1.-2.9.2006 Ahvenisto

Perjantai:

Vetäessäni kypärää päähäni tunnen itseni hieman epävarmaksi. Aika-ajo alkaa hetken päästä eivätkä tänään ajetut harjoitukset ole sujuneet niin hyvin kuin olisin toivonut. Ongelmana on se, etten tahdo saada autoa kääntymään haluamallani tavalla Ahveniston suolenkin kimuranteissa kurveissa. Harjoitusten alussa takapään pito oli olematon ja auto pyrki mutkista ulos rallityylisesti kahva edellä. Säädimme harjoitusten kuluessa taakse lisää pitoa ja kurvien ulostulot paranivatkin, mutta nyt etupää on niin jäykkä, ettei auto tahdo kääntyä mutkiin sisään. Mentiin siis ojasta allikkoon, eivätkä harjoituksissa ajamani ajat ole olleet lähelläkään odottamaani tasoa.

Harjoitteluun ja säätämiseen varattu aika on nyt kuitenkin loppu ja näillä jäykkyyksillä on vain mentävä. Turvavyöni kiristetään, käynnistän moottorin ja kaasutan varikolta radalle. Huomaan heti tehneeni pahan virheen.

Sain edellisissä kisoissa käyttööni uuden kypärän, jota olisi tarkoitus käyttää täällä Ahvenistollakin. Nuukana miehenä vedin kuitenkin näihin aika-ajoihin päähäni vanhan kypäräni ajatellen, että säästän uutta vain kilpailuihin. Vanhan kypärän visiiri tuo mieleen Bagdadin infrastruktuurin: se on täynnä naarmuja ja kiveniskeymiä. (Kimi Räikkönen oli seuraamassa harjoituksia ja kiinnitti huomiota nimenomaan ruotoiseen visiiriini. Pohdiskeli, että eipähän ajaessa ainakaan pelota niin paljon, kun ei näe mitään…) Nyt kuuden aikaan illalla aurinko on tullut esiin pilvien takaa jo loimottaa silmiin niin matalalta, etten näe naarmuisen visiirini takaa yhtään mitään. Kaasuttaessani ylös Ahveniston nyppylää totean vain, että onneksi sentään muistan ulkoa mihin suuntaan nämä mutkat suurin piirtein kääntyvät.

Toisella kierroksella samaisella nyppylällä odottaa yllätys: keltaiset liput liehuvat vimmatusti ja keskellä rataa on poikittain virolaisen Kristo Ebrasin auto. Kuljettaja on hylännyt ajokkinsa. Ajattelen, että järjestäjät varmaankin siirtävät auton välittömästi radan sivuun. Mutta seuraavalla kierroksella se nököttää edelleen keskellä baanaa, todella hurjassa paikassa. Vastavalo on tässä paikassa pahimmillaan eikä radalla olevaa autoa edes huomaa, ennen kuin on aivan kohdalla. Arvelen, että sessio varmaankin keskeytetään hetkeksi auton siirtämistä varten ja ajan varikolle ihmettelemään tilannetta.

Mekaanikot kuitenkin usuttavat takaisin radalle: autoa ei siirretä mihinkään ja aika-ajot jatkuvat! Uskomatonta. Ei tässä sitten auta muu kuin mennä reikä päässä nyppylälle ja yrittää pitää mielessä, että keskellä mäkeä on poikittain auto, jota ei kunnolla näe. Vain pieni lipsahdus tai poikkeama ajolinjassa tietää osumaa kahdensadan vauhdissa. Laskeva aurinko lisää muutenkin vaikeuskerrointa. Radalla on nyppylän lisäksi pari muutakin mutkaa joihin tulen täysin sokkona: jarrutuspaikat perustuvat lähinnä valistuneisiin arvauksiin. Joihinkin kaarteisiin huomaan jarruttaneeni liian aikaisin, toisiin taas liian myöhään. Saan vain yhdeltä kierrokselta vähän kelvollisemman ajan ja ruutulipun heiluessa aika-ajon päättymisen merkiksi toivon sen riittävän. Noustessani Parc Ferméssa autosta kuulen ajaneeni paalulle.

Tulos oli siis hyvä, mutta auton ajettavuus ei edelleenkään tyydytä. Nopeat mutkat menevät hyvin ja auto käyttäytyy niissä tasapainoisesti. Hitaat muodostavat sen sijaan suuren ongelman. Varsinkin radan viimeinen (ja kaikista hitain) kaarre, josta pitäisi saada hyvä vauhti pitkälle pääsuoralle. Autoni taittuu tuohon mutkaan sulavasti kuin ratakisko ja menetän pelkästään tämän yhden kaarteen ulostulossa useita sekunnin kymmenyksiä tiimikaveriini verrattuna.

