25.-26.8.2007 Ahvenisto

Saavun Ahvenistolle vain yksi tavoite mielessäni: täällä olisi pakko olla Limmosen edellä. Hän on nyt voittanut nenäni edestä neljä edellistä kilpailua ja johtaa sarjaa kahden pisteen erolla minuun. Mikäli haluan tosissani ajaa mestaruudesta, on tämä putki päästävä katkaisemaan. Sijoituksella ei ole niin suurta väliä, minun ei ole välttämättä pakko voittaa. Mutta jos päästän Limmosen vielä hyppimään silmilleni, hän ajaa mestaruuteen. Ramilla, Jessellä ja Popovillakin on vielä mahdollisuutensa, mutta ollakseni loppupisteissä heidän edellään, on minun vain pystyttävä normaaliin suoritustasooni ja sijoituttava kilpailuissa mielellään kolmen kärkeen.

Perjantain harjoituksissa Jesse menee menojaan. Hän ajaa yli sekuntia kovempia aikoja kuin kukaan muu. Tämä ei sinänsä ole mikään yllätys, sillä hänen isänsä pyörittää Ahveniston rataa ja Jesse on ilmeisesti harjoitellut täällä todella paljon. Ja kovaahaan Jesse on muutenkin tällä kaudella mennyt; hän on varmaankin juuri nyt sarjan nopein kuski. Minulla on harjoituksissa suuria vaikeuksia löytää säätöjä autoon. Balanssi on täysin pielessä: auto ei käänny sisälle mutkiin ja perä irtoaa ulostuloissa. Hyvää kompromissia ei tunnu löytyvän millään, mutta päädyn lopulta säätämään auton siten, että pystyn ajamaan nopeammat mutkat perän lipsumatta. Hitaissa olen sen sijaan ongelmissa ja minun täytyy kääntää autoa mutkien keskellä tökkimällä keulaa kaasun kanssa oikeaan suuntaan ratti ääriasennossa. Hirveää pumppaamista – formulaa ei kuuluisi ajaa näin.

Onnekseni myös Limmonen vaikuttaa olevan hiukan hukassa eikä mene lainkaan minua kovempaa. Päivän viimeisessä sessiossa ajan hänen perässään nyppylän päälle. Sen takana minua odottaa paksu, siniharmaa savupilvi – Limmonen on vetänyt suoraan kaiteeseen. Auto menee huonoon kuntoon, mutta kuljettaja on onneksi ehjä. Mielenkiintoinen käänne. Tallinnassakin Limmonen ajoi harjoituksissa rajusti ulos, eikä enää sen jälkeen oikein päässyt vauhtiin. Miten käy nyt? Olen itsekin ajanut pari vuotta sitten kaiteeseen samassa paikassa ja tiedän, että sellaisen kokemuksen jälkeen kaarretta on seuraavilla kierroksilla vaikea ajaa vanhalla vauhdilla. Virhemarginaali on olematon – ja kaide armoton.

Lauantain aika-ajoissa Jesse menee aivan omaa vauhtiaan: hänen paaluaikansa 1:13.213 on 1,5 sekuntia nopeampi kuin kenenkään muun. Sitten onkin tasaisempaa: Jegor Popov ajaa kakkoseksi ja minä kolmanneksi vain kaksi sadasosaa häntä hitaampana. Limmonen on kuudes, mutta sijat 2-11 ovat puolen sekunnin sisällä, joten palkintopallin matalammista korokkeista käydään varmasti kovaa vääntöä. Ykköspallihan on jo menetetty – Jesselle ei kukaan tule mahtamaan mitään.

Ensimmäinen lähtö: otan kolmosruudusta hyvän startin ja kiihdytän kärjessä kohti ensimmäistä mutkaa. Jesse täyttää välittömästi peilini ja parin ensimmäisen kierroksen aikana yritän periaatteesta hiukan peitellä. Kolmannelle kierrokselle lähdettäessä totean ykköspaikan pitämisen mahdottomaksi ja Jessen työntäessä nokkansa rinnalleni, luovutan suosiolla. Ei olisi mitään järkeä jäädä kiemurtelemaan selvästi nopeamman kaverin eteen. Olisin näin tehdessäni pilannut myös oman kilpailuni; olisin keränyt koko letkan taakseni ja Jesse olisi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin yrittänyt väkisin, jolloin olisin voinut löytää itseni kaiteesta. Muistutan itseäni siitä, että päätavoitteenihan täällä oli Limmosen lyöminen. Parempi antaa Jessen mennä ja keskittyä pitämään kakkostila.

Se onkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä takaa tulee voimakasta painetta Arto Taimen muodossa. Hallitseva suomenmestari on ajanut vaisun kauden, mutta näyttää vihdoin päässeen kunnon vauhtiin. Olen hänen kanssaan helisemässä – erityisesti suolenkin hitaissa mutkissa. Ns. Tarun mutka on kaikista pahin: auto ei yksinkertaisesti käänny mutkaan sisään ja joudun odottamaan naurettavan kauan ennen kuin pääsen avaamaan kaasua. Joka ikisellä kierroksella Arto ajaa minut tässä mutkassa kiinni. Saan muissa mutkissa revittyä hieman kaulaa, mutta taas seuraavalla kierroksella hän on Tarun mutkassa kiinni takasiivessäni. Taimi yrittää pari kertaa ohitusta, mutta saan peitettyä ja ajan lopulta ruutulipulle kakkosena. Ensimmäinen kysymykseni parc ferméssä: monesko Limmonen oli? Kymmenes. Tämä tarkoittaa sitä, että siirryin takaisin sarjan kärkeen. Sanotaan, että kakkostilat hävitään, mutta kyllä tässä hopeassa on minun mielestäni ihan selvää voiton makua.

