Ajelen keskiviikkoaamuna Ahvenistolle ristiriitaisissa tunnelmissa. Kaksi viikkoa aikaisemmin tapahtunut formuladebyyttini Alastarolla oli sujunut jopa yli odotusten, mutta kyseessä olikin rata jolla olin ajanut paljon. Ahvenistolla ajaisin nyt ensimmäistä kertaa. Minulle on luonnollisesti etukäteen kerrottu juttuja radan vaikeudesta ja tarinoita legendaarisista kolareista, joissa autoja on tuhottu lunastuskuntoon rataa reunustaviin kaiteisiin. Hieman jännittää, että mitenköhän tässä käy!

Varikolla on sinne saapuessani jo kova kuhina ja median edustus vahva: on toimittajaa, kuvaajaa, television kuvausryhmää. Kontrasti kahden viikon takaiselle, kisoja edeltävälle Alastaron pystyynkuolleelle varikolle on melkoinen! Syykin median läsnäololle selviää pian: se ei olekaan allekirjoittaneen ensimmäiset kierrokset Ahvenistolla, vaan herrat Häkkinen ja Salo. Mikat ovat myös tulleet harjoittelemaan viikonlopun koitoksia varten. Häkkinen ajaa Porsche Cupin kilpailun ja Salo Super 2000 –luokassa Audilla. Meikäläinenkin saa ihan tervetullutta muistutusta siitä, kuka tässä on todellinen tähti ja kuka vain pelkkä puuhastelija. Toki minäkin saan antaa muutamia haastatteluja ja poseerata useaan otteseen, mutta jostain syystä kaksinkertainen maailmanmestari näyttää toimittajien mielestä olevan vielä minuakin kiinnostavampi…

Lähden radalle harjoittelemaan. Ajan alkuun todella varovaisesti. Ahveniston tekee erityisen haastavaksi se, ettei radalla ole tilaa virheisiin. Ulosajoalueita ei käytännössä ole; nopeimmatkin mutkat taiteillaan teräskaiteiden ja rengasvallien keskellä. Tämä tekee rajojen etsimisestä jännittävää: kun raja lopulta löytyy, se tavallisesti löytyy ison pamauksen ja kirosanojen säestyksellä. Omaa tutustumistyötäni vielä vaikeuttaa autoistamme kokonaan puuttuvat tiedonkeruujärjestelmät. Meidän piti saada ne tähän kilpailuun, mutta niiden saksalainen toimittaja on ollut myöhässä. Oppimiskäyrääni helpottaisi huomattavasti, jos voisin aina ajon jälkeen vertailla tietokoneelta ajamiani kierroksia Ahvenistolla jo viime kaudella kilpailleen Sipen vastaaviin. Näkisin konkreettisesti erot nopeuksissa, jarrutuksissa, vaihteissa jne. Nyt on luotettava vain perstuntumaan – vanhan liiton meininkiä! Autossani ei ole edes kierrosaikoja näyttävää kelloa. On vaikeaa opiskella uutta rataa ja kokeilla erilaisia ajolinjoja kun ei kierroksen päätteeksi tiedä yhtään mitä kello sanoo.


Tiimin pojat ovat kuitenkin varikolla varustautuneet sekuntikelloilla ja käsiajanoton mukaan ajoni lähtee sujumaan melko mallikkaasti. Olen päivän kolmannella ajovuorolla enää neljä sekunnin kymmenystä Sipeä hitaampi. Autossani on ollut Alastaron kisoissa käyttämäni, jo parhaat päivänsä nähnyt rengassetti. Päätän vaihdattaa autoon renkaat, joilla ajoin Alastaron harjoituksissa vain kymmenkunta kierrosta. Niillä löytyy varmaankin parempi pito ja saan paranneltua roimasti aikaani. Ero renkaissa onkin melkoinen: olen välittömästi yli kaksi sekuntia hitaampi! Erikoista. Keskiviikon ajot on joka tapauksessa ajettu ja olen päivääni tyytyväinen. Mikäli vertaan tämänpäiväistä tunnelmaani Alastaron kisojen alla kokemaani tappiomielialaan, niin lähtökohdat kisaa ajatellen ovat nyt aivan eri tasolla. Ahvenisto on sitä paitsi hieno rata! Huimia paikkoja, isoja korkeuseroja, pimeitä mutkia – niin sanottu kuljettajan rata. Ovathan ne kaiteet lähellä, mutta entäs sitten?