Lauantai:

Saavun rata-alueelle otsa rypyssä. Yön aikana on satanut vettä ja tuntia ennen ensimmäistä lähtöä rata on edelleen märkä. Vallitsee eniten inhoamani välikeli. Lisää vettä ei kuitenkaan enää tule ja ennen meidän kilpailuamme ajetaan vielä Minien lähtö, joten toivottavasti rata ehtii kuivua.

Lämmittelykierroksella kuitenkin selviää, että suurin osa radasta on edelleen kosteana. Ajolinja on sentään kuivunut, mutta heti sen ulkopuolelta asvaltti on märkää. Ohittaa voi siis vain kovalla riskillä. Toivottavasti pystyn lähdössä pitämään ykkössijan, ettei ohituksia tarvitsisi edes tehdä. Onneksi paalupaikka on ajolinjan puolella, eli kuivalla.

Otan kelvollisen lähdön. Startti ei ole läheskään täydellinen, mutta riittävän hyvä: Kakkosruudusta starttaava Jegor Popov jää taakseni ja ensimmäisessä mutkassa totean peileistäni Arto Taimin kampeavan itsensä toiseksi. Taimi aloittaa kilpailut yleensä vahvasti, joten pidän peilejäni tarkasti silmällä. Mutka mutkalta Arton auto kuitenkin käy yhä pienemmäksi, kunnes toisella kierroksella sitä ei näy enää lainkaan. Sen sijaan peileihin ilmestyy Koiviston auto. (Jari ajelee täällä poikkeuksellisesti Marko Mäkilän alkukaudesta käyttämällä mustalla Dallaralla. Koiviston oma valkoinen auto on puolestaan Timo Pitkäniemen alla.) Tullessani kolmatta kertaa radan ensimmäiseen mutkaan, mysteeri Taimin katoamiselle ratkeaa: Arton auto on kaiteessa! Takasiipi lintassa ja renkaat osoittavat mihin sattuu.

Tämähän meni mielenkiintoiseksi. Taimi nimittäin johti sarjaa ennen tätä kilpailua niukalla erolla ennen Koivistoa. Nyt minä johdan kilpailua, Taimi on kaiteessa ja Koivisto tulee perässäni epäilemättä laskukone raksuttaen. Jari näyttää olevan minua hiukan nopeampi, joten pidän itseni kanssa pikaisesti taktisen palaverin: korotanko vauhtiani ja yritän väkisin repiä kaulaa Koivistoon? Vai ajanko varman päälle ja annan hänen ottaa minut kiinni? Rata on edelleen kostea ajolinjan ulkopuolelta. Vastustajani ei ole tyhmä: mikäli hän ottaa minut kiinni, niin ei hän Taimin ollessa poissa pelistä lähde yrittämään riskillä ohitseni, vaan tyytyy kakkostilan pisteisiin ja siirtyy sarjan kärkeen. Minulle riittää siis se, että pidän ajolinjan suljettuna. Saan samalla myös säästettyä renkaita toiseen lähtöön. Jos pidän ykköspaikkani, pääsen starttaamaan siihenkin paalulta – ei ole mitään syytä riehumiseen. Teen päätöksen: pidän pääni kylmänä ja annan parin seuraavan kierroksen aikana Koiviston ajaa itseni kiinni.

Tämä on minulle taas uusi tilanne. Aikaisempiin voittoihini ajoin olemalla takaa-ajaja. Nyt olen asettanut itseni saaliiksi ja paine on aivan erilainen. Koiviston saavuttaessa minut on kilpailua jäljellä vielä seitsemän kierrosta. Seuraavan parin kierroksen aikana kupletin juoni selviää: kuten harjoitusten perusteella pelkäsinkin, olen auttamattoman hidas ja täysin Koiviston jaloissa radan jälkipuoliskon kimurantimmalla osuudella. Alkuosan nopeammissa mutkissa teen sen sijaan rakoa ja pystyn näin kontrolloimaan tilannetta. Jari ei edes pahemmin yritä ohittamistani, aivan kuten arvelinkin. Radan toiseksi viimeisessä mutkassa hän nousee kertaalleen hetkeksi rinnalleni, mutta pystyn pitämään paikkani. Tämän jälkeen hän jää selvästi vain odottamaan, että tekisin jossain virheen. Pidän kuitenkin kielen keskellä suuta, auton ajolinjalla ja ajan kahdentoista kierroksen jälkeen voittajana ruutulipulle.

