ostamaani Gretsch Nashville -kitaraa. Kitara kuulostaa oikein hyvältä, mutta vaatii vielä pientä säätöä: molemmat e-kielet sekä h-kieli eivät kestä oikean käteni työskentelyä, vaan pomppivat jatkuvasti pois tallalta. Päätän ongelmasta huolimatta käyttää kitaraa illan keikalla.

Kelly kunnostautuu jälleen tyrimisrintamalla: hän työntää korvakuulokkeensa niin syvälle, että vetäessään sen pois, kuulokkeen vaahtomuoviosa jää korvaan jumiin. Sitä yritetään miehissä naarata korvakäytävästä, mutta mikään ei auta ja Ketonen joutuukin lopulta suunnistamaan häntä koipien välissä terveyskeskukseen. Kaksi keikkaa, kaksi sairaalareissua – lupaava alku uudelle keikkakaudelle. Kaverihan on liikkuva loukkaantumisriski!

Odotellessamme keikan alkua, muistelemme Karisalmen kanssa hotellihuoneessamme Big Lebowski elokuvaa. Olemme kumpikin nähneet sen varmaankin kymmenkunta kertaa ja riehaannummekin lopulta huudahtelemaan elokuvan vuorosanoja, imitoimaan sen eri hahmoja ja hyräilemään siinä kuultavia kappaleita. Päätämme lopuksi, että jokaisessa leffan hahmossa olisi ainesta omaan elokuvaansa ja että kyseessä on kiistatta maailman kaikkien aikojen paras filmi.

Valumme puolilta öin keikkapaikalle. Toteamme heti kärkeen porilaisten vähyyden: Club 19 vetää parhaimmillaan kolmisensataa ihmistä ja salissa näyttäisi nyt olevan alle puolet siitä. Ei se mitään; painumme lavalle ja roiskaisemme keikan, jonka vertaista hyvyydessä täytyykin hakea pitkän ajan takaa. Martinus-salin keikkaan ei kukaan meistä ollut erityisen tyytyväinen, mutta nyt meininki on täysin toinen. Ennen encoreita Antti summaa yhtyeen fiilikset vaahtoamalla, että keikkahan on ”ihan perkeleen hyvä!” Omasta mielestäni esityksessä olikin juuri sopivassa suhteessa sekä ammattitaitoa että tunarointia ja luovaa hulluutta – lopputuloksena erinomainen keikka. Niinpä keikan jälkeen takahuoneessa nauru maittaa kaikille.

Kuvassa Ame, Porin oma poika. (Huom. Ame ei huhuista huolimatta ole alunperin rumpali – hän on ollut alunperin lapsi.)

Jatkamme keikkapaikalta paikalliselle grillille saalistamaan iltapalaa. Eräs natiivi avautuu Antille grillijonossa ja toteaa, että hän ei kyllä jaksaisi katsella Anssi Kelaa kolmeakymmentä sekuntia kauempaa. Karisalmi virkahtaa ykskantaan olevansa miehen kanssa asiasta tismalleen samaa mieltä. Rähinää ei siis saada aikaiseksi ja poistumme Villen ja Kellyn huoneeseen muistelemaan menneitä keikkareissuja. Aamuseitsemään jatkuvien muisteloiden summa summarum taitaa olla se, että onhan tässä tullut nähtyä yhtä sun toista.


Muutaman tunnin unen jälkeen herään Antin puheeseen, joka ei tule hänen suustaan. Huomautan, että huoneessa tuoksuu melko vahvasti adventilta. Pohdimme hetken aikaa tämän kaiken perimmäistä mielekkyyttä, mutta lähdemme kuitenkin aamiaiselle.

Paluumatkalla saamme päähämme tehdä Dion Holy Diver -kappaleesta käännöksen foneettisin perustein – eli teksti käännetään siten, että sanat kuulostavat suomeksi mahdollisimman samalta kuin englanniksikin. Biisin nimeksi tulee näin ollen jokseenkin epämääräinen Soulipaimen – väännämme siis aihiosta tanakkaa gospelia.

Huomaamme, että oikeastaan ainoa mikä nyt harmittaa on se, että keikkoja ei ole tällä kertaa tämän enempää. Näitähän olisi kiva tehdä huomattavasti enemmänkin…

Tämä oli alkuperäinen ehdotus Rakkaus on murhaa -albumin kansikuvaksi.