30.04.2001 TAMPERE, Syssyn sulkis

Tehtävä haalarihelvetissä.

Tiedossa on ensimmäinen bändin kanssa tehtävä täysímittainen keikka. Settiä harjoitellaan kuumeisesti esiintymistä edeltävänä päivänä ja kaikki tuntuisi olevan kunnossa. Otetaan suunta kohti Tamperetta, tuota legendaarista Ransu-koiran kotikaupunkia. Bassotaiteilija Antti ”Kärkkäri” Karisalmen divarista hankkiman ”Sotilashuumoria” -kirjan dadaistisen militantti antihuumori jaksaa naurattaa melkein koko matkan.

Keikkapaikan näkeminen seisauttaa veret. Vihdoinkin meille selviää, mistä keikkapaikan omituinen ”Syssyn sulkis” -nimi tulee: kyseessä on kolossaalinen sulkapallohalli! Kymmenen sekunnin jälkikaiku! Soundcheck on karu – toteamme vain, ettei mistään saa mitään selvää. Meitä lohduttaa tieto siitä, että tilaisuus on kuulemma loppuunmyyty ja keikan aikana salissa pitäisi olla toista tuhatta teekkaria haalareissaan. Noin monen haalarin luulisi jo demppaavankin tilaa jonkun verran…

Sitten hotelliin tappamaan aikaa. Esiintymisajaksi on järjestäjien taholta määritelty masentava 02.15. Yhtyeen naiskiintiön täyttävä Anna Kuoppamäki on ratkaissut pitkän odotusajan ongelmat ihailtavan käytännöllisesti: hän poistuu tamperelaiseen studioon äänittämään lauluosuuksiaan suomihiphoppari Ezkimon biisiin. Me muut perustamme hotelliin kisastudion ja ryhdymme jännittämään Suomi – Japani -jääkiekko-ottelua. Melko nopeasti osoittautuu, että pelin seuraaminen tarjoaa saman luokan viihdettä kuin Paavo Väyrysen kirjallinen tuotanto. Kanava vaihtuukin loppuillan ajaksi paikallisen tv-aseman jonkinlaisen tieteellisen mittalaitteen/analysaattorin piirtämään käyrään. Epäilemme käyrän esittävän Pate Mustajärven maksan toimintaa – selkeä vappupiikki on havaittavissa!

Synkin hetki koetaan useamman tunnin odottelun jälkeen, kun Antti katsoo kelloaan huudahtaen ilahtuneena: ”Enää kolme tuntia keikkaan!”

Viimeiset kaksi tuntia käytän listaamalla paperille Yhdysvaltojen osavaltioita. Muistan kaikkiaan 45…

Vihdoin seisomme lavalla! Halli on todellakin täynnä tupsulakkeja ja haalareita. Juhlakansan tunnelma vaikuttaa olevan korkealla ja saamme innostuneen vastaanoton. Valitettavasti vain lämpiminkään vastaanotto ei vaikuta lavasoundiin, joka on edelleen, yhtyeemme lentävää lausetta lainatakseni, from accordion. Minkäänlaisesta soittamisen ilosta on turha puhua hallin kaiun hämmentäessä soundin suureksi, globaaliksi puuroksi. Välillä vilkaisen oikealle, että tuossahan tuo Anna näyttää soittavan ja laulavan. Mitään ei vain kuulu. Erittäin epävarma olo…

Keikan jälkeen pidämme palaverin ja toteamme, että hallin akustiikka oli ainutlaatuisen vaikea. Tämän orkesterin yhteenlasketun keikkakokemuksen summaamiseen vaaditaan neljä numeroa, eikä kukaan meistä muista koskaan soittaneensa yhtä sotkuisilla lavasoundeilla. Ja kun tästä kerran selvittiin hengissä, niin sitten selvitään mistä vaan! Vedimme näissäkin olosuhteissa onnistuneen keikan – ainakin yleisö tuntui pitävän näkemästään ja kuulemastaan. Antti raportoi jopa nähneensä liikutuksesta itkeviä tyttöjä Nummela -biisin aikana… Taisimme kaikki olla tällä ensimmäisellä keikallamme vielä hiukan hermostuneita, mutta tämän jälkeen ei enää tarvitse ujostella mitään! Olemme osoittaneet olevamme selviytyjiä!