Loistofiilis! Paalupaikka ja voitto Ahvenistolla ovat meriittejä, jotka jokainen täällä kilpaillut kuljettaja noteeraa todella korkealle. Toisaalta tämä oli kyllä helpoin koskaan ajamani kisa – missään vaiheessa ei tarvinnut pistää kaikkea peliin. Toivottavasti paalulta kärkeen –taktiikka puree myös toisessa lähdössä.

Mitä vielä. Taktiikkani kilpistyy pari tuntia myöhemmin – jo ennen kuin toinen lähtö ehtii edes alkaa. Minut passitetaan starttaamaan kilpailu nelosruudusta. Mitä helvettiä? Toisen kilpailun lähtöjärjestys on aina tähän mennessä määräytynyt ensimmäisen kilpailun tulosten perusteella. Nyt järjestäjä on kenellekään etukäteen kertomatta muuttanut lähtöjärjestyksen määräytyväksi ensimmäisen kilpailun nopeimpien kierrosaikojen perusteella. Minun nopein aikani oli siis vasta neljänneksi paras. Tämän selviäminen vetää ilmeen mietteliääksi. Pelkään, etteivät autoni säädöt toimi mikäli joudun ajamaan letkassa – olen silloin suolenkin hitaissa mutkissa kiipelissä. Nyt olisi pakko ottaa hyvä startti ja nousta ensimmäisessä mutkassa kohti kärkeä.

Pistetilannettakin tulee hieman ynnäiltyä: Koivisto johtaa ja Taimi on kakkonen. Koiviston ohittamiseen ei ole enää edes teoreettisia mahdollisuuksia. Taiminkin lyöminen vaatisi käytännössä sen, että hän ajaa uudestaan kaiteeseen. Kimmo Joutvuo on kolmantena ja kavensin juuri eron häneen vain viiteen pisteeseen. Minun olisi siis toisessa lähdössä oltava Joutvuon edellä, eikä sekään vielä riitä: jonkun muunkin olisi oltava vielä välissä. Haastetta lisää se, että Kimmo ajoi ensimmäisen lähdön nopeimman kierroksen. Hän on paalulla.

Valot vaihtuvat toiseen lähtöön. Kolmosruudussa Koivisto tyrii eikä saa autoaan kunnolla liikenteeseen. Edessäni Juha Fred ottaa hyvän startin ja nousee paalulta lähteneen Joutvuon ohi. Minäkin olen liikkellä Kimmoa ripeämmin ja yritän työntää keulaa hänen rinnalleen. Hän lähtee painamaan minua härskisti kaidetta päin ja minun on lopulta pakko nostaa jalka kaasulta. Tällöin ulkopuolelta vilahtaa punainen auto ohitseni: Teppo Suvanto. Eikä! Olisi nyt ollut kuka tahansa muu kuin Suvanto…

Siinä sitä taas ollaan: Suvanto jarruttelee ja kiemurtelee edessäni koko radan leveydeltä samalla kun Fred ja Joutvuo katoavat horisonttiin. En pääse millään ohi ja taakseni kerääntyy pitkä letka autoja odottamaan vuoroaan. Ensimmäisenä tilanteen hyödyntää Pitkäniemi: en pääse radan viimeisestä mutkasta kunnolla ulos ja hän on jo pääsuoran puolivälissä rinnallani. Seuraavalla kierroksella saman tempun tekee Taimi. Sitä seuraavalla Koivisto. Nyt olen seitsemäs – tämähän ei mene lainkaan suunnitelman mukaan. Äkkiä tapahtuu kummia: mäkeen noustessani kypäräni visiiriin ilmestyy muutamia pisaroita. Päästessäni mäen toiselle puolelle sataa kaatamalla! Seuraa kaaos. Vettä todella paljon ja ajaminen kuivan kelin renkailla varustetulla formulalla muuttuu käytännössä mahdottomaksi. Safety Car –kyltit nostetaan esiin ja edelläni kolmikko Pitkäniemi-Taimi-Koivisto vetää samassa paikassa ulos. Nopeus hidastuu lähes kävelyvauhtiin eikä auto silti meinaa pysyä radalla, joka kieltämättä muistuttaakin jo enemmän kanaalia kuin moottorirataa. Punaiset liput keskeyttävät kilpailun. Olisin nyt kolmas, mutta sääntöjen mukaan kilpailun keskeytyessä voimaan jää edellisen täyden kierroksen jälkeinen järjestys. Sijoitukseni on vasta kuudes. Fred voitti, Joutvuo ajoi kakkoseksi ja varmisti näin samalla itselleen sm-pronssia.