Autourheilu on vaarallista. Kilpailun jälkeen työnnän parc ferméssä formulaani punnituksen jälkeen paikalleen. Ohjaan autoa samalla ratista ja nojaudun liiaksi eteenpäin, jolloin oikea jalkani jää vasemman takarenkaan alle. Nilkka nuljahtaa. Sattuu. Nilkutan varikkotiloihin laittamaan nilkkaan kylmän kääreen. Pitikin olla vielä oikea jalka. Pystyyköhän tällä ajamaan huomenna? Tähänkö kilpistyi taistelu mestaruudesta? Tunnen itseni aika tyhmäksi.

Fysiikkarintamalla positiivista on kuitenkin se, etteivät Pärnussa pahasti pettäneet niskalihakset aiheuta täällä minkäänlaisia ongelmia. On niitä kyllä tullut tässä parin viikon aikana treenattuakin.

Seuraavana yönä jalkaa särkee niin, etten saa nukuttua. Aamulla käveleminen on todella vaivalloista. Mitähän tästä tulee? Nilkutettuani varikolle, kampean ensimmäiseksi autooni kokeilemaan, voiko jalalla polkea kaasua. Onneksi liikerata on sellainen, että polkimen painaminen onnistuu ilman kipuja.

Tilanne mestaruustaistelun kannalta on nyt se, että tästä toisesta kilpailusta pitäisi vielä saada hyvä tulos ja lisää kaulaa Limmoseen. Viimeiset kisat Alastarolla voisikin sitten jo varmistella. Ongelmana on vain se, että eilinen puolustustaisteluni johti siihen, että tämän päivän lähtöruudut määrittelevä ensimmäisen kilpailun nopein kierrosaikani oli vasta yhdeksänneksi paras. Onneksi Limmonen suoriutui vielä huonommin ja lähtee kymmenennestä ruudusta.

Yhdeksäs lähtöruutu on vaikeassa paikassa: se on radan likaisella puolella keskellä mutkaa, jolloin en pääse kiihdyttämään suoraan. Lähtövalojen syttyessä nostan kytkimen tuntumaan ja annan koneelle kierroksia. Valot sammuvat ja nostan kytkimen. Auto nytkähtää hieman eteenpäin ja sammuu. Mitä helvettiä?!? Painan käynnistysnappulaa. Ei tapahdu mitään. Muut ovat jo menossa ensimmäiseen mutkaan. Painan uudestaan. Auto käynnistyy ja pääsen matkaan kymmenen sekuntia muiden perässä.

Mitä tapahtui? Tein kaiken samalla tavoin kuin aina ennenkin – auto ei ole lyhyen formulaurani aikana koskaan jäänyt ruutuun. Pari ensimmäistä kierrosta kypäräni sisällä kiehuu ja ajamisesta ei meinaa tulla mitään. Sitten rauhoitun ja rytmi löytyy. Tavoitan muita yksi kerrallaan ja syöksyn aina ensimmäiseen mahdolliseen rakoon. Jani Tammen kanssa automme ovat lähellä osua yhteen, mutta onneksi hän antaa lopulta tilaa. Kaksi kierrosta ennen maalia olen ohittanut Popovin ja noussut Limmosen kantaan. Sitten teen kilpailun toisen virheeni: visiiriini on muiden perässä ajaessa roiskunut öljyä ja sen läpi alkaa olla vaikea nähdä, joten pyyhkäisen sitä kädelläni. Tämän seurauksena öljy leviää niin, etten enää näe sitäkään vähää. Viimeiset kaksi kierrosta ajan sokkona enkä pysty enää haastamaan Limmosta. Olen maalissa seitsemäs.

Lopputulos kismittää, mutta tarkemmin ajatellen tässä olisi voinut käydä paljon huonomminkin. Sain kuitenkin pisteitä, eikä Limmonenkaan ollut lopulta kuin pykälän verran edelläni. Johdan sarjaa yhdentoista pisteen erolla häneen. Auton sammuminen viivalle tarkoittaa kuitenkin sitä, ettei Alastarolla ole vielä varaa varmistella. Mikäli Limmonen ottaa siellä maksimipisteet, olisi minun oltava molemmissa kilpailuissa toinen. Kaikki on siis vielä auki ja kovaa täytyy ajaa. Eniten huolestuttaa se, että kilpailun ajankohta on reilusti syyskuun puolella. Todennäköisyys sateelle on siis suuri ja sadekelillä minun on varmasti erittäin vaikeaa olla kolmen parhaan joukossa. Mutta ei maalata piruja seinille…

Kuvat: Racing Images