Torstaina Ahvenistolla ei pääse ajamaan ja minulla onkin sopivasti oheistoimintana keikka Kaivohuoneella. Epäilen etukäteen, että tuskinpa tällaisena päivänä tulee paljoakaan väkeä, mutta on sitä loppujen lopuksi ihan kohtuullisesti. Ei lähelläkään loppuunmyytyä, mutta onhan silti mukavampaa soittaa kun yleisön määrä luetaan sadoissa eikä kymmenissä. Keikka kuuluu sarjaan ”hyvät perusvedot”. Lavalla oleminen ei hävetä, mutta eipä sitä myöskään tulla muistelemaan vanhana kiikkustuolissa. Villen siirtyminen toisen rumpusetin takaa kitaristiksi toimii jo paremmin kuin ensimmäisellä keikalla Tapiolassa, mutta pientä laittoa tämä vielä vaatii (kaikkihan toimii täydellisesti todennäköisesti vasta kesän viimeisellä keikalla). Olen esiintymisen jälkeen innoissani Jonna Tervomaan tullessa silmät pyöreänä kehumaan kitaransoittoani. Sanoo kyllä tienneensä minun olevan hyvä kitaristi, mutta ei kuulemma silti arvannut, että olisin NIIN hyvä! No, omasta mielestäni soittoni oli tänä iltana melko keskinkertaista, mutta lämmittäähän tuollainen palaute kummasti… Varsinkin kun kitaransoittoni jää yleensä aika vähälle huomiolle. On mukavaa kun välillä joku keksii, että hei – tuohan on myös ihan oikeasti muusikko! Keikan jälkeen seurueemme siirtyy Lostariin, jossa tulee vesilasi kourassa ihmeteltyä valomerkkiin saakka, että mitähän minä oikeastaan täällä teen? Nukkumaan pääsen lopulta kuuden aikoihin.


Niinpä olenkin aika väsynyttä poikaa perjantaiaamuna Ahvenistolla. Ilma on epävakainen ja pari ensimmäistä sessiota jäävät ajamatta vesisateen vuoksi. Mika Salo tulee kuittailemaan, että onko minut kenties tehty sokerista kun en lähde radalle? Marko ei kuitenkaan päästä meitä märälle pelätessään, että saamme aikaiseksi vain romua ja kisat jäävät ajamatta. Kohtaan myös toisen Mikan miestenhuoneessa luonnollisten tarpeiden äärellä. Seisomme rinnakkain urinaalilla ja vaihdamme muutaman sanan. Häkkinen tiedustelee, että onko hyvät manieerit? Vastaan, että tavallaan. En kehtaa kysyä, että mitkä helvetin manieerit??? Toivottavasti kysymys ei ainakaan liittynyt tekeillä olevaan toimitukseen…

Iltapäivällä sade on vihdoin loppunut ja ratakin kuivumaan päin. Marko päästää meidät ajamaan ja kaasutan Sipen perässä radalle. Edellämme ajaa vielä Jokke Kalliola ja Sipellä on luonnollisesti hirveä kiire päästä hänestä saman tien ohi. Tarun mutkassa hän jarruttaa rinnalle, mutta Kalliola pitää oman linjansa ja sulkee oven. Sammakkomutkaa seuraavassa vasurissa sama koreografia toistuu. Katselen perästä, että onpa muuten todella fiksua kilvanajoa ottaen huomioon, että nyt ajetaan vasta lämmittelykierrosta perjantain harjoituksissa! Seuraavassa mutkassa Sipen kaasujalka sitten käykin liian raskaaksi kylmiin renkaisiin nähden ja hän pamauttaa autonsa sillan alla perä edellä kaiteeseen. Ulosajo päivän ensimmäisen session ensimmäisellä kierroksella! Auton takasiipi vääntyy ja oikean takapyörän vanne sekä tukivarret hajoavat. Sipen ajot loppuivat tältä päivältä tähän. Kaveri on aika vakava palatessaan varikolle – ei sano kenellekään mitään ja painelee suoraan tiimin motorhomeen miettimään syntyjä syviä. 

