10.-11.8.2007 Pärnu

Torstai:

Nyt on ainakin kuuma. Kausi aloitettiin lähes arktisissa tunnelmissa, mutta täällä Pärnussa tarkenee. Ajamisessa on ollut viisi viikkoa taukoa ja huomaan sen heti mentyäni radalle: koville ottaa. Pärnun rata on kilpailukalenterissamme poikkeuksellinen, sillä se ajetaan vastapäivään. Normaalisti moottoriradoilla suurin osa mutkista kääntyy oikealle. Täällä on puolestaan vain yksi oikealle antava kaarre, lopuissa kurvataan vasemmalle. Niskat ovat siksi tavallista kovemmassa rääkissä – varsinkin ajotauon jälkeen. Minulla on vaikeuksia pitää päätä pystyssä jo ensimmäisen harjoitussession viimeisillä kierroksilla. Tämä ei välttämättä enteile hyvää koko viikonloppua ajatellen.

Rataa on sitten viime vuoden asvaltoitu joiltain osin uudestaan. Samat pomput siellä kuitenkin tuntuvat olevan, viimeinen mutka taitaa olla jopa vielä kuoppaisempi kuin vuosi sitten. Tuoreella asvaltilla näyttää myös olevan sellainen ominaisuus, että tällaisessa helteessä se pehmenee ja lähtee autojen renkaiden alla irti. Kun ajaa toisen auton perässä tuoreelle päällysteelle, niin kypärässä käy vain ropina asvaltinmurujen lennellessä ympäriinsä. Lisäksi joka paikka on täynnä merenrannan hiekkadyyneiltä kumpuavaa pölyä. Sanomattakin lienee selvää, ettei näissä olosuhteissa rengas pidä aivan parhaalla mahdollisella tavalla.

Vauhdit ovat nousseet viime vuodesta. Jo harjoituspäivänä mennään selvästi kovempaa kuin vuosi sitten aika-ajoissa. Minä en kuitenkaan pääse aivan haluamaani vauhtiin; Krohn, Popov ja Limmonen ovat jatkuvasti puolisen sekuntia edellä. En ole silti erityisen huolissani, sillä tänään en laittanut vielä läheskään kaikkea peliin. Tänään vasta harjoiteltiin – huomenna ryhdytään ajamaan. (Kunhan tämä pää vain pysyisi pystyssä.)

Perjantai:

Päivän ohjelma on onneksi melko leppoisa. Aluksi parit harjoitukset ja sitten aika-ajot illansuussa. Saan puristettua eroa kärkeen hieman pienemmäksi, mutta taidan edelleen olla pari-kolme kymmenystä liian hidas paalupaikkaa silmällä pitäen. Kolmen sakkiin vauhtini pitäisi kuitenkin riittää. Niska on eilisen päivän jälkeen kipeä ja pää alkaa aina sessioiden viimeisillä kierroksilla nojata mutkissa ohjaamon laitaan. (Lukijan mieleen saattaa tulla että entäs sitten? Senkun nojailet – otat rennosti ja lasket menemään… On kuitenkin eri asia nojailla radion tahdissa lenseästi selkänojaan kaupungin aamuruuhkassa, kuin yrittää paiskata formula mutkaan isoimmalla vaihteella kaasu pohjassa. Niskalla eläydytään auton liikkeisiin ja mikäli pään liikkeitä ei hallitse, ajamisen tarkkuus kärsii. Jos g-voimat pääsevät repimään päätä holtittomasti sivuun, myös näkökyky heikkenee – silmät eivät pysty tarkentamaan tärisevässä päässä. Tuntuu kuin ajamisen sijaan istuisi kyydissä, tilanne ei ole täydellisesti kontrollissa. Sataprosenttinen suoritus on mahdottomuus jos pää ei pysy pystyssä.)

Aika-ajot menevät odotetusti: Jesse ajaa paalulle, Popov on toinen ja minä kolmas. Eroa kärkeen tuli kolmisen kymmenystä. Onneksi pahin kilpailijani pisteissä, Limmonen, jäi sentään taakseni neljänneksi. Hänellä taisi kuitenkin olla jonkinlaisia murheita moottorinsa kanssa.

Lauantai:

Tänään niskaa ei enää arista. Molemmat lähdöt ovat poikkeuksellisesti jo tänään, kolmen tunnin välein. Odotellessani lähtöruudussa lämmittelykierrosta, mieleen tulee viimevuotinen kisa: istuin silloin ensimmäistä kertaa elämässäni paalupaikalla ja lähdin veuhkuissani lämmittelykierrokselle liian aikaisin, ennen vihreää lippua. Nyt paalulla istuu Jesse Krohn, joka tekee tismalleen saman liikkeen: lippumies jää hölmistyneenä levittelemään käsiään vihreän lippunsa kanssa Jessen nostaessa kytkintä ja painaessa urku auki lämmittelykierrokselle. Palatessamme takaisin ruutuihin sama lippumies astelee Jessen eteen ja esittelee hänelle toisen värisen lipun. Se on musta. Auto työnnetään paalupaikalta radan sivuun. Olipa raju rangaistus! Minä en samasta rikkeestä saanut viime vuonna edes varoitusta.