Parc Ferméssa tuumailen likomärkänä, että mentiinpähän tunnelmasta toiseen. Muutama tunti sitten seisoin tässä samassa paikassa voittajana ja nyt tunnen itseni täydelliseksi luuseriksi. Miksi ajoin jälleen niin pehmeästi? Vauhtini olisi riittänyt mainiosti Fredin ja Joutvuon kyytiin. Suvannosta olisi vain pitänyt mennä heti kättelyssä väkisin ohi – ajaa vaikka päälle. Suurin puutteeni formulakuljettajana taitaakin olla se, etten osaa olla riittävän härski. Annan vastustajilleni radalla liikaa tilaa.

Äkkiä asiat saavat kafkalaisen käänteen. Järjestäjät julkaisevat ensin tulokset, joiden mukaan Taimi on neljäs ja Koivisto viides. Tämä tarkoittaa sitä, että Koivisto on suomenmestari. Sitten julkaistaan uusi paperi: minä olen neljäs, Taimi seitsemäs ja Koivisto hylätty! Taimi onkin mestari!

Tilanne juontaa juurensa kilpailun keskeytyshetken tapahtumiin. Taimi on ohittanut Safety Car –kylttien aikana ja saanut 15 sekunnin aikasakon. Koivisto puolestaan on ulosajonsa jälkeen ajanut rataa väärään suuntaan kilpailun ollessa vielä käynnissä, siksi hylkäys. Alkaa protestoiminen. Koivisto tekee parikin eri vastalausetta: toisen järjestäjiä kohtaan oman hylkäyksensä peruuttamiseksi ja toisen Taimia vastaan, joka hänen mukaansa ajoi myös rataa väärään suuntaan. Tilanteen absurdiutta kuvaa Joutvuon tilanne: hän laskeskelee pisteitä ja toteaa, että mikäli tuloksia ei enää muuteta, hän on sm-pronssilla. Mikäli protestin jälkeen Koiviston pisteet palautetaan ja Taimi puolestaan hylätään, Joutvuo saa sm-hopeaa. Mikäli sekä Koivisto että Taimi hylätään, Joutvuo voittaa mestaruuden! Minäkin olisin tässä tapauksessa mitaleilla. Uskomaton soppa ja tuomaritornissa tunteet käyvät kuumina. Varikko hiljenee jännittämään tilanteen käsittelyä. Lopulta myrskyn merkiltä näyttävä Koivisto kävelee pää punaisena ulos tuomaritornista. Tulokset jäävät voimaan – Koivisto on jättänyt protestinsa minuutin myöhässä sääntöjen määrittelemästä vastalauseenjättöajasta! Taimi voittaa mestaruuden.

Täysin käsittämätön sählinki, joka omasta mielestäni johtuu järjestäjien väärästä tilannearviosta. Siinä vaiheessa kun vettä alkoi tulla kaatamalla, olisi kilpailu pitänyt välittömästi keskeyttää punaisella lipulla eikä alkaa pelleillä Safety Carin kanssa. Vettä oli nimittäin niin paljon, että gondoli olisi ollut formulaa parempi menopeli.

Kotimatkalla harmittelen erityisesti sitä, etteivät tämän päivän kilpailut menneet toisin päin. Mikäli olisin voittanut jälkimmäisen lähdön, ajelisin nyt kotiin suupielet kohti korvia. Nyt aamupäivällä koettu voitonriemu happani ja köröttelen kohti Helsinkiä pieni musta pilvi pääni päällä. Onkin erikoista miten nämä autokilpailut vaikuttavat niin voimakkaasti tunne-elämään. Mikäli teen huonon keikan, ei asia vaivaa minua paljoakaan. Nukun yöni mainiosti. Mutta mikäli olen ajanut huonosti, saatan nukkua pari seuraavaa yötä kehnosti suoritustani märehtien ja jossitellen. No joo, voihan tämä johtua siitäkin, että olen ajanut vasta parikymmentä kilpailua siinä missä keikkoja on tullut tehtyä useita satoja. Opittavaa autokilpailuista on siis vielä paljon.

Epilogi:

Pari vuorokautta tämän raportin kirjoittamisen jälkeen minulle selviää, että tuomaristo oli muuttanut toisen lähdön tuloksia vielä kertaalleen: Taimi palautettiin jostain syystä neljännelle sijalle ja näin oma sijoitukseni kauden päätöskilpailussa oli lopulta viides. Taimi voitti mestaruuden, Joutvuo oli toinen ja ensimmäisen lähdön jälkeen varmana mestarina pidetty Koivisto vasta kolmas.