Minä otan edelleen rauhallisesti ja pääsen jälleen ajamaan paljon kierroksia. Autooni on vaihdettu takaisin ne Alastaron kisarenkaat ja parantelen pikkuhiljaa suoritustani. Sarjan nopein kuski, Teemu Tanninen, on myös tänään radalla ja jään sekunnin hänen ajastaan. En ole kuitenkaan huolissani – tiedän, että voin tarvittaessa nostaa vauhtiani. Päivän viimeiseen vetoon vaihdamme täysin uudet renkaat, jotta pääsisin kokeilemaan tuoreiden kumien tarjoamaa pitoa ennen huomista aika-ajoa. Jostain syystä sessio kuitenkin liputetaan päättyneeksi jo kolmen kierroksen jälkeen. Renkaiden pinta on jo mennyt rikki ja setti on periaatteessa pilalla. Sinne meni 725 euroa…


Lauantaina kelit ovat yhä epävakaiset, mutta onneksi suurimmat sadepilvet välttelevät Ahvenistoa ja pääsemme ajamaan kuivalla. Lähden aika-ajoon selkeällä taktiikalla: nostan vauhtiani hieman jokaisella kierroksella. Uudet renkaat ovat edelleen kysymysmerkki ja minulle on epäselvää, kuinka nopeasti niillä oikeasti voi ajaa tiettyihin paikkoihin. Noudatan taktiikkaani ja vauhtini nousee kierros kierrokselta. Viimeinen taittuu aikaan 1.14.1 ja ruutulipun heilahdettua osoittautuu, että se riittää kakkosruutuun! Vain Tanninen on ollut nopeampi. Tosin hän on edelleen valovuoden päässä: eroa on 0.8 sekuntia.

Pari tuntia myöhemmin on hieno fiilis asettautua lähtöruudukon eturiviin! Olen vain hieman huolissani lähdöstä: täällä Ahvenistolla ollessani olen tehnyt vain yhden starttiharjoituksen ja se päättyi auton sammumiseen. Toivottavasti nyt onnistuu… Valot vaihtuvat ja nostan kytkimen. Kone huutaa täysillä kierroksilla, mutta auto ei liiku mihinkään! Ehkä ykkönen pomppasi pois paikaltaan? Laitan pykälän uudestaan silmään ja yritän taas lähteä. Sama juttu. Vielä kolmannen kerran. Ei mitään. Tässä vaiheessa koko letka on jo ensimmäisessä mutkassa ja totean, että vetoakselin täytyy olla poikki. Sammutan koneen ja viiton radan henkilökuntaa työntämään minut sivuun. PERKELE! Tänään olisi ollut saumoja vaikka mihin; varsinkin kun Tanninen töpeksi paalupaikalta oman starttinsa ja tipahti viimeiseksi. Nyt Arto Taimi ajaa kolmosruudusta helppoon voittoon. Tälle ei nyt kuitenkaan voi mitään – moottoriurheilu on tekniikkalaji! Tanninen nousee lopulta hurjalla ajolla takaa kakkoseksi. Myös Sipe menettää asemia lähdössä joutuessaan väistelemään minua, mutta venyy lopulta viidenneksi.


Varikolla diagnoosini osoittautuu oikeaksi: vasemman puoleinen vetoakseli on katkennut. Vaihdan siviilit päälle ja lähden Ahvenistolta kohti päivän seuraavaa rastia: akustista soolokeikkaa Nummelan pesäpallostadionilla. Se tarjoaakin balsamia haavoille. Tuntuu mukavalta rämpytellä biisejään kansan laulaessa kovaan ääneen mukana. Aika Tammerkosken sillan alla –tyyppinen meininki!

