13.05.2006 Botniaring, aika-ajot

Lauantaiaamu. Herään Kurikan hotelli Pitkäjussissa ja tuumailen, että onpahan tuttu tuttuuden tunne (ilmiötä kutsutaan myös nimella Déjà Vu, mutta käyttämäni ilmaisu tuntuu hauskemmalta suussa). Tunne kumpuaa tietysti siitä, että olin vastikään täällä hieman toisenlaisissa merkeissä (tuosta seikkailusta voit lukea lisää täältä). Avaan huoneeni kaihtimet ja totean auringon loistavan pilvettömältä taivaalta.

Pari tuntia ajassa eteenpäin ja Jurvan Botniaringillä sataa. Olemme juuri lähdössä aamun vapaisiin harjoituksiin ja Koiranen Bros. Motorsportin väsymättömät työmuurahaiset laittavat autoihimme kiireen vilkkaa sadekelin rengasta alle. Tämä menikin sitten tällaiseksi! Vettä tulee oikein urakalla kiihdyttäessäni radalle. Minä pidän ajamisesta sateella. Auto on märällä radalla tietysti jatkuvasti lähdössä lapasesta ja sillä on jossain määrin oma tahtonsa, mutta ajaminen tuntuu silti jotenkin huolettomalta ja hauskalta. Ainoa huono puoli on se, että näkyvyys toisen perässä ajettaessa on pyöreä nolla. Renkaat ryöpsäyttävät ilmoille niin kolossaalisen vesisuihkun, että on kuin ajaisi päin harmaata seinää. Kahtasataa.

Olen kohtuullisen tyytyväinen vapaan harjoituksen tuloksiin. Sijoitukseni on toinen, vain kokenut (ja lukemattomat sadekelit nähnyt) tiimikaverini Juha Fred ehätti edelleni. Tuntui, että parilla viimeisellä kierroksella koin jopa pienen ahaa-elämyksen ja oivalsin, miten tätä autoa pitää sateella viedä. Tästä on hyvä jatkaa.

Valitettavasti vapaan harjoituksen ja aika-ajon välillä vierähtää useampikin tunti ja olosuhteet ehtivät muuttua. Kurvatessani radalle, ei vettä ole tullut enää aikoihin, mutta rata on edelleen märkä. Itse asiassa niljakas lienee oikeampi sana kuvaamaan ajosäätä. Täydellinen välikeli, jollaisesta minulla ei ole pahemmin aikaisempaa kokemusta – olen aina ajanut joko sateessa tai kuivalla. Jos minulla oli sateessa ajellessani kivaa, niin nyt hauskuus on jossain hyvin kaukana. En itse asiassa muista, että ajaminen olisi koskaan tuntunut näin epämiellyttävältä! Auto lipsuu ja vikuroi, en luota siihen lainkaan. Pahinta on, että samalla kun minulla on ohjaamossa kädet täynnä hommia, katselen kuinka kilpakumppanini katoavat edeltäni horisonttiin. Eihän tästä tule yhtään mitään!

Olen ruutulipun heilahdettua itseeni todella pettynyt. Tiedän ajaneeni kuin mummo ja tulokset vahvistavat karut faktat: sijoitukseni oli viides, 1,9 sekuntia kärjelle jääneenä. Veistä haavassa kääntää vielä se, että paalupaikan nappasi täysin identtisellä autolla ja säädöillä ajanut tallikaverini Fred. Ei tässä auta nyt muu kuin luoda pitkä ja harras katsaus peiliin. Vika on ratin ja penkin välissä – autollani olisi ilman muuta pitänyt ehtiä kärkivauhtiin. Rakastettu tallipäällikkömme ja Hollolan Isä Aurinkoinen, Marko Koiranen, haukkuu minut varikkopilttuussa maan rakoon – ja syystä. Nyt hävettää.

Säätiedot lupailevat kuitenkin huomiselle selkeämpää ja molemmat kisalähdöt päästään todennäköisesti ajamaan kuivalla. Asetan uskoni meteorologian luotettavuuteen. Torstaina ja perjantaina harjoittelimme täällä kuivissa olosuhteissa ja vauhtini oli tuolloin erittäin lupaavaa. Toivon siis vielä kääntäväni kurssini nousuun ja saalistavani Botniaringiltä loppujen lopuksi hyvän tuloksen. Huomennahan ne pisteetkin vasta jaetaan – mitään ei ole siis menetetty.