28.09.2001 PORVOO, Nevada

Tämä oli joko paras tai huonoin keikkamme. En vielä tiedä kumpaan suuntaan lopulta kallistun mutta tiedän, että ainakaan tämä ei hevin unohdu…

Antti on jo varsin iloinen veikko poimiessamme hänet muutamat rommitotit kumonneena kyytiimme. Porvooseen saavuttuamme basistimme huolehtii nestetankkauksesta nauttien pokerin peluun lomassa takahuoneeseen tuodun Jägermeister –pullon antimista. Loppuunmyydyn keikan tullen Karisalmen ponnistus onkin kohdallaan ja piskuisella Nevadan lavalla huojuu hilpeä pilailija. Soittaessani huuliharppua minuun ravistetaan basistin toimesta vibraattoa ja Antin edessä olevasta kosketinsoittimesta kuullaan illan aikana melkoisen hassuja ääniä. Lisäksi hän syöksähtelee ympäri lavaa törmäillen rajusti kaikkiin tiellensä sattuviin; esim. viattomiin levylaulajiin.

Samaan aikaan myös rumpalit rakentavat soolouraa. Kompit ontuvat ja katsoessani taakseni huomaan rytmiveljesten haistelevan soiton lomassa kapuloitaan nauraen itsensä tärviölle. Typerykset…

Keikka tulee kaikesta huolimatta hoidettua lähes säällisesti. Selviydymme varsinaisesta setistä ja siirrymme encore -ohjelmiston pariin. Rva Ruususta on soitettu osapuilleen puoleen väliin kun taustalta kuuluu rysähdys ja kitarani häviää kuuluvista. Kääntyessäni ihmettelemään tapahtunutta, minua odottaa traaginen näky: kitaravahvistimeni ja Kellyn rummut ovat kaatuneet. Hävityksen keskellä makaa pitkin pituuttaan bassotaiteilija Karisalmi instrumentteineen. Rva Ruusunen jää torsoksi enkä minä tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Päätän nauraa makeasti.

Ihmeen kaupalla saamme vielä rivimme kasaan ja soitetuksi jotain melkein musiikilta kuulostavaa. Keikan jälkeen takahuoneessa kaatajabasisti kiistää jyrkästi vastuunsa tapahtuneeseen – lava kun oli yksinkertaisesti hänen kaliiberinsa taiteilijalle liian pieni! Porvoolaisille haluan välittää kiitokseni ja pahoitteluni. Ainakin saitte nähdäksenne ainutlaatuisen esityksen, joka ei toivottavasti koskaan enää toistu.