Sunnuntain lämmittelyt ajetaan puolikuivalla radalla ja olen jälleen toiseksi nopein. Kimmo Joutvuo on tällä kertaa tulosluettelon kärjessä. Juuri ennen kisaa kaikki tähyilevät taivaalle: pisaroita kyllä putoilee, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että asvaltti olisi vielä märkä. Lisäksi taivas näyttäisi olevan kirkastumaan päin. Viime hetkellä ennen lämmittelykierrokselle lähtöä valitsemme Sipen kanssa slicksit. Lähtöruudukossa hajontaa näyttää olevan melkoisesti: osa porukasta on liikkeellä meidän laillamme sileillä pyörillä ja osa on valinnut sadekelin renkaat. Sunnuntain kilpailuun lähdetään lauantain tulosten perusteella, joten joudun starttaamaan joukon hänniltä. Tällä kertaa mitään ei hajoa ja otan kelvollisen lähdön. Sipe puolestaan sammuttaa autonsa ruutuun, mutta pääsee lähtemään perään. Ohittelen ensimmäisissä mutkissa hitaampia autoja. Toisella kierroksella kuittaan hevosenkengässä Kalliolan römeästi ulkokautta ja Timo Pitkäniemen Tarun mutkassa. Pito on slickseillä kohtuullinen ja ajattelen, että tästä tehdäänkin kunnon nousu! Ja juuri silloin alkaa tulla vettä… Pito katoaa hetkessä olemattomiin ja minun on pakko päästää saderenkailla ajava Pitkäniemi uudestaan edelleni. Kärjessä Taimi ja Joutvuo paahtavat myös kuviopyörillä ja katoavat saman tien horisonttiin. On aika pirun liukasta! Minulla on kädet täynnä töitä ja auto on livetä moneen otteeseen hanskastani. Pahin tilanne tulee kisan puolenvälin jälkeen hevosenkengässä ja kisani on päättyä kaiteeseen: tulen mutkaan olosuhteisiin nähden liian kovaa ja auto puskee vääjäämättä kohti aitaa. Viime hetkellä saan pelin kuitenkin kääntymään; etupyörä käy jo pienellä radan ja kaiteen välisellä nurmikaistaleella.


Pidän kuitenkin auton radalla ja nokan menosuuntaan. Kilpailun loppupuolella yllätyn huomatessani Tannisen lähestyvän minua perä edellä. Hänkin on liikenteessä slickseillä eikä tunnu oikein pääsevän mihinkään. Ohitan miehen pääsuoran päässä. Pääsen viimeisellä kierroksella vielä uudestaan Pitkäniemen kantaan, mutta ruutulippu heilahtaa ja sijoitukseni on maalissa olosuhteisiin nähden tyydyttävä viides. Taimi ajaa jälleen voittoon, Joutvuo on toinen. Sipe yritti epäonnistuneen lähtönsä jälkeen vähän liikaa ja spinnaili pari kertaa. Lopputuloksena hänelle kahdeksas sija. Parc ferméssä Tanninen valittelee, että oli niin ikävä keli, ettei hän ainakaan viitsinyt ajaa tosissaan. Ai jaa…

Sainpahan taas runsaasti lisää kokemusta. Ajaminen tuntui koko ajan todella hienolta ja selvisin ilman kolhuja etukäteen pelkäämästäni Ahveniston radasta. Syksyllä on hauskaa tulla ajamaan tänne toinenkin kisa. Seuraavaksi ohjelmassa on Jurvan Botniaring, joka on taas minulle tuttu rata. Siellä pääsen toivottavasti heti ensimmäisistä kierroksista lähtien hyvään vauhtiin, eikä aikaa enää mene kadonneen itseluottamuksen metsästämiseen tai radan opetteluun. Ajamista on nyt harjoiteltu parin kisaviikonlopun verran ja hyvältä näyttää!


Kuvat: Jari Heikkilä ja Jussi Friman (sateenvarjopotretti)