Ykkösruutu on nyt joka tapauksessa tyhjä ja minulla on edessäni vapaa raitti kohti ensimmäistä mutkaa. Täällä Pärnussa käytetään F1-tyylisiä lähtövaloja: viisi punaista lyhtyä syttyy vuorotellen ja kaikkien sammuessa saa mennä. Kävin ennen kilpailuamme katsomassa edellisen luokan lähdön ja näin, että valot syttyvät melko hitaasti. Vitsailimme Ramin kanssa, että eiköhän laiteta koneet huutamaan rajoittimelle jo heti ensimmäisellä valolla – näin auto sammuu takuuvarmasti viivalle, kun koneella ei ole enää ilmaa valojen vihdoin sammuessa. En ole uskoa korviani kun kakkosruudussa Popov tekee juuri näin. Ensimmäinen valo syttyy ja kaveri lyö kierrokset tappiin. Tuo auto tulee sammumaan viivalle. Minä alan nostella kierroksia vasta neljännen valon syttyessä.

Valot sammuvat. Popovin auto nyykähtää metrin eteenpäin ja jää siihen. Minä ajan ensimmäisenä ykkösmutkaan. Mestaruustaistelu helpottuu kummasti kilpakumppaneiden sählätessä tällä tavoin itsensä pois pelistä. Harmi vain, että Limmonen seuraa tiiviisti perässä eikä ensimmäisten kierrosten aikana häviä mihinkään. Tilanne tuntuu kuitenkin olevan kontrollissa: Limmonen ei ole riittävän lähellä mennäkseen ohi. Virheeseen ei kuitenkaan ole varaa.

Kahdeksannella kierroksella teen kuitenkin sellaisen. Perä karkaa alta kääntäessäni ykkösmutkaan ja minulla on melkoisesti ohjelmaa pitäessäni auton radalla. Peilini täyttyvät välittömästi Limmosen mustasta autosta. Jarrutan kakkosmutkan sisäreunaan ja suljen hänen ohitusyrityksensä. Hän on edelleen kintereilläni jarruttaessamme seuraavaan mutkaan. Leikkaan taas sisälle. En kuitenkaan tarpeeksi: Limmonen vilahtaa rinnalleni ja menee ohi. Perkele! Ajaudun tilanteessa radan likaiseen ulkoreunaan ja Limmonen saa kiskaistua parissa seuraavassa mutkassa pienen kaulan, jota en enää tavoita.

Tämä kilpailu olisi pitänyt voittaa, kakkostila ei tyydytä lainkaan. Sorruin jälleen helmasyntiini ja annoin ohituksen liian helposti. Tällä osa-alueella minulla on vielä eniten tekemistä. Olen kilpailijana liian pehmeä. Liian kiltti.

Kolmen tunnin päästä ajettava kilpailu on ensimmäiseen verrattuna lähes puolta pidempi. Niska kesti ensimmäisen lähdön, mutta kuinka käy nyt? Lähdemme Limmosen kanssa eturivistä ja pidämme sijoituksemme startissa; Limmonen johtaa, minä toisena. Rami tulee kolmantena, mutta alkaa muutaman kierroksen jälkeen jäädä kyydistä. Muuta kerrottavaa kilpailusta ei juuri olekaan. Pysyn puolimatkaan asti Limmosen kyydissä, saan jopa hiukan kiinni. Sitten niska jälleen pettää. Pää alkaa retkottaa mutkissa holtittomasti ja totean, että näillä eväillä en pysty taistelemaan voitosta – parempi keskittyä varmistamaan kakkossija. Viimeisillä kierroksilla Popov ilmestyy uhkaavasti peileihin tullen takaa selvästi kovempaa. Saan puristettua vielä hiukan ja maalilinjalla eroa jää hyväkseni sentään pari sekuntia.

Mikäli Pärnun kilpailuista täytyy hakea kannaltani jotain positiivista, niin se on varmaankin se, että Jesse ja Popov putosivat täällä käytännössä pois mestaruustaistelusta. Heidän pitäisi voittaa loput kilpailut samalla kun sekä minun että Limmosen pitäisi keskeyttää ainakin pari kilpailua – onhan se tietysti mahdollista, mutta ei kovin todennäköistä. Näyttää siis siltä, että mestaruus ratkaistaan Limmosen ja minun välillä. Rami on pisteissä kolmantena, mutta hänkin tarvitsisi jo onnenpotkun noustakseen mukaan kärkitaistoon.

En ole tilanteeseen kuitenkaan tyytyväinen. On myönnettävä, että tällä hetkellä Limmonen on niskan päällä. Hän on ajamalla lyönyt minut nyt neljässä peräkkäisessä kilpailussa ja johtaa sarjaa kahdella pisteellä. Kaikki on siis edelleen auki, mutta minun olisi löydettävä itsestäni uusi vaihde mikäli mielin suomenmestariksi. Tässä on nyt kaksi viikkoa aikaa katsella peiliin ennen seuraavaa koitosta Ahvenistolla. Yksi asia on kuitenkin selvä: jäljellä olevissa kisoissa ajan vain Limmosta vastaan. Nyt on yhdentekevää mitä muut tekevät, tärkeintä on sijoittua hänen edelleen.

Niin, ja kisojen välissä on myös pari viikkoa aikaa jumpata niskalihaksia. Tähän mennessä fyysiseen harjoitteluun ei ole pahemmin tarvinnut panostaa. Pärnussa opin kantapään kautta, etteivät voitot kuitenkaan tule ilmaiseksi. Kynäniska kuntoon!

Kuvat: Racing Images